Hakaristin ritarit -teos on useasta näkökulmasta arvioiden viime vuosien tärkeinpiä historiantutkimuksia.  Kirja on synnyttänyt paljon keskustelua niin alan ammattilaisten, historianharrastajien kuin tavallisten kansalaistenkin keskuudessa.  Keskeinen syy keskustelun kiihkeyteen on siinä, että teoksen kirjoittaja dosentti André Swanström upottaa todistusvoimaisesti suomalaisen SS-pataljoonan historiasta ”lopullisen totuuden” kertoneen Mauno Jokipiin keskeiset tutkimustulokset.  Historiantutkijana Mauno Jokipii tuli yllätettyä niin sanotusti ”housut kintuissa” ja hänen teoksensa ”Panttipataljoona.  Suomalaisen SS-pataljoonan historia” vuodelta 1968 kärsi korjaamattoman vahingon tieteellisesti uskottavana lähteenä.

 

On yllättävää, että näissä osin poleemisessakin arvioissa on ehkä tärkein Swanströmin ansio jäänyt vähäiselle huomiolle – käytetty lähdeaineisto.  Tämä näkökulma on ollut etenkin teoksen arvostelijoille sokeapiste, ehkä juuri asian kiusallisuuden vuoksi.  Swanströmin lähtökohta on näet läpeensä tieteellinen.  Hän nimittäin tukeutuu aivan samaan lähdeaineistoon mihin Jokipii aikoinaan.

 

Tieteen yksi peruspilareita on se, että tutkimustuloksen uusintamisen samoista lähtökohdista pitää tuottaa saman lopputuloksen. Tässä tapauksessa näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan lopputulos on hyvin ikävästi toisenlainen.  André Swanström on kiistattomasti pystynyt osoittamaan, kuinka Jokipii on käsitellyt leväperäisesti ja tarkoitushakuisesti käytettävissä olevaa materiaalia.  Jokipiin ilmeinen tarkoitus on ollut päästä ennalta määriteltyyn lopputulokseen, jossa oltaisiin häivytetty natsismin varjo ja siihen liittyvä osasyyllisyys sotarikoksiin suomalaisten SS-miesten päältä.

 

Hakaristin ritarit teos ei haaskaa kovinkaan paljon sivuja itse SS-liikkeen  taustaan.  Se lienee suurimmalle osalle lukijoista selvää.  Aika oli otollinen tuon värväyksen synnylle.  Itsestään selvää oli, että kyseinen mahdollisuus kiinnosti niin värvääjien kuin potentiaalisten vapaaehtoistenkin osalta vain osaa kansaa.  Etupäässä kyse oli oikeistolaisesti, etenkin äärioikeistolaisesti suuntautuneista ja toki myös epämääräisesti itsensä isänmaalliseksi luokittelevista henkilöistä.

 

Tähän pyrki myös saksalainen värvääjätaho edellyttämällä, että vapaaehtoisesti väintään 60 prosenttia tuli olla natseja tai kansallissosialismiin myönteisesti suhtautuvia.  Tässä vaiheessa omaa tutkimustaan Jokipii jo aloittaakin SS-miesten valkopesun.  Ensimmäinen metodologinen virhe tapahtuu siinä, kun Jokipii perustaa vapaaehtoisten ideologisen luokittelun SS-aseveljet ry:n jäsenkortistoon.  Tuo kortisto on syntynyt vasta suomalaisten Saksasta kotiuttamisen jälkeen.  Vaikka enin osa palaajista liittyi tuohon järjestöön, eivät kuitenkaan kaikki .  Swanström on taas kartoittanut miesten aatteellisen taustan allekirjoitettujen palvelusitoumusten pohjalta.  Tämä on tieteellisesti ainoa mielekäs vaihtoehto, koska historiantutkimuksessa tulee työ perustaa autentisimpiin käytettävissä oleviin lähteisiin.  Tuo aineistosta olisi ollut myös Jokipiin käytettävissä.  On vaikea nähdä, mitään tutkimuksellisesti järkevää perustetta Jokipiin valinnalle turvautua jäsenkortistoon.

 

Prosentuaalinen ero tuloksissa on häkellyttävä. Siinä missä Jokipii pääsee vapaaehtoisten poliittisessa luokittelussa 20 prosenttiin kortistoiduista 885 miehestä, Swanströmin luku koko populaatiosta on 46 prosenttia!  Sekin luku saattaa olla todennäköisesti alakanttiin, koska moni värvätty jätti kohdan avoimeksi.  Se, että äärioikeistolaisuus ja suoranainen fasismi on ollut näin hyvin ryhmässä edustettuna ei ole ihmeteltävää.  Värväyshän tapahtui pääasiassa äärioikeistolaisten ja aitojen fasistien toimesta.

 

Outoa on se, että Jokipii on lähtenyt tarkoitushakuisesti sievistelemään lukuja.  Tässä on ehkä selityksenä  se, että vapaaehtoisten joukko halutaan esittää, jos ei nyt läpileikkauksena Suomen kansasta, niin ainakin sen ”isänmaallisesta” osasta.  Tutkimuksellisesti luku on tärkeä siksi, että myöhempi Saksassa ja sen valloittamilla alueilla toteutettu idelologinen koulutus ja mielipiteenmuokkaus oli sitä tehokkaampaa, mitä enemmän joukossa oli asenteellista valmiutta sitä vastaanottamaan.  Oletettavasti ainakin saksalaisten ajatuksena oli hyödyntää suomalaisia sotarikosten teossa.  Näin ainakin tapahtui Wiking-divisioonan muiden kansalaisuuksien kohdalla.

 

Fasistisesti orientoituneiden ja oikeistoradikaalisen aineksen osuus on selvästi ollut merkittävä Saksaan valikoituneen noin 1400 SS-miehen joukossa.  Vuonna 1941 lähteneessä pääosassa miehiä oli 1 200 ja seuraavan vuoden täydennyskompaniassa 200.  Swanström kuitenkin osoittaa, ettei tuo joukko suinkaan ollut yhdestä puusta veistettyjä fanaattisia natseja.  Itse asiassa suomalaisten vapaaehtoisten joukko näyttää suurelta osin poikenneen saksalaisesta SS-ihanteesta, jonka luoja oli itse järjestön johtaja Reichsführer Heinrich Himmler.  Erityisen poikkeavaa suomalaisten SS-miesten joukossa oli uskovaisten, erityisesti herännäisten, suuri osuus.

 

 

 

Maailmankatsomuksena kristinuskon ja natsismin yhteensovittaminen on jo sinänsä mahdottomuus.  Se on kuin yrittäisi tehdä tulen ja veden sekoitusta.  Erityisen ongelmallista sen olisi pitänyt olla SS-organisaation fanaattisen taustaideologian ja pikkutarkan ohjeistuksen vuoksi.  Natsipuolue, NSDAP, oli ohjelmallisesti antikirkollinen ja pyrki hävittämään maasta varsinkin katolisuuden. Taktisesti natsit sallivat kristinuskonkin harjoittamisen, mutta se pyrittiin pusertamaan puolueen oman kristinuskon armo-käsitteestä kuohitun ”Saksalaisten kristittyjen uskonliike” -piiriin.  SS:ssä suosittiin muinaispakanallisuutta, jonka kehittäjänä itse Himler oli kärkinimiä.

 

Swanström esittelee esimerkkitapausten kautta suomalaisten SS-miesten suhtautumista tähän skitsofreniseen tilanteeseen. Hyvänä tiivistyksenä voidaan ottaa esimerkkeinä kaksi  herännäispappia, jotka samalla olivat SS-upseereita.  Näistä toinen, Ensio Pihkala, kertoo niistä uskovaisista SS-miehistä, joille koko retki ja sen aikana koetut kauheudet, olivat silmiä avaava kokemus siitä mitä fasismin todellinen sisältö on.

 

Pihkalan ihanteellisuus ja suuret idealistiset odotukset katosivat sotaretken edetessä.  Tätä heräämistä hirveään todellisuuteen hän tilitti päiväkirjaansa ja osin myös käymäänsä kirjeenvaihtoon.  Pihkalan kokema ristiriita oman kristillisen uskon ja sodan todellisuuden kanssa on ollut raastava.  Toisaalta voi perustellusti ihmetellä hänen ja muiden AKS-pappien käsitystä ”ryssien” vihaamisen velvollisuudesta.  Se ei ainakaan minun ymmärrykseni mukaan istu lainkaan Jeesus Nasaretilaisen kehotukseen lähimmäisen rakastamisesta.  Pihkala ei ollut ristiriitansa kanssa yksin.  Samaa jaakobinpainia näyttävät käyneen eräät muutkin herännäiset soturit.  Niinpä Pihkala kertoo päiväkirjassaan muutaman tapaamansa SS-miehen kertoneen pettymyksistään ja todenneen, että ovat joutuneet ”rosvojen ja murhamiesten” joukkoon.

 

Pihkalan oma pettymys ”suuren tehtävän” saamaan käänteeseen näyttää johtaneen aavisteluun hänen omasta kuolemastaan.  Erityisen koskettavaa oli lukea Pihkalan päiväkirjassa kuvattu koti-ikävä ja suunnatonta kaipaus Suomeen.  Siinä kävi selväksi miehen, kaikesta ideologisesta paatoksesta vapaa, aito patrioottisuus.  Lukijalle pieni mieltä lämmittävä kohtaus muuten niin masentavassa tekstivirrassa.

 

Pihkalan sijalle nousseen SS-joukon uuden papin ja upseerin Kalervo Kurkialan päiväkirjoista ja kirjeistä ei tällaista totuuden etsintää ja uskonkilvoittelua löydy.  Hyvin ketterästi Kurkiala kykenee sovittamaan yhteen niin herännäisyyden kuin natsismin ideologian ja käytännön koko raakuudessaan. Jo ensimmäisessä vierailussaan vallattuun 60 000 asukkaan kaupunkiin, hän saa selvityksen kaupungin paikallispäälliköltä, kuinka tämä oli juuri ammuttanut 2000 juutalaista.  Kaupungin asukkaiden enemmistö oli ollut juutalaisia.  Paikallispäällikön ja SS-joukkojen ahkeroinnin jälkeen siitä tuli 20 000 asukkaa kokoinen ”judenfrei” alue.  Minkäänlaista kritiikkiä tuota tekoa kohtaan Kurkiala ei esitä.  Jo matkalla komennuspaikkaansa Kurkiala alkoi lukea Hitlerin Mein Kampfia, jonka halitioitunut lukeminen jatkui myöhemminkin.  Toinen Kurkialan suosikkikirja oli Siionin virret.

 

 

Saksassa vietetty aika näyttää vain vahvistaneen Kurkialan kansallissosialistista vakaumusta.  Pappina se johti siihen, että hän hyväksyi natsien ajatuksen germaanisesta kristinuskosta, josta kaikki  juutalainen aines on poistettu.  Kurkiala piti SS-miehille kyllä jumalanpalveluksia ja hoiti hautauksia ja sielunhoidollisia toimia.  Tuo työ ei näyttänyt pahemmin häiritsevän hänen suhteitaan esimieheensä SS-Gruppenführer Felix Steineriin, SS-Hauptsturmführer Hans Collaniin eikä edes Reichsführer Heinrich Himmleriin, jonka henkilökohtainen tuttava hän oli.

 

Kurkiala osallistui kirkollisten toimiensa ohella myös SS-miesten poliittiseen koulutukseen saamiensa ohjeiden mukaan.  Vielä merkittävämpi ja vaietumpi vaihe suomalaisten SS-miesten historiassa on ollut luotettavimpien natsimielisten kouluttaminen Tölzin upseerikoulussa.   Siellä yksi keskeisempiä ja myös hyvin oppimista kontrolloitu opintoaines oli natsi-ideologia.  Tölziin oli myös sijoitettu keskitysleirivankeja erilaisiin töihin ja upseerioppilaat kävivät ”opintokäynnillä” Dachaun keskitysleirillä.  Myös monia muita yhteyksiä keskitysleirien saaristoon Swanström osoittaa teoksessaan.

 

 

Swanströmin kirjan herättämä kohu on paljolti johtunut siitä, että hänen tutkimuksensa on tuonut sitovaa näyttöä siitä, että suomalaiset SS-miehet ovat olleet tietoisia holokaustista ja muista natsien sotarikoksista.  Osa heistä on myös ollut osallisena niissä.  Kuinka muuta voi edes odottaa, jos on ollut osana tätä Nürnbergin tuomioistuimessa rikolliseksi järjestöksi vahvistettua organisaatiota.  Suomalainen pataljoona kuului Wiking-divisoonaan, joka koostui lähinnä pohjoismaisista vapaaehtoisista.  Näiden”germaanisten” soturien on sitovasti osoitettu syyllistyneen sotarikoksiin.  Voisi siis kysyä, miten juuri suomalaiset SS-miehet olisivat voineet säilyä ”puhtoisin kilvin” taistelleina pulmusina kaiken tämän saastan keskellä?  Toinen asia on, ketkä ja kuinka moni oli syyllinen, tuskin sentään kaikki?

 

Vieläkin on niitä, joille Swanströmin löytämät todisteet eivät näytä riittävän. Kuten ministeri  Jussi Niinistön hiljattainen kannanotto kertoo.  Samanlaista näyttöjen riittämättömyyttä on julistanut Iltasanomien jutussa toimittaja Juha Muurinen.  Sotarikoksiin osallistumisen todistaminen on vaikeaa koska nämä SS-aseveikot ovat niin yksityisesti kuin järjestönä tuhonneet vaaralliseksi tulkitsemansa todistusaineiston heti  sodan jälkeen.  Samaan ovat osallistuneet mitä ilmeisimmin myös asian tiimoilla touhunneet virkamiehet.

 

Ehkä tällä dokumenttien tuhoamisellakin on jonkinlainen todistusarvo?  Ainakin pitäisi olla.  Ilmeisesti on ollut jotain niin arkaluontoista materiaalia, ettei kannattanut ottaa riskiä sen säilyttämisestä. Mutta ei hätää.  Kiinnostuneelle historiantutkijalle riittää edelleenkin tutkittavaa asian tiimoilta.  On vielä olemassa aivan neitseellinen alue, josta hyvin suurella todennäköisyydellä löytyy dokumentteja Wiking-divisioonan ja sen suomalaisen SS-pataljoonan toimista.  Venäjän arkistoissa on melkoinen määrä järjestelemätöntä aineistoa saksalaisten tekemisistä.  Ehkäpä sieltä on löydettävissä ne todisteet, joilla voidaan vakuuttaa Jussi Niinistökin?

 

Hakaristin-ritarit -kirjan tärkein ansio on siinä, että teos avaa pelottavalla tavalla näkymiä tilanteisiin, joissa maan johto on liiaksi sisäisten ja ulkoisten voimien yhteisen painostuksen alainen.  Lupa SS-pataljonan perustamiseen ei ollut Suomen etujen kannalta millään tavoin mielekäs.  Saksalaisilla oli omat vahvat ja tulevaisuuteen suunnatut intressinsä tämän ajatuksen läpiviemisessä.  Yhden suomalaisen pataljoonan merkitys tuolloisen Saksan mahtavissa asevoimissa ei ollut mikään sotilaallisesti oleellinen asia.  Saksalaiset valmistautuivat tulevaan Suur-Saksan aikaan, jossa tarvittiin sille ja natsiaatteelle uskollisia vouteja ”germaanisissa alusmaissa”.  Tämä uhka ymmärrettiin kyllä Suomen tuolloisessa johdossa.  Se lienee ollut yksi keskeinen syy SS-pataljoonan kotiuttamiseen sekä miehistön hajoittamiseen Suomen rintamilla eri joukko-osastoihin.

 

Päätös SS-pataljoonan perustamisesta oli virhe.  Sen vahvin, mutta ei kovin hyvä argumentti oli saada ”saksalaista sotataitoa” Suomeen.  Waffen-SS:n kohdalla tuon sotataidon saamisessa oli rajoiteita siksi, että se ei mitenkään loistanut tuolla taidolla.  SS:n upseerien koulutuksessa pääpaino näyttää olleen natsi-ideologian ja sokean tottelevaisuuden opettamisella.  SS-upseerien ylennyksien perusteina oli enemmän poliittiset ansiot kuin sotataitoon liittyvät.  Tämän olivat todenneet myös suomalaiset SS-miehet.

 

 

SS-organisaatio piti itseään valiojoukkona, joka korosti lujaa yhteishenkeä ja toverillisuutta.  Swanströminkin kirjan perusteella se näyttää olleen pelkkää tyhjää suunsoittoa.  Suomalaiset, kuten muutkin ”germaaniset vapaehtoiset” olivat SS:n piirissä toisen luokan sotilaita.  Heitä halveksittiin aivan julkisesti ja he joutuivat saksalaisten kiusaamiksi.  Suomalaiset upseerit eivät saanut, vastoin sopimusta sotilasarvoaan vastaavaa asemaa.  Niinpä heitä jouduttiin palauttamaan ennenaikaisesti kotiin.  Saattoipa käydä niinkin, että suomalainen upseeri tavallisen mosurin roolissa joutui kiillottamaan SS-korpraalin saappaat.

 

Näin jälkikäteen on helppo syyllistää noita nuoria miehiä, jotka erehtyivät hyväuskoisuuttaan hakeutumaan SS-vapaaehtoiseksi.  Useimmat varmaankin tekivät sen äärioikeistolaisen tai fasistisen hurmahenkisyyden lumoissa, joskin tilanteeseen liittyi monesti suurten seikkailujen tavoittelu.  Eikä pienin houkutin ollut varmaan natsi-Saksan hyvä sotamenestys maailmansodan alkuvaiheessa.  Vapaaehtoisten suurimman osan kohdalla asenteellinen maaperä oli otollinen natsi-ideologian ja siihen liittyvien sairaiden rotuoppien omaksumiselle.  Kaikki tuo oli taitavaa saksalaisten natsi-isäntien suurta juonta.  Näistä lähtökohdista on ymmärrettävää, jos suomalaisia oli osallisena sotarikoksissakin. Vastuu teoista on tietenkin jokaisella yksilöllä itsellään, mutta suuren vastuun kantavat nekin, jotka mahdollistivat tämän rikollisen seikkailun ja isänmaamme ylle langenneen häpeän.

 

Reino Seppänen