Mestarin nahanluonti – Diagonaalityylistä luisteluun

Keski-Suomen käräjäoikeudessa on menossa oikeusjuttu perussuomalaisten vaalipäällikko Pekka Katajan murhayrityksestä.  Itse oikeusjuttuun syytteen ja syyllisyyden osalta en puutu.  Se prosessi on vielä menossa.  Syyttäjä on syyttänyt ja syytetty puolustautuu avustajansa kanssa.  Oikeus sitten punnitsee onko näyttö riittävä ja ovatko puolustuksen argumentit pitäviä.  Saattaa olla, että prosessi jatkuu vielä käräjäoikeuden tuomion jälkeenkin, joten juttu voi olla vielä pitkään keskeneräinen.  Näin toimii oikeusvaltio, joten antakaamme sen myllyjen jauhaa rauhassa.

Mitä taas tulee itse tapaukseen, näyttää ilmeiseltä, että Katajaan kohdistunut murhayritys on motiiveiltaan poliittinen ja sellaisenaan harvinainen tapaus maassamme.  Ei kuitenkaan niin harvinainen, kuin mm. tämän kyseisen jutun syyttäjä ja eräät tiedotusvälineet ovat kertoneet.  Sellaisen tiedon levittäminen osoittaa huonoa yleissivistystä ja oikeushistorian tuntemista etenkin juristilta.  Tai sitten jotain muuta.

Itse kiinnitän huomiota juuri teon motiiveihin, jotka itse uhrinkin mielestä ovat poliittisia.  Kataja on julkisuudessakin todennut teon takana olevien henkilöiden olleen ”oikeistoradikaaleja”.  Hän sanoo nyt pitävänsä oikeistoradikalismia pahempana kuin anarkisteja, Elokapinaa ja Antifaa.  Tulkinta lienee oikea ja kokemuksellisesti tuskallisesti hankittu.  Sitä tukevat myös viranomaisten arviot ääriliikkeistä niin meillä kuin muualla.

Perussuomalaisia on puolueena pidetty laajasti äärioikeistolaisena, jopa nimetty fasistiseksi.  Minä olen aikoinaan, Timo Soinin ollessa puolueen johdossa, nimennyt puolueen populistiseksi, mutta pitänyt heidän ja sosialidemokraattien välistä  hallitusyhteistyötäkin mahdollisena.  Nyt en enää pidä.  Jouduin muuttamaan käsityksiäni, kun persujen johtoon nousi Jussi Halla-aho ja koko puoluejohto miehitettiin hänen lähipiiriläisillään.  Halla-ahoa, tuota ihailijoidensa mestariksikin nimittämää poliittista outoa lintua, olin seurannut jo pitemmän aikaa hänen kirjoitellessaan blogejaan.  Olin ymmärtänyt miehen olevan jonkin sortin fasisti tai ainakin niiden liehakko.  Tätä olettamusta tuki Halla-ahon tiivis yhteys Suomen Sisu -nimiseen äärioikeistolaiseen organisaatioon.

Mestari Halla-aho on puoluejohtajaksi heittäydyttyään tullut kovin sisäsiistiksi.  Se osoittaa mielestäni niin tiettyä älyä kuin poliittista oveluutta.  Mies varoo sanomisiaan, itsensä ja puolueensa parhaaksi.  Puolueen hallitukseen meno häilyy kangastuksena silmien edessä.  Tuo tyylin muuttuminen on ikävää etenkin mestarin perinteisille kannattajille.   Heitä ei niinkään kiinnosta politiikan sisältö, kuin ”suorat sanat” mutiaisista, suvakeista ja ”kommunisteista”, joiksi laskettaman pitää kaikki fasisteista oikealla olevat puolueet.

Niinpä siis mestari suoltaa nykyisin mutisten sekavaa soopaa sillä asiantuntemuksella mitä hänellä ei asiallisista asioista näytä olevan.  Pieniä piikkejä ja epämääräisiä vihjailuja hän tietenkin mutinansa suolaksi heittää.  Pitäähän hänen toki yrittää säilyttää jonkinlaista yhteyttä ja uskottavuutta porukan natsihenkisempienkin suuntaan.  Etenkin, kun uusi tyyli rapisuttaa hänen kuvaansa suurena oikeistojohtajana.

Mestari Halla-ahon oikeistopopulistisen diagonaalityylin vaihtuminen luisteluksi on aiheuttanut hämminkiä kannattajien ulkopuolella.  Useat epäilevästi häneen suhtautuneet ja etenkin toimittajat pohtivat kovasti, mitä Jussista nyt tulisi ajatella.   Helpoimmin kusetettavien joukossa ollaan lähes uskomassa tähän nahanvaihtoon.  Jopa muutama toimittaja näyttää luottavan siihen.  Useimmat toki  epäilevät asiaa ja ammattitaitoisemmat pitävät sitä sumutuksena.

Eräs persu väitti, että Halla-ahon nahkanluomisesta on riittävästi evidenssiä.  Olihan mestarin ohjeistuksesta puolue katkaissut suhteensa ns. ”etnonationalismia” edustaneeseen nuorisojärjestöönsä, joka sen seurauksena järjestö ajautui konkurssiin.  Muutakin ”harjausta” on kohdistettu niihin, jotka eivät ole malttaneet tai osanneet piilottaa oikeita ajatuksiaan häiritsemästä mestarin ja puolueen kuningastietä.  Ojennusta ovat saaneet siis monet muutkin änkyrät.

Nämä ovat olleet välttämättömiä toimia nykyisen kannatuksen ylläpitämiseksi.  Olkoon Halla-aho fasisti, mutta tyhmä fasisti hän ei kuitenkaan ole.  Mestari tietää, että Suomessa ei joukkokannatusta saada väkivallalla tai sillä uhkaamisella.  Hänellä on tiedossa, kuinka maan vanha fasismi pilasi tulevaisuutensa juuri väkivaltaan turvautumalla.  Sen aika voi olla toki myöhemmin, mutta ei nyt.  Siksi on todennäköistä, ettei mestarin johtama puolue tule lähitulevaisuudessa katsomaan hyvällä niitä radikaaleja irtiottoja poliittisista pöytätavoista, joista höyrypäinen ja väkivaltaa ihannoiva (tosin ei itseensä kohdistuvaa väkivaltaa) on niin viehättynyt.

Jos esittämäni skenaario pitää paikkansa, merkitsee se väistämättä sitä, että ns. oikeistoradikaalinen liike jakaantuu entistä jyrkemmin.  Tästä on jo viitteitä ”sinimustan” puolueen perustamishankkeena.  Nykyisellään uuden fasistisen  puolueen perustamisen ajatus saattaa hyvinkin olla lähtöisin samoista piireistä, mistä perussuomalaisten valtausideakin aikoinaan syntyi.  Siten kyseessä voisi olla pidemmälle viety kaksoistaktiikka.  Ongelmana on vain se, että kaksinapaisuus johtaa aina ennemmin tai myöhemmin kasvavaan hajaatumiskehitykseen.  Etenkin, jos fasistit turvautuvat väkivaltaan.   Kaksoistaktiikan ongelma on ihmisissä ja heidän itsekeskeisyydessä, joka naamioidaan monella tavoin.  Tuo hajautumisen ongelma näkyi esimerkiksi suuremmassa mittakaavassa länsi- ja itä-Rooman eriytymisenä ja pienemmässä mittakaavassa suomalaisessa SKP / SKDL:ssa.  Eikä suomalaisen fasismin historiakaan anna hankkeen onnistumiselle, jos sellainen todella on, paljon toivoa.

Mutta millainen mies mestari Halla-aho lopulta on, sitä voimme tarkastella myöhemmin.

 

 

Reino Seppänen