Olen kuulunut Vanhaa Valkeakoskea FB-ryhmään jo muutaman vuoden. Tuon ryhmän vetäjänä on ollut tarmokas koskilainen Sirpa Räsänen, jonka  uuttera toiminta ja erinomainen moderointi on pitänyt homman kuosissa ja meidän jäsenten mielenkiinnon yllä.  Ryhmä on kooltaan suuri ja tuottanut jo siksi melkoisen määrän mm. valokuvia ja keskusteluja pääasiassa reilun sadan vuoden ajalta.  Monet kuvat ovat herättäneet muistoja, useimmiten lämpimiä ja hauskojakin.  Tänään 03.02. 2018 siinä julkaistiin valokuva, sanoisin  jopa  ainutlaatuinen vuoden 1918 tapahtumiin liittyen. 

Kuva on otettu Hämeenlinnassa Arma Wanaja ry:n näyttelystä kauppakeskus Goodmanissa.   Näyttelyn nimi ”Vapaussota 1918″.  Jo näyttelyn nimi kertoo sen järjestäjien taustan ja näkemyksen sisällissotaan.  Yhdistys Arma Wanaja ry on Asehistorian liitto ry:n jäsenseura.  Toinen näyttelyn henkeä tyypittävä piirre, ainakin minun mielestäni on, nykyisen puolustusministeri Jussi Niinistö sen avaajana.  Puolustusministeriön tiedotteen mukaan tämä Lapuanliikettä ihannoiva ministeri oli avajaispuheessaan ”tarkastellut” vuoden 1918 tapahtumien nimestä käytävää keskustelua sekä sadan vuoden takaisia historiallisia tapahtumia.  Avajaissanoissa arvoisa puolustusministeri lausui:

”Sukupolvet vaihtuvat ja jokainen sukupolvi tulkitsee historiaa omista lähtökohdistaan, mutta isänmaa on ikuinen. Tämä on mielestäni huomenna vietettävän tammisunnuntain ydinsanomaa nykysukupolville, ja siksi tammisunnuntaista alkanutta isänmaallista kansannousua kannattaa muistaa – tästä erinomaisena esimerkkinä tämä Vapaussota 1918 -näyttely, joka minulla on ilo avata”.

 

Aikomukseni oli mennä tutustumaan näyttelyyn, mutta sen nimen ja avaajan selvittyä ja samoin avaajan puhuman propagandan, päätin muuttaa mieleni.  Minä en anna käynnilläni tukea valkoisen valheen levittämiselle ja tukemiselle tähän maailmanaikaan!

Kuva, joka Vanhaa Valkeakoskea FB-ryhmässä julkaistiin,  järkytti mieltäni syvästi.  En tiedä, oliko näyttelyn kuvan tarkoituksena halventaa punaisten muistoa miesten asuihin puetuilla naiskaartilaisilla.  Ainakin ns. vapaussotakirjallisuudessa näin tehtiin.  Minun mieleeni se kuitenkin nosti muistot, jotka olivat peräisin jo lapsuudestani ja nuoruudestani.   Ne nousivat vahvoina ja synnyttivät voimakkaan tunnetilan,  josta luulin jo päässeeni ohi. Vaan ei sittenkään!

Kuulin näistä Hauholla murhatuista valkeakoskelaisista tytöistä puhuttavan jo aivan lapsuudestani lähtien.  Tyttöihin liittyvät kertomukset olivat vahva osa sitä työläisympäristöä ja osakulttuuria, jossa rajat olivat piirretty vahvoin vedoin.  Niiden vetojen takana oli raakuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien synnyttämä katkeruus.  Luokkarajat olivat selkeät ja useimmat yhteisössä elävät tiesivät mihin pitää kuulua ja ketä äänestää.

Tarinat murhista, väkivaltaisuuksista ja epäoikeudenmukaissuuksista eivät taatusti olleet lapsen kehitystä ajatellen hyviä ja rakentavia.  Ne kuitenkin kuuluivat tuohon ympäristöön, jossa syvä katkeruus iti vielä pitkään 50- ja 60-luvuille.  Vuoteen 1918 liittyvät kertomukset, kuten talvi- ja jatkosotien tarinat sekä menetetyn Kannaksen kaipaus olivat tuon m lapsuuden ympäristöni arkea ja todellisuutta.  Niistä päästiin ajan myötä, vuosi vuodelt ja askel – askeleelta loitommaksi.   Tarinat ja kertomukset olivat toki jännittävää kuultavaa, mutta myös vahvan vihantunteen ja moraalisen latauksen, jopa paatoksen sisältäviä.  Niissä syyllistettiin milloin mitäkin tahoa ja asiaa;  lahtarit, punikit, rysssät, natsit, bolshevikit – puhujan kulloisesta näkökulmasta riippuen.  Sopii miettiä, minkälaista materiaalia me sodan- ja pula-ajan lapset jouduimme työstämään pienissä mielissämme – kuka punaisista, kuka valkoisista lähtökohdista.

Tämä kokemus takanani en kovin lämpimästi suhtaudu esimerkiksi Jussi Niinistön kaltaiseen vihanvaalijaan.  Poistan myös henkisen varmistimeni verbaalisista aseistani heti, kuullessani sanan vapaussota.  Olen itse toivonut jo pitkään, että kansalaissotaan suhtauduttaisiin jo , hirveänä vaiheena isänmaamme historiassa.  Yhtään sotaan osallistunutta punikkia tai lahtaria ei enää ole hengissä.  Siksi ihmettelen sitä kaunaa, jota nyt erityisesti ”voittajien” puolelle asettuneet pyrkivät pitämään yllä.  Tästä esimerkkinä mm. Risto Volanen ja Lasse Lehtinen, puhumattakaan fasisminvaalija Jussi Niinistöstä.  He ehkä luulevat, että noin 50 vuotta sitten tapahtunut vuoden 1918 uudelleen arviointi ja objektiivinen historiantulkinta voidaan kääntää takaisin valkoisen valheen henkeen, mutta herat luulevat väärin.

Sukutaustastani johtuen isän perhe ei suuremmin suomalaisten jäsentenvälisistä kärsinyt.  Perhe näet asui Siestarjoella eli Systerbäckissä, kuten hän ja hänen vanhemmat sisarensa kaupunkia kutsuivat.  Kaupunki sijaitsi keisarikunnan puolella, mutta aivan rajan pinnassa.  Isän puoleinen isoisäni Mikko Seppänen oli kivityöliikkeen omistaja, mutta osallistui Suomen sisällissotaan Pietarin suomalaisen punakaartin riveissä.  Aseen kanssa Mikko ei touhuillut, vaan toimitteli tulkin ja yhteysmiehen tehtäviä Rajajoella.  Isäni sen sijaan sai valkoisten luodin käsivarteensa 13-vuotiaana juoksennellessaan Kuokkalan taistelujen keskellä.  Sen laukauksen, kuten 30-luvulla kokemansa lapualaisterrorin hän antoi anteeksi, joutuessaan perheineen pakenemaan rakkaasta Viipuristaan Neuvostoliiton hyökättyä 1939 Suomen kimppuun.

Äidin äiti toimi Terijoen työväenyhdistyksen puheenjohtajana ja olisi taatusti tullut teloitetuksi jos Terijoen komendantiksi komennettu psykopaatti, tsaarinarmeijan everstiluutnantti Georg Elfvengren ja hänen apulaisekseen määrätty yhtä psykopaattinen, entinen sosialidemokraatti, Mikko Uotinen olisivat saaneet hänet kynsiinsä.  Mutta isoäitini Aino Karvonen oli sairastunut jo ennen kansalaissotaa vakavasti ja kuoli sen aikana Viipurin lääninsairaalassa.  Äidinpuoleinen isoisäni Mikko Karvonen toimi Terijoen työväentalon vahtimestarina siihen asti, kunnes talon haltuunsa ottanut punakaarti hääti hänet ja kaksi lasta pois.  Leskimies Mikko pakeni, viisasti kyllä, valkoisten lähestyttyä Terijokea Venäjälle Pietariin ja sieltä aina Siperiaan asti nälänhädän ajamana.

Ainoa tietooni tullut, sukuuni kohdistunut väkivallanteko oli äidin 17-vuotiaan serkun murha isänsä synnyinkylässä Kivennavan Liipolassa.  Tuolla nuorukaisella ei ollut mitään aikaisempaa taustaa työväenliikkeessä, mutta monen muun ikäisensä nuoren lailla, kummallakin puolen rintamaa, hän tahtoi seikkailuja ja kokemuksia sodasta.  Vaikka olikin keskivarakkaan maanviljelijäperheen vesa, poika liittyi hän ilman vanhempiensa lupaa punaisten Liipolan suuntaan menossa olevaan kolonnaan.  Hän haavoittui rintamalla ja joutui eräänlaiseen sotasairaalaan, jonka valkoiset sodan edetessä valtasivat.  Petipotilaina olleet haavoittuneet ja sairaat heitettiin ikkunasta ulos ja ammuttiin pihalle.  Maineikas sankariteko varmaan sekin ja kuului yhtenä tapauksena monien vastaavien sarjaan.

Sodan jälkeen pojan isä, eli äitini setä, meni kotikyläänsä tiedustelemaan mitä oli tapahtunut.  Koska hän oli syntyperäisena kyläläisille tuttu eikä ollut edes punainen, isälle kerrottiin, kuinka hänen paras lapsuudenkaverinsa oli murhannut tuon 17-vuotiaan, haavoittuneen nuorukaisen.  Isä oli mennyt kysymään murhaajalta, miksi hän oli pojan ampunut.  Tämä oli vastannut:  – Enhä mie ois hänt  tappant, jos oisin tiennyt, ett hää oli siun poikais.  Pojan isä oli tähän todennut ennen poistumistaan:  – No, jonkun poikaha hää joka tapaukses ois ollut.

Tähän tapaukseen liittyy oma pieni osuuteni ”Sotasurmat” -projektiin.  Katsoin nimittäin uteliaisuuttani, miten kyseisen nuorukaisen kuolema oli tilastoitu projektin luetteloihin.  En erikoisemmin hämmästynyt, että nuorukainen oli merkitty rintamalla  kaatuneeksi.  Tieto oli peräisin pojan asuinpitäjän Kivennavan kirkkoherralta, jonka totuuden- ja lähimmäiserakkaus oli kertoman mukaan kaikkea muuta kuin nasaretilaisen puusepänpojan julistamaa.  Tämä Jeesuksen seuraaja ja apulainen ei ollut lajissaan ainoa.  Samaa armottomuutta ja julmuutta julistivat pääasiassa kaikki muutkin maamme kirkkoherrat, rovastit ja piispat.  Ja valehtelivat kirjatessaan murhattuja rintamalla kaatuneiksi.

Yhtään armollisempi ei ollut myöskään Sääksmäen kansalaissodan aikainen kirkkoherra Wallinheimo.  Siitä kuulin aikoinani aivan riittävän paljon.  Hänenkään pitämät kuolintilastot eivät tuoneet objektiivisen historiantutkimukseen valoa, mutta sitäkin enemmän aineksia valkoisen valheen levittäjille.  Paikallista oikeaa tietoa tapahtumien uhreista keräsivät ihmiset, jotka halusivat viedä totuuden soitua tuleville polville.  Näitä oli mm. kirjakauppias Nieminen, jonka tärkeä työ oli uskottavaa jo senkin vuoksi, että hän tunsi uhrit ja heidän sukulaisensa.  Valkeakoski oli näet tuohon aikaan pieni kylä.  Tapahtumat eivät jääneet pimentoon, vaika valkoiset murhamiehet kaikkivoipaisuuden harhassaan niin olettivat.

Itse aloin jo nuorena kiinnostua myös tutkimuksen mielessä siitä mitä kotipitäjässä vuonna 1918 oli tapahtunut.  Se liittyi toki laajempaan kuvioon kansalaissotaan liittyvistä ja sitä edeltäneistä tapahtumista.  Jaakko Paavolaisen tutkimukset ”Punainen terrori” ja ”Valkoinen terrori” 60-luvun lopulla jäsensivät ensimmäisen kerran objektiivisesti tapahtumien todellisuutta.  Paavolaiset teokset saivat maassamme ristiriitaisen vastaanoton.  Valkoisen valheen vaalimiseen vihkiytyneet historoitsijat raivosivat, kuten vielä elossa olleet ”vapaussoturit” ja heidän kannattajansa.  Vielä 50 vuotta sodan jälkeen riita repi hajalle sukuja, mm. Jaakko Paavolainen menetti ”petturina” yhteyksiä sukulaisiinsa!

Paavolaisen tutkimukset olivat aikaisempiin verrattuna aivan omaa luokkaansa jo hänen käyttämien tilastollisten menetelmien vuoksi.  Hyvää oli myös se, että Paavolainen nosti esiin punaisten tekemät hirmutyöt ja raakuudet oikeissa puitteissaan ja mittasuhteissa.  Monestihan etenkin hävinneen osapuolen taholta vähätellään omia tekoja ja paisutellaan koettuja vääryyksiä.  Suomen kansalaissodan kohdalla tuo paisuttelu ei välttämättä ole pahasti mennyt pieleen.  Etenkin sotasurma-projektin antama tapahtumien kokonaiskuva on suoraan sanoen karmea.

Lapsuudessani kuulemieni tarinoiden totuusarvo on aikojen myötä asettunut oikeisiin puitteisiin ja mittasuhteisiin.  Lapsen käsityskyvyllä on rajansa ja ymmärrystä värittää hirmutekojen kauheus.  Piiloon painettujen kipeiden asioiden on tapana paisua ja muuttua sisällöltään. Syntyy legendoja, jotka elävät omassa ympäristössään, omassa osa- tai alakulttuurissaan ihan omaa elämäänsä.  Näin tapahtui niin valkoisten kuin punaistenkin puolella.  Siksi yhteiskunnan koheesion ja tervehtymisen kannalta on tärkeää saada tieteellisen tutkimuksen tuomaa objektiivista totuutta ihmisten tietoon.  Totuus tekee vapaaksi, sanoo jo raamattu.

 

 

Valkeakoskelaisia punaisia ja heidän jälkeläisiä on sata vuotta kiinnostanut, mitä muuta naisille tapahtui teloitusta edeltävän yön aikana.  Siitä liikkui jo lapsuudessani ja nuoruudessani monenlaista tarinaa. Yhden niistä kertoo valkeakoskelainen näyttelijä Vilho Siivola  muistelmateoksessaan ”Myllykylästä maailmalle”.  Itse en ryhdy arvailemaan mitään, koska on olemassa kahdenlaista ”silminnäkijätietoa”.  Minun kuulemani tarinat ovat vain puhetta, jota on kuultu toisilta ihmisiltä.

 

 

Aikoinaan perehdyin jonkin verran myös rintamatapahtumiin ennen Syrjäntaan taistelua ja punaisten antautumista.  Näyttäisi siltä, että väärä mies on valkoisten puolella saanut ”kunnian” valkeakoskelaisten tyttöjen teloituksista. Tuolloinen jääkäriluutnantti Hugo Östermanin (myöhemmin viimeisenä sotaväen päällikkönä eli nykyisin puolustusvoimien komentajana vuosina 1933 – 1939 toiminut) nimi on usein yhdistetty tapahtumaan.  Itse oletan kuitenkin, että kyseessä on ollut jääkäriluutnantti Hugo Östman (myöhemmin Hugo Kahva), joka tuohon aikaan eteni Hauhon, Tuuloksen ja Lammin kautta Koski Hl:n suuntaan.  Arvioisin hänet jo psyykkisen rakenteensakin vuoksi sopivan Östermania paremmin tämän teurastuksen toteuttajaksi. Nimien samankaltaisuus lienee sekoittamisen syy.  Östman-Kahvan kerrotaan tehneen itsemurhan jatkosodan jälkeen vuonna 1948.  Tässä murhan komentoketjussa olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe teemasta kiinnostuneelle pätevälle opiskelijalle.

Valkeakosken naiskaartilaiset joutuivat siis saksalaisten vangiksi Syrjäntaan taistelussa. Saksalaiset luovuttivat naiset ”valkoisille sotureille”, jotka teloittivat naiset suohautaan Hauhon Mustialassa pidettyään heitä vankeina yön yli ladossa.

Murhattujen tyttöjen lukumäärästä on ristiriitaista tietoa. Valkeakosken työväenjärjestöt pystyttivät tyttöjen haudalle muistopaaden vuonna 1968, jolloin murhista oli kulunut 50 vuotta. Muistopaadessa olevan tekstin mukaan haudassa lepää ”36 valkeakoskelaista 15–23-vuotiasta työläisneitoa”.  Myöhemmät tutkimukset ovat kyseenalaistaneet lukua, mutta paadessa oleva luku perustuu sodan jälkeen 20-luvun alussa kerättyyn materiaaliin.

Otin tuolloin tilaisuudesta kuvia, joista jokunen julkaistiin nyt jo vaineeseen vaipuneessa Hämeen Kansassa. Valkeakoskelaiset muistavat tyttöjä, joista nuorin oli 15-vuotias aina vappuna. Olimme vaimon kanssa viime vuonna mukana kauniissa muistotilaisuudessa.

 

 

Viime vuosina on tullut erinomaista tutkimusta kansalaissodasta etenkin meidän hyviltä, nuorilta tutkijoilta.  Itse olen jo aiheella ja asialla riittävän kyllästetty.  Enää ei ole sellaista paloa ja kiinnostusta julistaa ”totuutta” kuin nuorempana.   Tärkein syy on kuitenkin se, että olen saavuttanut itselleni likimääräisen objektiivisen näkemyksen kansalaissodasta, sitä edeltäneistä tapahtumista ja jälkiselvittelyistä.  Se, että kansalaissota on värittänyt yhteiskuntamme kehitystä ja tapahtumia jo sata vuotta on tosiasia ja siinä on vielä paljon sarkaa kynnettäväksi hyville historiantutkijoille.  Se toki huolestuttaa, että näitä ristovolasia, lasselehtisiä ja jussiniinistöjä ponkasee ajoittain esille kaunaisuuksineen ja väärine tietoinen.  Sen vuoksi pitää huolehtia, ettei totuus uppoa tarjottuun saastaan.

Suomen kansalaissodan ydin on siinä, ettei sotaa ja sitä edeltäneitä tapahtumia ole kyetty käsittelemään ajoissa, vaan kaikki kauheus on saanut hautua omassa liemessään.  Nyt vielä ”juhlavuonnakin” suolletaan kaunaista ja valkoista valhetta ylläpitävää tekstiä.  Sen takana on varmaankin monenlaisia argumentteja ehkä tärkeinpänä kuitenkin halu vaikuttaa nykypäivän politiikkaan kuvaamalla miten hirveä vastustaja oli aikoinaan tehnyt.  Tuollainen on typerää, mutta toisaalta, ihminen on kautta aikojen osannut olla paha ja erittäin paha puolustaessaan omia intressejään.

 

Reino Seppänen