Nobel-Holmström työttömän asialla

Reksan_palstan_alkupää_3

 

 

Suomalaiset ovat olleet ylpeitä muutamasta Nobel-palkitusta kansalaisestaan. Aina ei ole edes tarvinnut olla kansalainenkaan, kunhan on jonkinlainen yhteys maahamme ollut olemassa. Nobel-palkinto on kyllä kansainvälisesti arvostettu kunnianosoitus, mutta erityisen arvostettu se on paitsi Ruotsissa niin myös meillä Suomessa. Täällä se on laajasti koettu eräänlaisena absoluuttisena totuutena asianomaisen palkitun neroudesta ja oman alansa johtotähdestä. Hyvin harvoin Suomessa on palkintoon suhtauduttu kriittisesti ja haluttu nähdä sen poliittisia kytkentöjä, jotka harmillisen usein ovat nousseet esille etenkin taloustieteen, rauhan ja kirjallisuuden palkittujen kohdalla. Suuressa maailmassa palkintoon suhtaudutaan paljon kriittisemmin, mikä on näkynyt mm. siitä kieltäytymisinä.

 

Taloustieteessä jo lähtökohtaisesti on kyse poliittisista valinnoista. Palkittavaksi tämä ala tuli vasta vuonna 1968 lähtien ja se ei siten olekaan ”aito Nobel-palkinto”, koska siitä ei ole säädetty  palkinnon isän Alfred Nobelin säädöskirjassa. Taloustieteen palkinnon jakaa Ruotsin keskuspankki ja se on nimeltään ”Sveriges Riksbanks pris i ekonomisk vetenskap till Alfred Nobels minne”. Palkinto lieneekin perustettu aikoinaan poliittisista tarkoitusperistä lähtien. Taloustiede on erittäin vaikea alue ”palkittavaksi” juuri tuon äärimmäisen poliittisuutensa vuoksi. Onkin hassua, miten toinen toistaan korville lyövät talousteoriat voidaan nähdä rinnakkaisina kisaajina kuin urheilukilpailuissa konsanaan. Niinpä esimerkiksi taloustieteen Nobelin saaneet uusliberalismin gurut Friedrich August von Hayek (vuonna 1974) ja Milton Friedman (vuonna 1976) ovat tässä poroporvarillisen Elysionin sankareina sellaisten vasemmalle kallistuvien taloustieteilijöiden kuin  Gunnar Myrdal (vuonna 1974) ja Paul Krugman (vuonna 2008) rinnalla. No, kaikki tahothan voivat käyttää rahojaan haluamallaan tavalla ja vaikka mukana olisi vahva valtapoliittinen viritys.

 

Suomalainen porvaristo ja sen ääntäpitävä propagandakoneisto, jota myös valtamediaksi kutsutaan, on viime ajat niin sanotusti pissannut hunajaa tämänvuotisen Nobel-palkitun Bengt Holmström vuoksi. Onhan palkittu syntynyt maassamme, mutta ei toki vain siitä syystä. Syyt ovat osaksi myös ideologisia. Mies jopa rahdattiin tänne synnyinmaahansa kertomaan kyseenalaisia ”talousviisauksiaan” ja opastamaan suomalaista politiikkaa oikeille urille. Kiihkeimmän innostuksen aikaan muutama vasemmistopolitiikkokin liittyi porvarillisen kusiputkan pissijöiden joukkoon. Porukka vielä kasvoi, kun meidän Bengt-poikasemme lausui muutaman kriittisen sanan nykyisen hallituksen toiminnasta.

 

Muuttama päivä sitten tämä tietäjä-Holmström oli mm. televisiossa kertomassa siitä kuinka autuasta on mennä töihin millä tahansa liksalla. Se on vieläpä ”neuvoteltava” suoraan työnantajan kanssa ilman ammattiyhdistysliikkeen inhottavia työehtosopimuksia ja lähes yhtä inhottavan valtiovallan lakeja ja asetuksia. ”Itsetienattu raha” kun lämmittää enemmän mitä yhteiskunnan suojaverkoilta saadut tuet. Siis vaikka tili olisikin niin paljon pienempi, ettei sillä eläisikään. Tämän törähdyksen jälkeen luulisi, että sokeimmaltakin putoaa suomut silmistä. Kyse on siitä, ettei meidän talousviisaamme Bengt puhu kovinkaan tuoretta taloustiedettä. Kyllä näitä totuuksia julisti jo ”porvarillinen tiedemies” 1700-luvun puolelta lähtien. Muuan Adam Smith, talousliberaali eikä suinkaan pahimmasta päästä, kirjoitti asiasta jo vuonna 1776 julkaistussa teoksessaan ”An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations”, suomennettu nimellä ”Kansojen varallisuus”.

 

Kuullessani tämän kansakuntamme komuutin päälle nostetun lörppähuulen edellä kerrotun töräytyksen, kysyin vieressä istuneelta taistelutoveriltani, että puhuukohan Holmsröm nyt omasta kokemuksestaan. En ole nänyt Holmströmin ansioluetteloa tai niin kuin nyt hienommin sanotaan Ceeveetä eli Curriculum Vitaea, joten en ole varma hänen työelämänsä vaiheista. Epäilen kyllä, ettei Bengt ole, kuuluessaan sarjaan ”svenska talande bättre folk”, missään elämänsä vaiheessa työttömyyttä kokenut, päinvastoin mitä esimerkiksi minä. Siinä on jo hyvä peruste kumota taloustietäjä Holmströmin potaskaiset puheet. Se, että Bengt on ehkä pienenä poikana saanut muutaman markan naapuritädin koiran pissattamisesta on varmaankin antanut tuon mahtavan tunnekokemuksen ”omasta rahasta”. Tuollainen työllistyvän ”tunteiden kuvailu” sopii hyvin huonosti välineeksi taloustieteen työkalupakkiin. Pikemminkin Holmström olisi voinut kuvata sitä, mihin kurjuuteen hänen mainostamansa oppi on syössyt valtavat työntekijämassat nykyisessä kotimaassaan Yhdysvalloissa. Mutta siitähän ei Holmströmille makseta eikä se kuulu hänen  lähetystehtävään, josta saa niin palkkansa kuin palkintonsa. Ei Holmström tee tiedettä, vaan levittää uskontoa, uskomusta ahneuden ideologiaan – uusliberalismiin.

 

Herra Neanderthal yksi seuraava taloustieteen Nobel-palkinnon ehdokkaista.

Opastaessaan 2000-luvun suomalaista työelämää toimimaan 1700-luvun opeilla, Bengt Holmström on valinnut puolensa yhteiskuntia repivässä luokkataistelussa. Bengt julistaa patriisien tuhansien vuosien vanhaa oppia yläluokan oikeudesta määrätä plebeijien elämää. Näiden ei kuulu saada mitään ilman hikeä, tuskaa ja nöyrtymistä herrojen ja hidalgojen edessä. Valtiolta tuleva ”ilmainen raha” ei kuulu köyhille ja sorretuille, vaan tietenkin yläluokalle, eli sitä edustaville firmoille, jotka pesevät rahat osinkoina osakkeenomistajille. Varmaankin talousviisaamme Bengt ajattelee, että ”näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan”. Tosin taloustieteilijänä hänen luulisi tietävän miten vanhalle talousliberalismille aikoinaan kävi. Ajan merkit näyttävät, että yhtä kehnosti tulee käymään tälle ahneusaatteen uudellekin versiolle, uusliberalismille. Jos oikein olen tuulia haistellut, niin suuntaa ollaankin reivaamassa vauhdikkaasti uudelle kurssille. Siinä mielessä Bengt Holmströmin saama palkinto on jälkijättöistä ja tullee nolaamaan jakajansa. Olen kuitenkin varma, ettei siinä porukassa kyetä tuntemaan sen paremmin noloutta kuin empatiaakaan.

 

Jos Ruotsin keskuspankin pojat ja tytöt ovatkin jälkijättöisiä uusliberalismi-uskossaan, vielä jälkijättöisempiä ollaan täällä tsuhnien maassa. Suomen hallitus runnoo tyhmyydessään läpi pahimman sortin uusliberalistista talouspolitiikkaa Suomen kansan enemmistön siis palkansaajien ja pienyrittäjien vahingoksi. Sipilä on se Nottinghamin paha seriffi, kuten demarin suulla tuli eduskunnassa todettua, joka ottaa köyhiltä ja antaa rikkaille. Yhdeksi Nottinghamin seriffin apulaiseksi köyhien kurittajana on valittu kepulainen kurppa Elli Aaltonen. Hän on jo ottanut Nobel-siunatun talousviisaan opit onkeensa eli perästä kuullaan vielä siltäkin suunnalta. Siis seuraaviin eduskuntavaaleihin asti…

Reino Seppänen