Ilta-Sanomat tiesi kertoa tänään, että ulkoministeri Ilkka Kanerva on mielipidetiedustelun mukaan pärjännyt hyvin ministeripostinsa hoidossa. Suomalaisista 55 prosenttia näkee asian näin, jos on uskomista Suomen Gallupin Ilta-Sanomille tekemään tutkimukseen. No, tällaiset tutkimukset kuvastavat vain yhtä tasoa. Itse näen kyseisen mielipidetiedustelun kuvaavan enemmänkin suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointia ja itsetyytyväisyyttä kuin ministeri Kanervan ulkopoliittista osaamista. Meillä menee nyt niin hyvin, että kaikki ilmaa kevyempikin voidaan nähdä ja tunnistaa hyvänä ja oivallisena. Tätä oletusta tukee tutkimuksen sekin tulos, jonka mukaan kansan vanha sylkykuppi Paavo Väyrynen on onnistunut tehtävässään 27 prosentin mielestä erittäin hyvin tai hyvin.
Lehden lyhyt uutinen ei kerro esimerkiksi sitä, miten Jyri Häkämies kyselyssä pärjäsi. Siis ministeri, joka on mokannut ehkä näyttävimmin nykyisen kabinetin alkuvaiheessa. Jopa niin, että pääministerin on pitänyt oikaista kovin itseohjautuvasti Afganistanin aseistamisasiassa toiminutta ministeriään. Keskustapuolueen kentässä taistelupari Häkämies & Kanerva on herättänyt enemmänkin levottomuutta. Jopa niin, että puolueen pää-äänenkannattajassa nähdään kokoomuksen ajavan tämän parin johdolla omaa missiotaan – Suomen natojäsenyyttä.
Lehti on mielestäni siinä aivan oikeassa, ettei Häkämiehen sooloilu rynnäkkökiväärien lahjoittamisesta Afganistaniin ollut mikään pikkujuttu, vaikka kokoomusvoimat niin on asiaa pyrkinyt pois selittämään. Tarina on ministerin itsensäkin kertomana muuttanut kovasti muotoaan sen jälkeen, kun pääministeri Vanhanen vihelsi pelin poikki. Suomenmaata närästyttää erityisesti se, että ministeri Häkämies hyökkäsi puuttumisen jälkeen Vanhasta vastaan syyttäen tätä hätiköinnistä. Oikeutetusti lehti toteaakin sen olevan vastoin ”pöytätapoja” ja korostaa, että pääministeri itse on ollut hyvin lojaali ministereitään kohtaan. Lehden johtopäätös on se, että Häkämiehen aikeella lahjoittaa Kalašnikovit sotaakäyvään Afganistaniin pyrittiin miellyttämään Natoa ja länsimielisiä voimia laajemminkin. Kokoomuksen pyrkimyksen lehti tulkitsee tavoitteeksi uittaa Suomi-nimistä ajopuu läntiseen puolustusliittoon. Tiedä häntä olisiko Suomen liittyminen Natoon kovinkaan mullistava asia, vaikka en kyllä näe siihen mitään tarvettakaan. Sen sijaan selvä railo tässä kysymyksessä on auennut keskustapuolueen ja kokoomuksen välille. Mielenkiintoista.
Kiistan takana on ministeri Jyri Häkämiehen myönteinen suhtautuminen Afganistanin presidentin Hamid Karzain pyyntöön saada Suomelta 100 000 Kalashnikov-rynnäkkökivääriä. Ei siis mikään aivan pieni lahja Nato-myötäjäisiksi. Tosin aseet sellaisenaan lienevät Suomelle liki romua, vaikka toimivia ovatkin. Jostakin syystä maahan hankittiin aikoinaan noin 200 000 kiinalaisvalmisteista sekä entisessä DDR:ssä valmistettua rynnäkkökivääriä. Itselleni on jäänyt mielikuva siitä, että perusteet olivat Sulo Vilenin (”Tankki täyteen” –sarjan tarunhohteisen antisankarin): Ostettiin, kun kerta halvalla saatiin. Kuitenkin tässä maassa on itsekin osattu valmistaa todella hyviä ja varmatoimisia rynnäkkökivääreitä, RK-62 ja RK-95. Olikohan takana sekin ajatus, ettei suomalaisella metallimiehellä saa mennä liian hyvin?
Kalashnikovista kannatta puhua nyt pikkuisen enemmänkin. Ase nimittäin täytti tänä vuonna ja itse asiassa tässä kuussa pyöreät 60 vuotta. Aseen perusmalli, AK-47 (Automat Kalašnikova obraztsa 1947 goda) on siis ikätoverini. Joten nuoriahan tässä vielä… Asetta eri muunnoksineen on valmistettu luvalla ja luvatta noin 80 miljoonaa kappaletta. Nyt kun Venäjäkin on siirtynyt markkinatalouden autuuteen, on maassa alettu kantaa huolta aseen piraattikopioista. Venäjän asevientiviraston Rosoboronexportin mukaan maa menettää vuosittain puolitoista miljardia euroa aseiden piraattivalmistajien takia.
Kysymys siitä, mikä on piraattia ja mikä ei, on vähintäänkin kinkkinen. Aseen suunnitellut ja nykyään 87-vuotias Mihail Kalašnikov ei itsekään lähtenyt kehittämään pyssyään aivan tyhjältä pöydältä. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa oli yrityksiä rynnäkkökiväärin tapaisen konetuliaseen valmistamisesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana oli parikin varteenotettavaa sarjatulta ampuvaa versiota koekäytössäkin, mutta varsinaisen menestyksen koki vasta 1944 tuotantoon tullut saksalainen Sturmgewehr (StG) 44 ase. Tarina kertoo, että rynnäkkökiväärin nimen sille olisi antanut itse Adolf Hitler. Tämä ase oli myös pohjana Mihail Kalašhnikovin kehitystyölle.
Suomessa ajatus oman rynnäkkökiväärin kehittämisestä ja valmistuksesta syntyi 1950-luvulla. Syksyllä 1956 tuotiin Puolasta ensimmäinen Kalašhnikov, joka purettiin täällä pieniin osiin, koska aseen piirustuksia ei saatu maahamme. Seuraavana vuonna saatiin ostettua 100 puolalaisvalmisteista Kalašhnikovia. Tämän materiaalin perusteella suunnitteli aseteknikko Osmo Rintala ensimmäisen kotimaisen rynnäkkökiväärin. Tämä RK-62 tunnuksen saanut ase oli vielä kovin pitkälle venäläisen esikuvansa mukainen. Parannuksia alkuperäiseen malliin olivat tähtäin ja olkatuki. Toisaalta taas lukko, luisti ja palautinjousi kävivät sellaisenaan alkuperäiseen Kalašhnikoviin.
Kopiointi asetuotannossa on kovinkin yleistä eikä suomalaisten osuus siinä ole merkittävä. Totuuden nimissä on sanottava, että kotimaista rynnäkkökivääriä on kehitetty täällä sittemmin omin voimin kovinkin pitkälle. Taitaapa olla myös niin, että kysyntää tietotaidollemme ollut myös ulkomaille asti. Aikoinaan ihmettelin kovasti miksi israelilainen rynnäkkökivääri Galil oli niin turhan paljon suomalaisen RK-62 näköinen ja oloinen. Ilmeisesti meillä on ollut jotain vispilänkauppaa siihen suuntaan, vaikka Israel, jos mikä, on ollut sotaakäyvä maa jo reilut 60 vuotta. Tosin aseen suunnittelijaksi on nimetty Yisrael Galil. Jos pyssy on hänen kädenjälkeä, on se kyllä kopioitu lähes yksi yhteen suomalaisesta RK-62:sta.
Aseet ovat paha asia, mitäpä sitä kieltämään. Kalašhnikoveille on tapettu valtava määrä ihmisiä eri puolilla maailmaa. Aseista ei kuitenkaan pois päästä, vaikka hyväntahtoisilla ihmisillä siihen olisi kuinka halua. Niitä tarvitaan valitettavasti täällä Suomessakin. Omat viimeiset utopiani aseettomuudesta katosivat viime vuosikymmenellä käytyihin Balkanin sotiin ja Tsetsenian tapahtumiin. Meille suomalaisille jo talvisota osoitti, että kannattaa olla kohtalaisen hyvin varustautunut kriisienkin mahdollisuuteen. Siksi kotimainen asetuotanto on mielestäni tärkeää. Asekauppiaiksi ei kuitenkaan ole syytä ryhtyä. Ei ainakaan silloin, jos niitä viedään sotaakäyviin maihin tai kriisialueille. Saatiin niistä rahaa tai ei.