Aina ajoittain esitetään kovinkin äänenpainoin väitteitä, että aatteet ja ideologiat ovat kuolleet. Yleensä noiden väitteiden esittäjät ovat yhteiskunnassa vallitsevan hegemonisen ideologian kannattajia, kätyreitä tai vain toivonsa menettäneitä. Väite on perusteeton, koska se, että jokin ideologia, oppirakenne on saavuttanut hegemonian yhteiskunta- ja talouspolitiikassa jo itsessään kumoaa teesin. Vallitsevan hegemonian tilassakin pinnan alla ovat muhineet ja muhivat erilaiset ideologiset virtaukset – syntyy uusia ja vanhoja viritellään aikaan sopiviksi. Myöskään poliittisen ajattelun historia ei tue näitä väitteitä. Pahimpienkin yksinvaltaisuuksien ja sortokausien aikana ovat useat ihmisaivot pohtineet parempia tapoja järjestää yhteiskunnan toimintaa.
Ei voida kieltää sitä, etteivätkö nykyiset puolueet esimerkiksi Suomessa olisi vähentäneet jo kauan aikaa sitten keskustelua puolueen lähtökohdista ja ideologiasta. Pyrkimyksenä on ollut ”poliittisen kentän keskustan” valtaaminen eli toive saada näin mahdollisimman suuri äänestäjämassa puolueen kannattajiksi. Tämä olettamus johti tilanteeseen, missä maamme puolueet, etenkin kolme suurinta, näyttäytyivät kansalle lopulta hyvinkin samankaltaisina. Valittu strategia lopetti puolueiden ideologisen työn, periaateohjelmat pitkälti vesittyivät. Puolueet, jotka oli perustettu tietyn ideologian ja siitä nousevien tavoitteiden toteuttamiseksi, markkinoivatkin itseään yleisinä ”toiveidentynnyrinä”. Periaatteet romuttuivat ja niiden tilalle nousi erilaisten mainostoimistojen, imagokonsulttien ja ”mediaosaajien” ohjaus.
Maton tämän kehityksen alta veti perussuomalaisten vaalivoitot, ”jytkyiksi” kutsutut. Puolue, jolla ei ollut varsinaista ideologiaa, lainaili ja plagioi erilaisia teemoja iskulauseiksi sieltä ja täältä. Puolue keitti eduskuntavaaleihin sekalaisen hutun äärioikeistolaisista ennakkoluuloista ja äärivasemmistoaisesta retoriikasta. Vaaleissa menestymiseen ei tarvittu kalliita mainostoimistoja, missi- tai urheilukisoissa pätevöityneitä ääliöitä eikä edes älyllistä arumentointia. Perussuomalaisten jytkyt nolasivat kaikki nuo hienot mainosnikkarit, mediaosaajat ja imagokonsultit upeine ideoineen. Vastoin seireenikonsulttien lauluja voiton perivätkin huonosti mainostaneet, typerät, rumat, hölmöt. He voittivat, koska soittivat niitä kieliä Suomen kansassa, joita perinteiset, vallassa roikkuneet puolueet eivät enää näppäilleet. Viis siitä, että annetut lupaukset osoittautuivat myöhemmin valheiksi. Perussuomalaiset olivat täyttäneet historiallisen tehtävänsä suomalaisessa politiikassa osoittaessaan poliittisen puolue-eliittimme onttouden.
Ilmiö josta edellä kerrottiin ei ole vain suomalainen. Juuri nyt länsimaissa ollaan perin juurin kyllästyneitä siihen poliittiseen jargoniin ja näennäiseen toimintaan, jota vallassa oleva eliitti toteuttaa riippumatta siitä, mikä puolue kulloinkin on vaalivoittaja. Puolue-eliitti elää omaa elämäänsä korruptoituneena ja vaalikarjaa halveksuen. Nyt pää näyttää tulleen vetävän käteen useammassakin maassa niin meillä Euroopassa kuin Amerikassakin. Italiassa, Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa usko vanhoihin puolueisiin on romahtanut huomattavassa määrin. Tilalle on syntynyt ja syntyy uusia organisaatioita, joiden läpikäyvä piirre on ideologinen sisältö, ei niinkään vaalien edellä annetut lupaukset. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien kamppailu osoittaa, että sielläkin ollaan tyytymättömiä itse itseään uudistavan eliitin toimintaan. Onko Sandersin ja Trumpin kannatuksena kanavoitunut tyytymättömyys luonteeltaan pysyvämpää, se jää nähtäväksi. Kuitenkin se on esimerkki kansan toivosta nähdä muutos kansakunnan politiikassa. Yhä laajemmin ihmiset haluavat nähdä politiikassa puolueiden oikeat kortit.
Maailmassa on 1970-luvulta lähtien kulkenut voitosta voittoon ideologia nimeltään uusliberalismi. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana se on saavuttanut Suomessakin ideologisen hegemonian. Sen olemassaoloa on vähätelty ja pahimmillaan jopa kielletty. Paras todiste se olemassa olosta ja voimasta on meillä Suomessa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnann rapauttaminen ja alasajo. Kaikki tuo on tapahtunut nopeasti ja suunnitelmallisesti, jopa perustellen muutoksia valheellisesti tuon hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisella. Uusliberalismin voittokulkua ovat siivittäneet monet politiikot, yllättävästi myös vasemmistolaisetkin. Heidän osaltaan se todistaa täydellistä poliittisen ja ideologian ymmärryksen puuttumista tai sitten – tietoista petosta. He ovat antuneet sellaiselle ideologialle, jota vastustamaan vasemmistolaiset puolueet ovat syntyneet. Siten ovat tulleet petetyiksi niin aate kuin siihen luottavat puoluetoverit ja muu kannattajakunta.
Uusliberalismin läpimurto hegemoniseen asemaan merkitsi toisaalta taisteluhaastetta niille voimille, joita kyseinen ideologia haluaa kyykyttää. Yhteiskunnassamme on selvästi nähtävissä se, miten vanhoja aatteita on kaivettu esiin. Tehty uusia arvioita tilanteesta ja synnytetty niiden pohjalta uusia kansalaisliikkeitä. Saattaa olla, että ne muutokset poliittisessa elämässä, jotka ovat murtaneet eteläisen Euroopan maiden poliittisia rakenteita, nousevat esiin Suomessakin. Tuo muutos tapahtuu sitä nopeammin mitä rajummin vanhakantainen luokkayhteiskunta maassamme on palaamassa takaisin. Sitä kuinka kovasti se tulee ravistelemaan maamme puoluerakenteita, on mahdotonta vielä arvioida. Varmaa kuitenkin on, että sosialismin, kommunismin ja anarkismin haamut ovat nousseet taas kummittelemaan.