Aamulehdessä on tänään 20. heinäkuuta julkaistu monenlaisia ajatuksia ja tunteita herättävä kirjoitus otsikolla ”Yhdessä Nato-jäsenyyteen Pohjolan turvaamiseksi”. Kyseessä on tietysti yksi uusi yritys provokaatioiden sarjassa, joka tähtää kahden puolueettoman maan liittämiseen läntisen imperialismin käsikassaraksi. Tässä hankkeessa onkin viimeisinä vuosina saavutettu merkittäviä ”voittoja”, ne ovat tulleet ilman kansanvaltaisen järjestelmän siunausta ja vastoin kansalaisten yleistä mielipidettä. Se on erittäin kiusallinen tilanne voimille jotka rintaansa paukutellen ovat itse ilmoittautuneet demokratian esitaistelijoiksi. Viime kädessä kirjoituksesta aistii jo epätoivon, jota heijastaa myös allekirjoittajien hyvin yksipuolinen ja vaatimaton taso.
Vaikka Aamulehti valaakin hunajaa ”puheenvuoroksi” nimittämän jutun allekirjoittajista, nimittäen heitä ”tunnetuiksi ruotsalaisiksi ja suomalaisiksi ulkopolitiikan tekijöiksi, kokeneiksi tutkijoiksi ja tarkkailijoiksi”, nimet eivät mitenkään saa objektiivista ja kriittistä lukijaa vakuuttuneeksi. Monelle asioihin perehtymättömälle nimet voivat olla uskottavia, mutta vähänkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa seuranneelle juoni kyllä paljastuu. Sen, minkä lehti jättää kainosti kertomatta on, että nuo ”tunnetut” persoonat ovat ansioituneet pitkän linjan natottajina ja natokiimaisina. Joukossa on mm. suomalaiset Hannu Himanen, Jaakko Iloniemi, Jukka Tarkka ja sosialidemokraattina esiintyvä Liisa Jaakonsaari.
Demokratiassa kun eletään tämäkin ”puheenvuoro” on oikeutettu kaikesta isänmaallemme vaarallisuudesta huolimatta, sillä militaristeilla ja kansainvälisen imperialismin palvelijoillakin tulee olla oikeus sananvapauteen. Tosin he ovat itse kovin mieluisasti pyrkimässä rajoittamaan sitä vastakkaisilta mielipiteiltä. ”Puheenvuoron” arvoa ja merkitystä vähentää kuitenkin se, että siinä jätetään tyystin toteamatta ne negatiiviset seuraukset, joita Suomen Nato-jäsenyydellä olisi. Päinvastoin siinä annetaan ymmärtää, ettei mitään vakvaa seuraisi. Siten ”puheenvuoro” on itseasiassa täysin arvoton ja kuuluu propaganda-otsakkeen alle.
Kirjoituksen vankin argumentti sisältyy väitteeseen, että Venäjä on avoimesti rikkonut kansainvälistä oikeutta ja ETYJin periaatteita. Aivan totta, näin on. Krimin miehittämällä maa loukkasi kansainvälistä oikeutta ja tehtyjä sopimuksia. Kokonaan toinen asia on taas se, miten siihen tulee reagoida ja onko se sellainen argumentti suomalaisessa ulkopolitiikassa, että maan pitäisi sotilaallisesti liittoutua toisen imperialistisen blokin, lännen kanssa. Suomi on kokenut Venäjän edeltäjän, Neuvostoliiton, aikakaudella monta pahempaakin kansainvälisen oikeuden loukkausta, esimerkkinä Tsekkoslovakian miehitys. Sitäkään ei maamme ei hyväksynyt, mutta ei myöskään kokenut sitä uhkaksi itselleen.
Perinteinen poliittinen ajattelu näkee tietyn analogian Ukrainan kriisin ja Tsekkoslovakian miehityksen välillä. Kyseessä on etupiiriajattelu, jossa maan turvallisuus on keskiössä. Tsekkoslovakian tapauksessa paino oli vielä enemmän imperialististen etujen vaalimisessa. Outoa Ukrainan tapauksessa on se, ettei sitä haluta ymmärtää tässä kontekstissa. Eräät tahot Suomessakin väittävät, että etupiiriajattelu kuuluu menneisyyteen. Heitä pitäisi pyytää kertomaan se ilosanoma myös Venäjälle, Yhdysvalloille ja kaikille muillekin imperialistisille valtioille. Näiden politiikassa se on edelleenkin yksi oleellinen tekijä. Ja kun se on, reaalipolitiikan on lähdettävä siitä.
Nykyinen Suomen ulkopolitiikan kerrotaan nojautuvan Euroopan unionin yhteiseen linjaan. Valitettavasti sellaista yhteistä linjaa ei ole eikä näytä tulevaisuudessakaan olevan. Se, mitä meidän poliittinen eliitti väittää EU:n linjaksi on suurten läntisten imperialististen maiden, lähinnä Yhdysvaltain etuja toteuttavaa politiikkaa. Tässä politiikassa on Venäjästä tehty ”uhka” koko Euroopan unionille ja etenkin sen pohjoisille maille. Tämän ”uhkan” nimissä on lähennytty kritiikittömästi imperialistista länsiblokkia ja liki liittouduttu sen kanssa, mihin nyt puheena olevassa kirjoituksessakin viitataan.
Venäjän uhka on täysin keinotekoinen ja propagandistinen. Sille ei löydy konkretiaa esimerkiksi joukkojen keskityksinä rajoillemme. Itämerellä tapahtuneet Venäjän vastatoimet, mm. lentotoiminnan vilkastuminen, ovat olleet vain seurausta Naton ja Yhdysvaltain aggressioille, jotka on toteutettu Venäjän väitetyn uhkan varjolla. Asian ydin on siinä, että Ukrainan kysymyksen ratkaisuun pyrkimisen sijasta, kärjistetään konfliktia ja pyritään laajentamaan se alueille, jotka eivät mitenkään liity itse alkujuuriin. Tässä muuten onkin tärkein tekijä, miksi laajat sotilasliittoutumat ovat etenkin pienille mailla paljon enemmän muuta kuin turvallisuuden takeita. Ne liittävät valtiot konflikteihin, joilla ei ole pienitäkään yhteyttä kyseisten valtioiden turvallisuuteen tahi konkreettisiin etuihin.
On äärimmäisen niljakasta, kun kirjoituksessa viitataan sopimuksiin ja yhteistyöhön, johon Suomi on sitoutettu demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella. Niitä sopimuksia ei ole käsitelty ja hyväksytty eduskunnassa eivätkä ne siten ole valtiosäännön mukaan Suomea sitovia. Tämän valtiopetosta hipovan toimintatavan on ottanut maan poliittinen eliitti käyttöön vain yhdessä tarkoituksessa. Se toimii poliittisena sorkkarautana, jolla pyritään murtamaan kansan vahva vastustus Natoon liittymisestä. Askel askeleelta, sopimus sopimukselta, sotaharjoitus sotaharjoitukselta natokiimainen eliitti yrittää ujuttaa Natoa niin kansalaisten mieliin kuin Suomea läntisen militarismin osaksi. Merkillinen näkemys demokratiasta!
Suorastaan surkuhupaisa on kirjoituksen kuvaus Nato-jäsenyyden seurauksista Venäjän reaktioina. Lapsellisesti kirjoitus pyrkii rokottamaan vastaväitteiden varalta. Se näet kiistää, ettei Venäjä tuntisi kasvanutta uhkaa Suomen ja Ruotsin liittyessä Natoon! Varmemmaksi vakuudeksi kirjoitus nimittää tällaisen pohdinnan retoriikaksi ja todellisuudelle vieraaksi. Hetkinen! Ketkähän ne nyt ovatkaan todellisuudelle vieraita! Eikö koko kriisi alun perin liity siihen, että länsiliitto, sopimuksen vastaisesti askel askeleelta hiipi Venäjän rajalle ja oli valmis liittämään Ukrainan omaan etupiiriinsä? Seurauksena ja poliittisena vastaliikkeenä oli Krimin liittäminen Venäjään. Kieltämättä väärin tehty, mutta oliko poliittisesti viisasta ärsyttää Venäjää? Ilmeisesti jossain mielessä oli, koska niin päätettiin. Todellisuudelle on vierasta väittää, ettei Venäjä reagoisi monella tavalla ja Suomelle hyvin epämiellyttävästi maamme Nato-jäsenyyteen.
Mistä kirjoituksessa on kyse?
On paikallaan kysyä, miksi kirjoitus on päkistetty, allekirjoittajat hankittu ja sen julkaiseminen organisoitu pikkupiirteitä myöten ja laajasti. Sen takana ovat natohenkiset voimat. Myös Alma-median konnakopla. Kirjoituksesta voi päätellä tämän seurakunnan syvän pettymyksen liittoutumisen kohtaamasta vastustuksesta. On ikään kuin viimeisen taistelon vuoro. Vanhat ryssävihaiset sotaratsut korskuvat niin kotomaassamme kuin Ruotsissa. Tuo korskunta on katkeruudesta kohoavaa. Kirjoittajien pettymys kumpuaa siitä, ettei Venäjällä pelottelu ja erilaiset provokaatiot ole kääntäneet liittoutumisen kannatusta nousuun. Yhä epätodennäköisemmältä näyttää saada asian taakse kansakunnan enemmistö. Ehkä ei edes sitä parlamentaaristakaan enemmistö?
Jos kansa on ollut pettymys näille ontuville sotaorheille, varsinainen pettymys on kuitenkin ollut itse Venäjä. Pettymys se on ollut juuri suomalaisille natottajille. Heille on tullut täytenä yllätyksenä se, ettei Venäjä olekaan reagoinut natottajien erilaisiin provokaatioihin heidän toivomalla tavalla. Näitä ovat olleet mm. laiton ”isäntämaasopimus”, erilaiset sotaharjoitukset Nato-maiden ja erityisesti Venäjän viholliseksi julistautuneen Yhdysvaltojen kanssa. Varmaksi vetonaulaksi oletettiin se, että Venäjä loukkaantuisi ja kostaisi, kun sen edustusta ei kutsuttu maahamme ETYKin täyttäessä pyöreitä vuosia. Tässä operaatiossa oli mukana paitsi Turun kuulu piiripukki niin myös tasavallan presidentti. Natokiimaisten piiri hekumoitsi asialla ja veikkasi isänmaallisina ihmisinä suuresti iloiten mm. ongelmia maallemme Venäjän kaupassa. Kun niitäkään ei tullut oli ihmetys suuri, mutta vielä suurempi oli operaation toteuttajien kiukku. Ryssän perkele, kun petti taas!
Tilaisuus on nyt liukumassa natottajien käsistä muutenkin. Koko maailmanpolitiikan kenttä on kokemassa valtavan mullistuksen. Euroopan unionissa äänet Venäjän pannasta päästämiseen lisääntyvät. Oleellista on Saksan hallituksen nihkeys Venäjän kepittämiseen. Italiassa uusi hallitus vaatii Venäjän pakotteiden purkamista jne. Ilmapiiri natottajien unelmien toteutumiselle on muuttumassa ja ehkä jopa peruuttamattomasti. Tässä mielessä Aamulehden hehkuttama ”tunnettujen ulkopolitiikan tekijöiden ja kokeneiden tutkijoiden” etc. kirjallinen kyhäelmä jäänee pelkäksi epäonnistuneeksi sotilas- ja turvallisuuspoliittiseksi manööveriksi. Parhaansa toki nämä taantumuksen rengit ja piiat yrittivät, sitä ei kiellettäkö.
Reino Seppänen