• Kapitalismi: Hegemoniseen asemaan kohonnut talousideologia
• Kapitalismin synty
• Työväestön kurjistuminen
• Kapitalismin vastavoimat muotoutuvat
• Poliittinen ja ammatillinen työväenliike
• Tölainsäädäntö syntyy ja taloudellista liberalismia suitsitaan

 

 

 

Kapitalismi: Hegemoniseen asemaan kohonnut talousideologia

 

Nyky-yhteiskunnassa vaikuttavista ideologioista merkittävin on ylivertaiseen hegemoniseen asemaan kohonnut kapitalismi.  Se on ollut myös pohjana ja pontimena kaikille merkittäville nykyaatteille.  Tuo ideologia, kapitalismi, synnyttä ihmisissä voimakkaita tunteita puolesta tai vastaan, mutta jättää harvoin ketään täysin kylmäksi.  Kapitalismi aatteena tosin usein kielletään.  Se nähdään vain tapana järjestää yhteiskunnan taloudellinen toiminta vieläpä ainoalla järkevällä tavalla.  Ideologia se kuitenkin on siinä missä sosialismikin ja vieläpä toimiva sellainen, koska on onnistunut säilymään ja levittäytymään erittäin tehokkaasti ja valtaamaan käytännöllisesti katsoen koko maailman. Se saattaakin johtaa tekemään vääriä päätelmiä ylivertaisuuden syistä.  Toisaalta talouteen rajautuvana ideologiana kapitalismi on vaatinut tuekseen yhteiskuntaa ja ihmistä määritteleviä aatteita.  Sellaiseksi kapitalismille muodostui ensin klassinen liberalismi ja myöhemmin myös konservatismi.

 

Kapitalismin käsite on määritelmällisesti liki yhtä ongelmallinen kuin sosialisminkin. Käsitteenä se on ajallisesti suhteellisen nuori, vaikka asia ja ilmiö, jota sen oletetaan kuvaavan, on huomattavasti vanhenpaa perua.  Kapitalismi-sanan kerrotaan olevan peräisin brittiläiseltä kirjailijalta William Makepeace Thackeray ( 1811 – 1863 ).  Käsite tuli käyttöön joskus 1800-luvun puolivälissä ja levisi kyllä nopeasti jo ajankohtaisuutensakin vuoksi.  Niin oudolta kuin se ehkä asiaan vihkiytymättömältä tuntuukin, kapitalismin suuri tutkija, Karl Marx ei käyttänyt sanaa Pääoma– teoksessaan kuin kahdesti.  Marx käyttää käsitteitä kapitalistinen tuotantotapa ja porvarillinen yhteiskunta.  Siten häneltä on turha etsiä varsinaista määritelmää kapitalismi-käsitteelle.

 

Kapitalismia rinnakkaiskäsitteeksi mainitaan usein ”markkinatalous”.  Se kuvaa kuitenkin huonosti tämän aatteen syvintä luonnetta.  Markkinoita on ihmiskunnalla ollut tuhansia vuosia ja vaihdanta tapahtuu talousjärjestelmissä ”markkinoilla”.  Kapitalismiin toki liittyy elimellisesti markkinatalous, mutta kapitalistinen markkinatalous on vain eräs markkinatalouden muoto.  Hieman parempi käsite on edellistä täydentävä eli ”pääomavaltainen markkinatalous”.  Suurissa taloudellisissa kokonaisuuksissa pääoma on aina se lannoite, josta toiminta versoo, joten sekään käsite ei tyhjentävästi kerro mistä on kyse.

 

Tavallisesti kapitalismiin liitetään täsmennys siitä, että kyseessä on talousjärjestelmä, missä niin tuotantovälineet kuin pääoma ovat yksityisessä omistuksessa.  Puhtaassa ideologisessa muodossaan näin tilanteen toivotaan olevankin.  Toisaalta ns. sekatalousjärjestelmässä yksityisiin yhtiöhin sekoittuvat niin kokonaan valtio-omisteiset yhtiöt kuin osin valtion omistamat pörssiyhtiöt.  Suomalaisina tiedämme, kuinka monet perusteollisuutemme alat ovat syntyneet, pääomien vähäisyyden vuoksi, valtiovallan toimesta perustettujen yhtiöiden ansiosta.  Tämän ilmiön varaan on rakennettu myös ns. valtiomonopolistinen kapitalismin (vamokap) teoriakin valtion roolin kasvamisesta loppuaan kohti taivaltavasta kapitalistisesta talousjärjestelmästä.  Teorian pohja on tosin pudonnut pois pitkälti hegemoniseen asemaan nousseen uusliberalismin vuoksi.

 

Erilaiset konvergenssiteoriat olivat yleisiä kommunistisen järjestelmän vielä ollessa voimissaan.  Ne ennustivat kapitalistisen ja sosialistisen talousjärjestelmän yhdentymistä.  Marxilais-leniniläisen kaanonin vartijat kielsivät teoriat päättäväisesti harhaoppisina.  Kuitenkin hyvinvoinnin tasaisempi jakautuminen toteutui juuri niissä länsi- ja pohjois-Euroopan maissa, joissa konvergenssiteorian piirteitä laajemmin oli havaittavissa.  Kapitalistisen ahneuden rajaaminen ja yhteiskunnan laaja julkinen sektori kehittivät taloudellista tasa-arvoa.

 

Kapitalismin käsitteellinen selittäminen on ongelmallista jo siksi, ettei ole olemassa yhtä ainoaa kapitalismin muotoa, vaikka monet, niin kapitalismin uskovaiset kuin sen vastustajat, hyvin mielellään sitä haluavat vakuuttaakin.  Moni-ilmeisyydestä huolimatta kapitalismin eri ilmenemismuotoja ja eri kehitysasteita yhdistää muutamat tyypilliset piirteet.  Olennaisin tunnusmerkki on pääoman käyttö operoinnin välineenä ja pyrkimys kartuttaa sitä toiminnan tuloksen kautta mahdollisimman tehokkaasti (voiton maksimointi ja pääoman kasautuminen).  Toinen piirre on markkinoiden ja kapitalismin suhde, johon kuuluvat niin markkinoilla tapahtuva vaihdanta kuin siellä tapahtuva hinnan määräytyminen kilpailun pohjalta.  Kolmantena piirteenä näyttäytyy rahan keskeinen osuus markkinoilla tapahtuvan vaihdannan välineenä ja kehittyneen rahoitusjärjestelmän olemassa olo.

 

Kapitalismin kuvaus yllä olevalla tavalla kertoo ideologian eri haarojen yhteisistä piirteistä, mutta on kuitenkin samalla totaalisen torso.  Historiallisesti kehittynyt läntinen kapitalismi ja sen nykyinen valtavirtaus rakentuvat em. piirteiden lisäksi ennen kaikkea tuotannontekijöiden eriytymiseen.  Klassinen kansantaloustiedehän jakoi tuotannontekijät kolmeen ryhmään: työvoima, pääoma ja luonnonvarat.  Kapitalistisessa tuotantotavassa työvoima eli tuotannon varsinaiset tekijät on prosessissa erotettu pääomasta, jota tuotantovälineet omalta osaltaan edustavat.   Se on irrotettu myös luonnonvaroista, jotka kuten tuotantovälineetkin ovat hallitsevan taloudellisen yläluokan, kapitalistien hallussa.  Tämän kapitalistisen tuotantotavan dikotomian on Karl Marx kuvannut vakuuttavasti mm. Pääoma-teoksessaan, tukeutuen länsi-Euroopan johtavien maiden, etenkin Britannian, historialliseen kehitykseen.

 

Kapitalismin synty

 

Kapitalismin syntysanoja ei ole lausuttu minään tiettynä hetkenä, kuten ei sen alkuakaan ole sijoitettavissa tiettyyn vuoteen tai vuosisataankaan.  Piirre, joka on tyypillistä yleensäkin erilaisille ideologioille ja aatteille, vaikka niiden ”isiä” ja ”äitejä” kevyesti voidaan nimetäkin.  Kapitalismi on kehittynyt vuosisatojen saatossa ja nykymuodossaan nimenomaa Euroopassa.  Sen synnylle, kuten myös kehitykselle kasvoivat ajan mittaan edellytykset, yksi toisensa jälkeen.  Siksi tuon ideologian muotoutumista on pidettävä enemmän tai vähemmän sattumanvaraisena.  Tämän näkemyksen varmaankin kiistänee moni aatteen kannattaja ja kritisoijakin.  Objektiivisesti ajatellen koko ideologian kehitysprosessissa ei näyttäisi olevan mitään muuta ajallisesti vuosisatojen yli kantavaa kuin ihmisen eläimellinen ahneus.

 

 

 

Tuo määritelmä saattaa loukata moniakin ideologian kannattajia, mutta kapitalismin iduista aina viimeaikojen uusliberalismiin historia on tulvillaan toinen toistaan kuvottavimpia kertomuksia tuon pidäkkeettömän ahneuden aikaansaannoksista.  Kuinka paljon ilmiöstä on luettava yksilöiden kontolle ja kuinka paljon järjestelmän viaksi, on oma kysymyksensä, johon pätenee samat vastaukset kuin ns. kommunistisen järjestelmän aikaansaannoksiin.  Toisaalta unohtaa ei sovi niitä myönteisiä seurauksia, mitä kapitalistinen tuotantotapa on saanut aikaan.  Jo Karl Marx antoi sille tunnustusta vertaansa vailla olevan tuotannon luomisesta.  Miten paljon ylivertaisemmaksi tuo tuotanto on tullutkaan 150 vuotta Pääoman julkaisemisen jälkeen!  Kapitalismi on tuottanut myös ihmiskunnalle osin lisääntynyttä vaurastumista rinnan kurjistumisen kanssa.  Toisaalta tuon vaurauden jakaantuminen hallitsevaa luokkaa laajemmalle ei kuitenkaan tapahtunut vapaaehtoisesti eikä kapitalismin tuki-ideologioiden, liberalismin ja konservatismin, toimesta.  Se vaati ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen, sosialismin, syntyä ja ankaraa kamppailua vallankumouksineen.

 

 

 

Kapitalismin ensimmäiset edellytykset syntyivät, kun rahasta tuli vaihdon väline.  Se ei kuitenkaan vielä ollut riittävä pohja, vaan rahan keskittäminen suurempiin kokonaisuuksiin omaisuuksien kartuttamiseksi edellytti rahalaitoksen syntymistä. Ensimmäiset pankit rahastopohjaisina syntyivät Italian kaupunkivaltioissa 1100 – 1300 luvuilla.  Firenzestä ja myöhemmin Venetsiasta muodostui pankkitoiminnan suuria keskuksia Euroopassa.  Suurena esteenä pankkitoiminnan kehitymisessä oli katolinen kirkko. Se oli aiemmin kieltänyt koron ottamisen suurena syntinä ja koronperintään olivat oikeutettuja vain juutalaiset.  Tästä siis löytyy monien juutalaissukujen rikkauksien alkulähde.

 

Kirjanpitojärjestelmän kehittyminen ja katolisen kirkon rappeuttaminen johtivat koronperinnän sallimiseen kristityillekin.  Pankkijärjestelmä oli jo suhteellisen kehittynyt 1500-luvun aikana ja lainaustoiminta mm. kuninkaiden käymien sotien rahoittamiseen oli laajaa.  Valtiot alkoivat perustaa niin sanottuja keskuspankkeja 1700-luvulla.  Ensimmäisten joukossa oli vuonna 1694 perustettu Englannin keskuspankki, Bank of England, The Old Ladyksi eli Vanhaksi rouvaksi kutsuttu.  Tuolloin keskuspankkien tehtävänä oli ennen kaikkea huolehtia valtion rahan laskemisesta markkinoille.  Myöhemmin niille sälytettiin lisääntyvässä määrin muitakin rahapolitiikkaan liittyviä tehtäviä.

 

Pääomavarantojen karttuminen ei perustunut pelkästään pankkitoiminnan kautta syntyviin omaisuusmassoihin.  Itse asiassa lainaustoiminta etenkin sotien rahoittamiseen oli hyvin riskialtista.  Toisaalta sodat ryöstösaaliineen muodostivat merkittävän osan primitiivisestä kasaantumisesta.  Erityisesti pääomia kartutti siirtomaajärjestelmä, jonka epäinhimillinen ja äärimmilleen viety riisto tuotti valtavia tuloja isännilleen.  Omaisuuksia oli muodostunut jo menneinä vuosisatoina ryöstöinä, laittomina maa-alueiden haltuunottoina, merirosvoiluna, prostituutiona jne.  Marxilla on hyvä kuvaus tämän kertyneen varallisuuden synnystä Pääomassa.  Myöhempien aikojen venäläiset ”rosvoritarit” olivat ilmeisen hyvin Marxinsa lukeneet, koska he kommunismin romahtamisen jälkeen osasivat perustaa oman rosvokapitalistisen järjestelmän aatteen savuaville raunioille.

 

 

Marxilainen näkemys kapitalistisen tuotantotavan synnystä on, että se muotoutui vähitellen feodaalisen yhteiskunnan uumenissa.  Sen kehittymisen edellytyksenä oli feodaalisten suhteiden hävittäminen.  Marx itse asiassa toteaa noiden suhteiden osaltaan olleen ”idyllisiä”.  Se ehkä pitää paikkansa tietyllä tavalla, koska mm. ruumiillista työtä tekevän ihmisen työpäivä piteni jopa kymmenellä tunnilla kapitalistiseen tuotantotapaan siirryttäessä.   Tuo feodaalisten suhteiden hävittäminen kesti 1400-luvulta aina 1800-luvulle asti.  Se tarkoitti paljolti raakaa epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa, joka kohdistui varsinkin maaseutuväestöön ja irtolaisiin.  Talonpojat menettivät maansa ja aikaisemmin maatöistä leipänsä saaneet joutuivat hakeutumaan kaupunkeihin, kun uudistuneet ja koneellistuneet menetelmät veivät heiltä työt.  Valtaosa feodaalisen yhteiskunnan käsityöläisistä ja pientuottajista menetti tuotantovälineensä.  Ihmisiä myös pakotettiin, kuten irtolaisia ja rikollisia, väkisin tuotantolaitoksiin.  Yhteiskunnassa feodaaliherran tilalle astui kapitalisti.

 

 

 

Marxin kuvailemaa kehitysprosessia tukee myös ”kapitalistinenkin tiedemies”, lainataksemme Väinö Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” konekiväärimies Lahtista.  Tässä tapauksessa nuo tiedemiehet ovat klassisen kansantaloustieteen edustajia.  He kuvaavat yleensä tuotannon teollistumisen eri asteet seuraavalla tavalla:

 

1. Kotitalous.  Se oli alkuperäisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tapa järjestää tuotanto, joka jatkui aina keskiajan alkuaikoihin asti.  Sitä määritti suuri omavaraisuus, joka tuotettiin toisistaan paljolti riippumattomissa kokonaisuuksissa; perhe, suku, klaani, kyläyhteisö jne.  Tuotanto perustui lähinnä omaan kulutukseen eli tuotettiin likipitäen se, mitä tarvittiin.  Vaihto ja työnjako oli vähäistä.  Osin käytettiin myös orjia, mm. antiikin Kreikassa ja Roomassa.

 

2. Ammattikuntalaitos.  Keskiajalla ammatit alkoivat yhä selvemmin erota toisistaan.  Työntekijä oli itsenäinen yksilö, joka käytti omia työkalujaan ja raaka-aineita. S yntyi käsityöläinen, joka teki työtä tilauksesta markkinoille, jotka olivat pienet, lähinnä oma kotikaupunki tai -seutu.  Maaseudulla monet käsityöntekijöiden tuottamat hyödykkeet tehtiin vielä itse.  Muuten käsityöläiset pyrkivät monopolisoimaan reviirinsä.  Tämä pyrkimys synnytti ammatikunnat ja killat, joille muodostuivat omat säännöstönsä ja tiukat normit, jotka sääntelivät sitä kuka ja miten saivat oikeuden harjoittaa omaa ammattiaan.

 

3. Kotiteollisuus / kustannusjärjestelmä.  Tämä tuotantotapa pyrki tyydyttämään kasvanutta kysyntää ja sitä ei saa sekoittaa aiempaan kotitalous-muotoon.  Osa käsityöläisistä menettää ajanmyötä vähitellen itsenäisyyttään. He eivät tuota enää suoraan ostavalle yleisölle, vaan välikäsiksi tulevat rikkaat kauppiaat, jotka ovat tilanneet yleensä koko käsityöläisen tuotannon.  Varsinainen työ tapahtuu vielä käsityöläisen omissa tiloissa, useimmiten siis kotona, ja varsin monesti myös hänen raaka-aineista.  Kauppias tulee välikädeksi, koska köyhtyneillä käsityöläisillä ei riitä resursseja päästä kasvaneille markkinoille tyydyttämään kysyntää.  Kyseessä on siis alkeellinen olomuoto pääoman ja työn eriytymisestä.  Tässä voi nähdä myös analogian nykyisen alihankkijatoiminnan tai franchising yrittäjyyden kanssa.

 

4. Manufaktuuriteollisuus.  Tämä tuotantotapa oli jo selvä askel palkkatyöhön.  Siinä yrittäjä keräsi työntekijät yhteen tuotantopaikkaan ja järjesti työn tekemisen haluamallaan tavalla.  Tämä mahdollisti jo työnjaon eli työn vaiheistamisen.  Kuten Marx kertoo silmäneulaesimerkkinsä avulla, työn eri vaiheiden eriyttäminen kullekin omaan työvaiheeseen perehtyneelle työntekijälle monikertaisti tuotannon.  Tämä vähensi tuotteen yksikkökustannuksia ja lisäsi omistajan tuottoa.  Manufaktuuriteollisuus perustui vielä lihas- ja käsityöhön. S iihen siirtyminen ei kuitenkaan onnistunut ilman ristiriitoja, jotka olivat osaltaan jo luokkaluonteisia.  Niinpä valtiovallan täytyi monissa tapauksissa mm. Ranskassa tukea sitä ja säätää suojalakeja.

 

5. Koneteollisuus.  Kuten jo nimikin kertoo tämä tuotanto perustui koneiden käyttöönottoon.  Se mahdollistui, kun höyrykone ilmestyi korvaamaan lihas- tai luonnvoimin harjoitettua tuotantoa.  Höyrynkäyttöä voimanlähteenä oli kokeiltu historiassa monessakin vaiheessa, mutta vasta James Watt patentoi sen v uonna 1769.  Kun vielä keksintöjen aikakausi tuotti koneita, joita tuo höyryvoima käytti oli tie koneteollisuuden loppumattomalta tuntuvalle kehitykselle avattu. Englantilaisen kutomateollisuuden mullisti vuonna 1770  James Hargreavesin patentoima kehruukone Kehruu-Jenny (Spinning Jenny).  Manufaktuuriteollisuuden oli likipitäen mahdotonta kilpailla höyryvoiman kanssa, vaikka se ei kokonaan kadonnut, kuten ei kotiteollisuuskaan. Niiden merkitys kokonaistuotannossa jäi kuitenkin vähäiseksi.

 

 

Kapitalistista tuotantotapaa aikaisemmat tavat valmistaa tuotteita olivat alkeellisia, hitaita ja hyödykkeet kalliita.  Ne olivat vain pienen väestönosan tavoitettavissa, joten määrät olivat siitäkin johtuen pieniä.  Tuotannon ja kaupan kehitystä kahlitsi merkantilistinen talouspolitiikka.  Kyseessä oli järjestelmä, joka palveli itsevaltaista hallitsijaa ja hänen hoviaan.  Käsite on myöhmmin syntynyt eikä kyseessä ole yhtenäinen talousteoria.  Merkantilismissa arvostettiin jaloja metalleja ja sitä, että valtion kauppataseen piti olla positiivinen. Siihen kuului myös hyvin pikkumainen sääntely, joka ulotettiin etenkin tuontitavaroihin.  Merkantilismia kritisoivat mm. valistusfilosofit.  Uuden taloudellisen ajattelutavan puolestapuhujaksi nousi Britaniassa skotlantilainen taloustieteilijä ja moraalifilosofi Adam Smith.  Jo ennen häntä suomalaissyntyinen pappi ja valtiopäivämies Anders Chydenius esitti samanlaisia ajatuksia kaupan ja yritystoiminnan vapaudesta.  Koska Chydenius vaikutti Euroopan periferiassa, hänen ajatuksensa eivät levinneet laajemmalle.

 

Adam Smith hyökkäsi merkantilistisia näkemyksiä vastaan ja arvosteli ajatusta, että yhteiskunnan varallisuus riippuisi jalojen metallien määrästä.  Yksityisen kansalaisen kohdalla, totesi Smith, rahanmäärän suuruus kuvaa hyvinvoinnin tasoa.  Sama ei pidä paikkaansa kansantalouden kokonaisuuden osalta. Y hteiskunnan vauraus taas riippuu siitä kuinka paljon väestöllä on hyödykkeitä kulutettavissa.  Hyödykemäärä on taas sidoksissa tehdyn työn määrään.  Smithin mukaan työ on kaiken rikkauden lähde.

 

Smith vaati kaikkien rajoitusten poistamista taloudellisessa toiminnassa.  Myös ulkomaankauppaa, niin vientiä kuin tuontia ei saanut rajoitta millään tavalla.  Vapaan kilpailun tuli säännellä kaikkea markkinoilla ja kaikilla markkinoilla ”näkymättömällä kädellään”. Ajatuksensa Adam Smit esitti teoksessaan ”Wealth of Nations” eli ”Kansojen varallisuus” vuodelta 1776.  Adam Smithin ja hänen hengenheimolaistensa luomaa ideologiaa ryhdyttiin kutsumaan ”talouddelliseksi liberalismiksi” erotuksena poliittiselle liberalismille, joka tosin kävi käsi kädessä sen kanssa. Smithin ja hänen kannattajiensa käsitykset voidaan kiteyttää seuraavasti:

 

1. Yksityinen kansalainen tietää itse parhaiten, mikä hänelle on edullisinta.
2. Yksityinen ihminen parhaiten kykenee pitämään huolta omista eduistaan ilman valtion väliintuloa.
3. Ajaessaan omia itsekkäitä päämääriään yksityinen ihminen ei joudu ristiriitaan yhteiskunnan muitten jäsenten kanssa, vaan päinvastoin, toimiessaan oman etunsa mukaiseti hän palvelee samalla yhteistä hyvää.

 

Kapitalistisen tuotantotavan edellytykset täyttyivät 1700-luvun loppuun mennessä etenkin Britanniassa.  Tekniset keksinnöt, markkinoiden laajeneminen, pääomanmuodostus eli marxilaisittain kasaantuminen sekä vapaan työvoiman muuttuminen markkinoilla noteerattavaksi olivat niitä edellytyksiä, jotka mahdollistivat kapitalistisen tuotantotavan hegemonian Euroopassa.  Viimeisen siunauksen sille antoi taloudellinen liberalismi suurimpina pappeina Adam Smith ja David Ricardo.

 

Suhteellisen pian havaittiin, etteivät Adam Smithin ja hänen seuraajiensa väitteet kaikilta osin pitäneetkään paikkaansa.  Olivathan he esittäneet, että vapaa kilpailu ei pelkästään tuota mahdollisimman suurta hyödykkeiden tuotantoa, vaan takaa myös tuotannon tulosten jakaantumisen mahdollisimman tasaisesti yhteiskunnassa.  Adam Smithin perimmäisenä tavoitteena oli tavoitella mahdollisimman suurta yleistä hyötyä.  Kävi ilmi, ettei näin suinkaan ollut asianlaita.  Yksityinen henkilö toimiessaan omien itsekkäiden etujensa mukaisesti ei suinkaan toteuttanut kovinkaan laajasti yhteistä hyvää.  Pikemminkin päinvastoin.

 

Adam Smithin yksi suurimmista virheistä oli analogian näkeminen tavaramarkkinoiden ja työmarkkinoiden välillä.  Hänen mielestään tavaran hinta muodostuu tavaramarkkinoilla ”oikeaksi”, kysynnän ja tarjonnan mukaan.  Sama mekanismi antaisi myös työlle oikean hinnan työmarkkinoilla, jossa ”tasavertaiset sopimuskumppanit” – työnantaja ja työntekijä – tekevät kauppasopimuksen kanssa analogisen työsopimuksen.  Ajatus, johon tämän päivän ”uusliberaalit” vetoavat vieläkin, oli jo esitettäessä täysin mahdoton.

 

 

Työväestön kurjistuminen

 

Yksittäisellä työnhakijalla ei ollut tosiasiassa  mitään vapaata sopimismahdollisuutta neuvotellessaan ”työehdoista” työnantajan kanssa.  Isäntävalta takasi sen, että työnantaja pystyi täysin sanelemaan työehdot siis sen minkä palkan hän maksaa työntekijälleen.  Se oli ”ota tai jätä”- tarjous, jonka takeena työnantajalla oli työttömien valtavat massat.  Työvoiman suuri ylitarjonta mahdollisti maksimaalisen riistosuhteen.  Tästä teollisuuden vara-armeijasta Marx sanoo: ”Suhteellinen liikaväestö on siis se tausta, jolla työn kysynnän ja tarjonnan laki liikkuu.  Se pusertaa tämän lain toiminnan pääoman riistämishalua ja vallanhimoa ehdottomasti vastaaviin rajoihin.”  Niinpä tehtaiden palkkataso asettui juuri sille rajalle, jolla työntekijä pystyi uusintamaan työvoimansa eli saamaan niukan ruokansa, asunnon kurjista yhteismajoituksista ja joitakin vaatteita kehonsa verhoksi.

 

Näistä lähtökohdista työläisten elinehdot muodostuivat kurjiksi.  Palkkataso laski tilastojen mukaankin ja esimerkiksi Englannissa koko perheen täytyi mennä töihin voidakseen elää.  Naisten ja lasten käyttö teollisuudessa yleistyi.  Tämän mahdollisti teollisuustyön pitkälle viety vaiheistaminen, joka ei edellyttänyt pitkäaikaista kokemusta tai koulutusta.  Naisten ja lasten suosiminen työhönotossa perustui siihen, että nämä eivät elääkseen, siis uusintaakseen työvoimansa, tarvinneet niin suurta palkkaa kuin raavaat miehet.

 

 

Taloudellinen liberalismi löi korville poliittisen liberalismin humaaneja julistuksia.  Työnantaja pyrki ottamaan työläisestään kaiken mahdollisen hyödyn irti mahdollisimman pienellä panoksella.  Tämä näkyi mm. työaikojen pituutena.  Pyrkimys, jota nykypäivän uusliberalistitkin ovat hivuttamassa käytäntöön.  Työpäivät muodostuivatkin epäinhimillisen pitkiksi.  Tavallisesti ne olivat 15 – 16 tuntia vuorokaudessa, mutta harvinaisia eivät olleet 18 tunnin työpäivätkään.  Niinpä esimerkiksi London Daily Telegraph ihmetteli vuonna 1860, mitä olisi ajateltava sellaisesta kaupungista, joka piti yleisen kokouksen anoakseen, että miesten työpäivän pituudeksi määrättäisiin 18 tuntia. Samassa yhteydessä oli rauhantuomari Broughton tuonut julki miten Nottinghamin pitsiteollisuuden palveuksessa oli 9 – 10-vuotiaita lapsia, jotka joutuivat nousemaan kello 02:00 – 04:00 aamulla ja työskentelemään 18 – 20 tuntia.

 

 

Englannin parlamenttikin ”tunnisti” epäkohdan ja sääti lain, joka neljällä teollisuuden alalla; puuvilla-, villa-, pellava- ja silkkiteollisuudessa sääti 13 – 18-vuotiaiden lasten työpäivän kahdeksitoista täydeksi työtunniksi!  Niin ikään laki rajoitti eräin poikkeuksin 9 – 13-vuotiaiden lasten työn kahdeksaksi tunniksi päivässä.  Pääomapiirit eivät kuitenkaan tyytyneet tähän, vaan aloittivat voimakkaan agitaation lakia vastaan.  Tästä Marx sai aiheen huomauttaa: ”Kapitalistisen antropologian mukaan päättyy lapsuuden aika kymmenenteen tai viimeistää yhdenteentoista ikävuoteen.”

 

Surkeat työ- ja asunto-olot lisäsivät sairastavuutta.  Tuberkuloosi ja kulkutaudit tuhosivat työväestöä.  Varsinkin lapsikuolleisuus oli suurta.  Työläisten elinikä oli lyhyt.  Työnteko aloitettiin jo kuuden – seitsemän vuoden iässä ja avioituminenkin tapahtui sangen varhaisessa vaiheessa.  Usein 40-vuotias teollisuustyöläinen oli jo loppuunkulunut ja hyödytön työnantajalleen.  On jotenkin kuvaavaa, että sama kapitalismin tendenssi puristaa viimeisetkin mehut työntekijästään elää tänäkin päivänä uusliberalismin virvoittamana.  Jatkuvasti kiristynyt työtahti, työn kuormittaminen väkeä vähentämällä ja halu pidentää työuria ihmisten kestokyvystä huolimatta leimaa nykyistäkin työelämää tapahtuipa se teollisuudessa, konttoreissa tai laitoksissa.  Ainoa tavoite on voiton maksimointi ja sen pumppaaminen kasvottomalle pääomalle ja boonuksina yritysjohdoille.

 

Nykyihminen hyvin usein dementoi (kiistää) työvoiman riistosta kaiken edellä kerrotun toteamalla, että se kuuluu historiaan.  Tosiaankin niinhän se kuuluu, mutta vain läntisten demokratioiden osalta.  Huolimatta kaikista humaaneista pyrkimyksistä UNICEFin ja YK:n artikloista lapsityötä tekee maailmassa miljoonat lapset samanlaisissa oloissa ja samanlaisina työpäivinä mitä aikaisemmin Euroopan teollisuusmaissa.  Sama koskee työturvallisuutta mm. EU:n kieltämien myrkkyjen käytössä, jotka ovat sairastuttaneet ja tappaneet Aasiassa ja Euroopassa viime vuosinakin kymmeniä tuhansia ihmisiä.  Tuota toimintaa kannustaa samanlainen pidäkkeetön ahneus maksimoida voittoja mitä aikoinaan meillä länsimaissa.

 

Länsimaiset yritykset,  myös suomalaiset ovat siirtäneet tuotantoa ”alemman kustannustason maihin”.  Siis niihin maihin, joissa ”normitalkoot” on jo pidetty tai mitään normejaei ole edes olemassa.  Siten ne osoittavat yritysmoraalinsa olevan edelleen samalla tasolla kuin kapitalistisen tuotantotavan alkuaikoina.  Yritysten nimet ovat ehkä sadassa vuodessa muuttuneet, mutta toiminta on samaa.  Sen logiikka nojaa voiton maksimointiin, mikä määrittää myös näiden yritysten moraalin.  Koska noiden ”hikipajojen” tuotanto suurelta osin suunnataan läntisille markkinoille,  kahlitsemattoman kapitalismin kauhut pyritään tietoisesti salaamaan ostajilta.

 

 

Kapitalismin vastavoimat muotoutuvat

 

Kapitalistinen tuotantotapa oli luonut mahtavat tuotantovoimat teräksenlujalla tarmollaan ja armottomuudellaan kasvattaa kasaantuvaa pääomaa uusiin hankkeisiin jotta voitaisiin kasvattaa lisää uutta pääomaa.  Sehän on kapitalismin logiikka.  Karl Marx ja Friedrich Engels totesivat vuonna 1848 ilmestyneessä ”Kommunistisen puolueen manifestissa”,  että vajaan sata vuotta kestäneen luokkaherruutensa aikana porvaristo oli luonut enemmän ja jättiläismäisempiä tuotantovoimia kuin kaikki edelliset sukupolvet yhtensä.  Tuon saavutuksen hinta oli ollut uskomattoman kallis inhimillisinä kärsimyksinä ja kurjuutena mitattuna.  Se synnytti kuitenkin vastavoimia, jotka osaltaan halusivat tuhota järjestelmän tai poistaa ja lievittää sen karmeimpiä puolia.  Kohti 1900-lukua tultaessa muutoksia alkoikin näkyä lisääntyvässä määrin.

 

 

Poliittinen ja ammatillinen työväenliike

 

Tärkein ja tehokkain vastavoima kapitalismille oli poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen synty.  Ne syntyivät protestina vastapainoksi kurjien työ- ja elinolosuhteiden sekä työnantajien ja viranomaisten liki pidäkkeettömälle mielivallalle.  Työväestön aktivoituminen tapahtui teollistumisen läpimurtoon nähden pienellä viiveellä.  Juuri kurjuudella ja huonolla kohtelulla oli keskeinen merkitys työväenliikkeen synnylle.  Koettiin kohtalonyhteyttä muihin samassa tilassa eläviin.  Tästä nousi vaistomaisia liikehtimisiä ja luokkahengen ituja.  Toiminta oli kauan hapuilevaa ja vaistonvaraista, mutta taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet olivat jo kehityneet suotuisiksi proletariaatin joukkoesiintymisille.

 

 

 

 

Työväestön kapinointi porvaristoa vastaan alkoi jo silloin, kun työväenluokka ei vielä tunnistanut itseään varsinaisena luokkana ja asemaansa yhteiskunnassa.  Vastarinnan, kapinoinnin ensimmäinen muoto ja samalla karkein sekä hyödyttömin, oli rikos, kuten Engels toteaa teoksessaan ”Työväenluokan asema Englannissa”.   Varkaus oli Engelsin mukaan ”epäsiveellisin ja vähiten tietoinen protestointitapa eikä jo .pelkästään tästä syystä voinut tulla työläisten yleisen mielipiteen ilmaisumuodoksi”. Engelsin määrittely voi osaksi toki pitää paikkansakin, mutta monesti motiivit työnantajalta varastamiseen ovat paljon raadollisempia.  Ilmiö on tuttu nykyaikanakin ja ongelma mm. kommunistisissa järjestelmissä, kuten aikoinaan Neuvostoiitossa.

 

Tietoisemmaksi kapinoinnin muodoksi Marx ja Engels määrittelivät koneita rikkovat työläiset, jota kutsuttiin ”luddisteiksi”  erään nottinghamilaisen  Nedd Luddin mukaan.  Liikehdintä oli protestimuotona vaistonvaraista ja paikallista.  Sitä vastaan parlamentti sääti lain, jossa tuomio oli kuolemanrangaistus.   Yorkissa sen perusteella teloitettiin 18 työläistä.  Liikehdintä tyrehtyi, kun huomattiin, että koneet otettiin käyttöön kaikesta huolimatta.

 

 

 

Varsinainen vastavoima kapitalismille muotoutui vasta ammattiyhdistysliikkeestä, jota pyrittiin myös lainsäädännöllä kieltämään, sillä sotihan se taloudellisen liberalismin keskeisimpiä asettamuksia vastaan.  Työsuhteen ehtojenhan tuli markkinalogiikan mukaan määräytyä vain ”vapailla” työmarkkinoilla.  Tavoite, jota Suomessakin yltiöpäisimmät uusliberalismin kannattajat ovat markkinoineen viime aikoina.  Mutta aika oli jo kulkenut työnantajan absoluuttisen yksinvallan ohi.  Kapitalismi oli luonut itselleen mahtavan vastavoiman, jonka edessä oli lopulta pakko taipua.  Ammattiyhdistysliikkeen järjestäytyminen koki läpimurtonsa ensiksi Englannissa, missä ensimmäisiä yrityksiä luoda liittoutumista ammatilliselta pohjalta oli jo vuonna 1387.  Vasta teollistuminen ja teollisuustyö sekä niiden tarvitsemat työläismassat mahdollistivat ammatillisen järjestäytymisen omien etujen puolustajana.

 

 

 

 

Englannissa, kuten sittemmin useimmissa muissakin Euroopan maissa yritettiin ensi alkuun väkivalloin estää työväen järjestäytyminen.  Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Siten Englannissa jo vuonna 1824 mahdollistui julkinenkin ammatillinen toiminta. Saksassa ammattiyhdistysliike samoin kuin poliittinen työväenliike olivat kiellettyjä valtakunnankansleri Otto von Bismarckin säädättämien lakien vuoksi vuosina 1878 – 1890.  Ajanoloon sielläkin kävi mahdottomaksi estää työväenliikkeen julkinen toiminta ja maasta tuli eräs keskeinen työväenliikkeen linnake Euroopassa.  Saksasta sosialismi ja ammattiyhdistysliike levittäytyi myös pohjoismaihin.

 

Suomessa ensimmäiset ammattiyhdistykset syntyivät 1890-luvulla ja vuonna 1899 Suomen ammattijärjestö liikkeen keskuselimeksi.  Ajanoloon kehittyi työnantajien ja ammattiyhdistysliikkeen välille työehtosopimustoimintaa, jolla määriteltiin palkkauksen muodot ja suuruus sekä muut työehdot.  Se vaati kuitenkin pitkäaikaista kädenvääntöä ja työtaisteluja ennen kuin työntekijäpuolen edustajat hyväksyttiin sopimuskumppaniksi.  Viime aikoina uusliberalismin nousun yhteydessä vaatimukset ammattiyhdistysten kieltämisestä tai ainakin niiden sopimusoikeuksien rajaamisesta ovat nousseet Suomessakin keskusteluun.

 

———————————————————————————————-

Tarkemmin ammattiyhdistysliikkeestä ja uusliberalismista toisaalla  näillä kotisivuilla.

———————————————————————————————–

 

Työlainsäädäntö syntyy ja taloudellista liberalismia suitsitaan

 

Liberalistisen teollisuusyhteiskunnan räikeimmät varjopuolet herättivät vastenmielisyyttä ja vaatimuksia ihmisten työ- ja elinolosuhteiden parantamiseksi muuallakin yhteiskunnassa kuin työväenliikkeen ja työväestön piirissä.  1800-luvun loppupuolella alkoi kehittyä ensimmäinen työtä sääntelevä lainsäädäntö, jota nimitettiin työväensuojelulainsäädännöksi.  Kiinnostusta asiaan lisäsi radikaalin työväenliikkeen, sosialismin synty ja lisääntynyt kannatus.  Bismarckin Saksassa säädättämät ensimmäiset sosiaalipoliittiset lait olivat esimerkki tästä huolesta.  Samoin Suomeen syntynyt ns. wrightiläinen työväenliike oli yritys estää sosialistien leviäminen  maahan.  Saksassa toteutettiin teollisuus- ja kaivostyöläisten osalta 1880-luvulla pakollinen sairaus-, tapaturma-, työkyvyttömyys- ja vanhuusvakuutus.  Lakisääteisesti pyrittiin parantamaan työaikaan, työikään ja työpaikan olosuhteisiin liittyneitä ongelmia ja puutteita.

 

Taloudellisen liberalismin kritiikki nousi myös itse aatesuunnan sisältä.  Silläkin taholla oli pakko myöntää, etteivät Adam Smithin ja hänen seuraajiensa monet olettamukset pitäneetkään paikkaansa.  Erityisesti kapitalistisen tuotantotavan synnyttämät ongelmat haastoivat poliittisen liberalismin humanistiset periaatteet.  Toisaalta nähtiin, että nuo kapitalismin suuret ongelmat olivat myös vaarantamassa koko talous- ja yhteiskuntajärjestelmän olemassolon.  Monet kansantaloustieteilijät vaativat valtiovallan puuttumista kansantalouden ohjailuun ja hyvinvoinnin turvaamista kaikille kansalaisille.  Näitä vaatimusten esittäjiä alettiin vanhakantaisten liberalistien taholta kutsua ”kateederisosialisteiksi”, koska monet heistä olivat kansantaloustieteen professoreja.  Nimitys oli harhaanjohtava siksi, että kyseessä oli vain pyrkimys parantaa kapitalismin räikeimpiä epäkohtia.  Suuntaus sai kuitenkin laajaa kannatusta ja se muutti osin syvästikin länsimaisen kapitalismin sisältöä.  Nimekseen se sai sosiaaliliberalismin, mutta sitä kutsuttiin alkuunsa myös uusliberalismiksi,  mitä käsitettä ei saa sotke nykyiseen uusliberalismiin, joka puolestaan pyrkii vastakkaiseen päämäärään eli rehbilitoimaan vanhakantaisen taloudellisen liberalismin jopa ohi Adam Smithin asettamusten.

 

Eurooppalaisen kapitalismin kehitykseen vaikutti sittemmin 1920-luvun lopulla alkanut lama, joka jatkui seuraavalle vuosikymmenelle.  Sen pohjalta muotoutui uusi näkemys valtiovallan tarpeesta ohjata vahvemmin yhteiskunnan taloudellisia prosesseja.  Tuo keynesiläisyydeksi sanottu oppisuunta nousi toisen maailmansodan jälkeen vuosikymmeniksi lähes hegemooniseen asemaan kehittyneissä länsi-Euroopan maissa etenkin pohjoismaissa.

 

Kapitalismin ”ihmiskasvoisuutta” edisti myös asetelmien muutos maailmanpolitiikassa voittoisan kommunismin vallattua tuntuvan jalansijan niin Euroopassa kuin Aasiassa.  Kommunististen maiden niin sanottu sosialistinen järjestelmä nosti vakavan uhkan toisesta maailmasodasta toipuville maille.  Sodanjälkeisestä puutteesta pyrittiin pääsemään eroon mahdollisimman pian ja parantamaan ihmisten elinoloja.  Läntinen kapitalismi joutui käsittelemään silkkihansikkain ja myötäsukaa sukien Euroopan maiden kommunismilta säästyneitä kansoja.  Hyvinvoinnin lisääminen oli siten välttämätöntä ja panostusten tulos silmiin pistävää.

 

Tuon kehitysvaiheen päätepiste nähtiin 1990-luvun alussa.  Neuvostoliiton ja ns. reaalisosialismin  romahdus lopetti myös kapitalismin tarpeen näytellä ihmiskasvoisuutta.  Kapitalismin uusi ekspansiivinen vaihe alkoi muotoutua 1970-luvulla uusliberalismin teoreetikkojen ensimmäisistä läpimurroista.  Menetettyään vastustajansa, vanhakantainen kapitalismi aloitti voittokulkunsa.  Uusliberalismin nousu läpäisi lopulta yllättävänkin nopeasti Euroopan ja aloitti hyvinvointiyhteiskunnan alasajon.  Yllättävää oli myös se, että riistokapitalismi uusliberalismin muodossaan oli saanut ystäviä vanhan vastustajasa – vasemmiston leiristä.

 

Työlainsäädäntö, työehtosopimukset ja muu työtä säätelevä sopimustoiminta on parantanut Suomessa ja länsi-Euroopan muissa maissahuomattavasti työntekijäpuolen asemaa aina viime vuosiin asti.  Tosin hegemoniseen asemaan noussu uusliberalismi on rajusti hyökännyt nykyistä työelämän sääntelyä vastaan.  Siltä taholta on vaadittu ”joustoja” ja ”norminpurkutalkoita”, jotka kaikki tähtäävät vanhakantaisen luokkayhteiskunnan ja siihen liittyvän isäntävallan palauttamiseen.  Vaatimuksiin on suhtauduttava mitä suurimmalla varovaisuudella, koska jäljet historiassa ovat pelottavia ja esittäjien takana olevan ideologian logiikka ja moraali kauhistuttavaa.

 

—————————————————————————

Keynesiläisyydestä  ja  uusliberalismista kotisivujen Liberalismi osiossa.

---

 

 

Reino Seppänen