Vesa Laitinen on kirjoittanut mielenkiintoista ”Perilliset”-sarjaa suomalaisten pääomasukujen historiasta ja nykytilasta Aamulehden sunnuntaisissa numeroissa. Jutut ovat julkaistu harvahkoon tahtiin johtuen oletettavasti vaativasta taustatyöstä. Serlachius-suvun tammikuun 20. päivä lehdessä oli mielestäni oikein kelpo juttu ja taisin sitä kehaistakin muutamissa yhteyksissä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa viimeisimmästä, Waldenien sukuesittelystä sunnuntain 03.03. 2019 Aamulehdessä. Siitä voisi perustellusti käyttää adjektiivia surkea. Johtuiko tämä tason romahdus huonosta taustatyöskentelystä vai tarpeesta kiillottaa Waldenien sukukilpeä, jää ainakin toistaiseksi epäselväksi.
Valkeakoskella syntyneenä ja Juuso Waldenin aikakautena eläneenä itselleni on muodostunut perin toisenlainen käsitys jutun päähenkilöistä Rudolf ja Juuso Waldenista. Lapsuudessani ja nuoruudessani imin tuon paperipaikkakunnan historiaa, ihmisten tarinoita ja suurta luokkavastakohtaisuutta henkivää ilmapiiriä ihan riittämiin. Näkökulmaani olen vahvistanut lukemalla aihepiiriin, etenkin historiaan, liittyviä eri tieteenalojen tutkimuksia. Ensimmäisen lukemani Waldeneihin liittyvä opus oli Einar W. Juvan kirjoittama elämänkerta Yhtyneiden Paperitehtaiden perustajasta Rudolf Waldenista (”Rudolf Walden 1878-1946”). Kyseisen kirjan Yhtyneet jakoi kaikille työntekijöilleen ja siten se ilmestyi meidänkin perheen kirjahyllyyn, kun isäni oli vielä tuolloin yhtiön leivissä. Myöhemmin hankin sen itselleni divarista, koska isäni teos meni perinnönjaossa jollekin toiselle läheisistäni. Hankinta ja sen lukeminen toistamiseen kannatti, koska se selvitti minulle Einar W. Juvan arvoa ja moraalia historiantutkijana.
Mahdollisesti Vesa Laitinenkin on jutussaan nojautunut kyseiseen opukseen. Toinen mahdollinen lähde on ollut Raimo Seppälän ”Rudolf Walden: Isänmaan mies”. (Otava. Helsinki. 1981). Haastateltavatkin tekijä on valikoinut tekstinsä käsittelytapaan sopiviksi. Toisenlaisia mahdollisuuksia olisi ollut rinnalla käytettäväksi. Siksi Waldenien kahden patruunan kuva jää tuskallisen vajaavaiseksi kaikessa siirappimaisuudessaan. Molempien Waldenien hahmot jäävät siten vieraiksi ainakin minulle ja pahoin pelkään, että hyvin monelle muulle valkeakoskelaiselle.
Laitinen kuvaa kenraali Rudolf Waldenia velvollisuudentuntoisena ja kunnianhimoisena, jotka piirteet eivät jättäneet juuri sijaa tunteilulle. En tiedä sisällyttääkö Vesa Laitinen tuohon kuvaukseen myös ahneuden ja häikäilemättömyyden, ainakin itse olisin taipuvainen tekemään niin. Rudolf porskutti eteenpäin talloen jalkoihinsa niin kilpailijoitaan kuin meitä muurahaisia, pieniä ihmisiä, joiden ansiosta hänen ja suvun varallisuus kasvoi. Laitinen kertoo, ettei Rudolf Waldenista löydy yhtään hymyilevää kuvaa eikä hänellä ollut yhtään ystävää. Siten Rudolf Walden sopisi hyvinkin psykoanalyyttisen tutkinnan kohteeksi.
Yhden henkilön Laitinenkin kuitenkin kelpuuttaa liki Rudolfin ystäväksi – ratsastavan tsaarinupseeri C.G.E. Mannerheimin. Tuo ”ystävyys” itseasiassa syntyi kansalaissodan aikana, kun Walden riensi Seinäjoelle ilmoittautumaan valkoiseen armeijaan. Tästä tapauksesta seurasi ilmiömäinen ylennysrumba Rudolf Waldenin sotilasuralla. Venäjän armeijan aliluutnantti, olihan Rudolf käynyt Haminan kadettikoulun Mannerheimin lailla, ylennettiin valkoisen armeijan majuriksi. Tuon uran päätepiste oli jalkaväen kenraalin arvo ja kaikki se ilman minkään valtakunnan sotakorkeakoulua. Tosin ei sellaista ollut käynyt edes itse Mannerheimkään, joka sentään yleni kahdenlaiseksi marsalkaksi. Tämä ”banaanitasavaltojen hallitsijoiden kaltainen sotilasuran (käsite eräältä historioitsijalta) kehitys koski myös erästä toista suomalaista teollisuuspatruunaa – Gösta Serrlachiusta. Hänen uransa oli ehkä lähtökohtaan nähden vieläkin loistavampi kuin Waldenin, jonka takana oli sentään kadettikoulu. Gösta otti Helsingissä vastaan valkoisten voitonparaatin everstiluutnanttina!
Tätä erinomaista sotilaallista urakehitystä Vesa Laitinen ei mainitse sen paremmin Serlachiuksen kuin Waldenien sukujen esittelyissään. Jää vain ihmettelemään miksi. Vielä suurempi ihmetyksen aihe on Laitisen ”unohdus” Rudolf Waldenin rooli julmana työnantajana omistamillaan tuotantolaitoksilla. Tuolloinhan Myllykoski oli yhtiön lippulaiva aina vuonna 1952 tapahtuneeseen eroon asti. Kuri ja henki oli sama kaikilla yhtiön toimipaikoilla. Työntekijöitä kiellettiin liittymästä ammattiyhdistyksiin, työväenjärjestöihin, urheiluseurat mukaan lukien. Vasemmistolaisia lehtiä ei ollut lupa tilata ja vasemmistolaisten järjestöjen tapahtumiin, jopa tanssitilaisuuksiin, oli kielletty osallistumasta. Sen sijaan suojeluskuntaan ja lottajärjestöihin tai porvarilliseen urheiluseuraan liittyminen oli liki pakollista.
Isäni tuli ensimmäisen kerran Valkeakoskelle töihin Toijala – Valkeakoski väliselle rautatierakennukselle joskus vuonna 1936. Hän kertoo osallistuneensa Valkeakosken työväenyhdistyksen vapputilaisuuteen työväentalolla. Yhtiö oli noudattamansa käytännön mukaan laittanut urkkijansa kirjaamaan ylös ne työntekijät, jotka osallistuivat mahdollisesti tilaisuuteen. Vappujuhlassa tuolloin puhujana toiminut Raoul Palmgren ennusti, että ei kestä enää kauaa, kun Waldeninkin tehtaiden työläiset näihin tilaisuuksiin osallistuvat. Se tapahtui vajaan yhdeksän vuoden kuluttua.
Rudolf Walden ja hänen yhtiönsä halusivat hallita myös niitä paikkakuntia, joilla tehtaat sijaitsivat. Tätä teemaa on käsitellyt myös Kaj Tapani Raiskio Jyväskylän yliopiston väitöskirjassa ”Henkilöstön johtaminen Valkeakosken tehdasyhteisössä Rudolf ja Juuso Waldenin aikakaudella 1924–1969”. Raiskio toteaa yhtiön pyrkineen kasvattamaan valtaansa Valkeakosken kauppalan kunnallishallinnossa. Walden koki kiusallisena ja yhtiön kannalta myös taloudellisesti haitallisena sen, että valta kauppalanvaltuustossa pysyi vuodesta toiseen vasemmiston käsissä. Tuon tosiasian takana oli ymmärrettävästi se, että kansalaissodassa Sääksmäki, johon Valkeakoski kylänä tuolloin kuului, oli teloitusluvuiltaan maamme synkimpiä kuntia. Tuo asia ei unohtunut koskilaisilta, vaikka heitä ei päästettykään kuulemaan vääränlaista sanaa työväenjärjestöjen tilaisuuksiin. Useimmat suojeluskuntien harjoituksissa kivääri kädessä juosseista tehtaantyömiehistä äänestivät vasemmistoa, siis Waldenin etujen kannalta väärin.
Yhtiö kyllä pyrki tekemään kaikkensa, jotta työväki olisi osannut äänestää vaaleissa ”oikein”. Kunnallisvaaleissa oli oma ”tehtaalaisten lista”, johon kuului ”luotettavia” työntekijöitä ja esimiehiä tehtailta. Joukkoon oli otettu myös ulkopuolisia ”talonomistajia” kauppalasta. Vuoden 1933 vaaleihin yhtiö organisoi erityisen huolella vaalilistan, johon oli sisällytetty ihmisiä edustamaan ”jokaista väestöryhmää”. Yhtiön tekemä vaalipropaganda nojautui vallassa olevan vasemmiston ”virheiden” korostamiseen. Niinpä juuri vuoden 1933 vaaleissa yhtiö painatti kauppalan hallintoa ja työväenjärjestöjä vastaan suunnatun lehtisen. Raiskio kertoo miten lehtisessä syytettiin kauppalan viranomaisia ”rötöksistä, tehottomuudesta ja rehellisten työntekijöiden pettämisestä. Syylliseksi kauppalan ahdinkoon nostettiin kansainvälisen marxismin puolesta toimivat suutarit, räätälit ja maalarit ovat kunnan asiat hunningolle saattaneet.”
Tuo pyrkimys hallita Valkeakoskea siirtyi sittemmin isältä pojalle. Juusokin halusi määräillä mitä Valkeakosken kauppalan ja sittemmin kaupungin tulee tehdä. Viestinviejiä ja -tuojia oli useita sekä monenkarvaisia. Yhtiön omat, varsinaiset luottomiehet löytyivät kokoomuksen ryhmästä. Mutta päinvastoin mitä Vesa Laitinen kirjoittaa, kauppalan ja kaupungin johto pysyi Juusonkin aikana oikeissa käsissä. Toki yhtiötä siis Juuso Waldenia kuunneltiin herkällä korvalla, mutta kunnan päätöksiä hän ei kyllä sanellut.
Asia, joka on etenkin Valkeakoskella pyritti aktiivisesti unohtamaan, on Juuso Waldenin kunnallispoliittinen ura kauppalassa. Juuso näet valittiin Valkeakosken kauppalanvaltuustoon fasistisen IKL:n eli Isänmaalliden kansanliikkeen ehdokkaana. Tätä asiaa ei sen pimittämisen vuoksi ole tiennyt kovinkaan moni Juuso-faneista. Isä-Rudolfkin tunsi vetoa samaan suuntaan, mutta kalkki-Petterin kaltaista julkinatsia ei hänestä kuitenkaan kuoriutunut. Mikään kansanvallan majakkakaan ei isä-Rudolf kuitenkaan ollut. Ehkä hänet teki varovaiseksi esimerkiksi kauppasuhteet anglosaksiseen maailmaan tai suhde marsalkka Mannerheimiin? Sen sijaan tutkimisen arvoista on poika-Juuson yhteiskunnallinen orientoituminen. Siinä on vielä sodanjälkeisinä vuosina havaittavissa korporatiivista ajattelua, joka näkyy mm. voimakkaana sosiaalisena tukena omalle työväelle ja varsinaisen puoluepoliittisen toiminnan karsastuksena. Vieläkö vanha suola janotti miestä?
Vesa Laitisen juttu rakentui kiiltokuvamaisten kliseiden varaan. Samalla tavoin ylistettiin aikoinaan Hitleriä, Stalinia ja Mussolinia. Kirjoituksen epätotuudet ja turhat suitsutukset pilasivat Laitisen jutun. Rudolf Walden ei ollut Mannerheimin ”oikeana kätenä” ratkaisemassa sisällissotaa. Rudolf ei myöskään neuvotellut Tarton rauhaa, kuten Laitinen väittää. Hän oli toki Suomen rauhanvaltuuskunnan jäsen, mutta Laitisen kannattaisi lukea tarkemmin asiasta. Siitä on olemassa ihan riittävästi hyvää tutkimusta. Kannattaisi myös miettiä päästääkö kynästään / suustaan sellaista möläytystä, että Rudolf Walden olisi ollut ”lukuisia kertoja pelastamassa Suomea”. Kyllä sen tekivät aivan eri ihmiset. Parempi olisi ollut kertoa Rudolfin olleen monesti poliittisena kiviriippana ja isänmaamme kuseen saattaneiden porukassa.
Jos isä-Rudolf olikin likipitäen kirosana Valkeakosken valtaväestön, työväen, keskuudessa niin sitä ei hänen Juuso-poikansa kuitenkaan ollut. Juuson vaikutuksesta Valkeakoski ja sen asukkaat saavat kiittää aikoinaan tapahtunutta ripeää kehitystä ja sen mukanaan tuomia monia hyviä asioita. Toisaalta on syytä muistaa, miten Waldenit varjelivat etujaan pyrkimällä estämään muiden suurten työnantajien tuloa paikkakunnalle. Pienyrityksiä se ei toki koskenut. Kuntana Valkeakosken intresseihin tällainen ajattelu ei tietenkään kuulunut, mutta sitä osattiin kyllä kunnioittaa ja ottaa huomioon mm. kaavoitusta laadittaessa. Kokonaisuutena ajatellen niin Juuso Waldenin kuin hänen johtamansa yhtiön panos on ollut Valkeakoskelle äärimmäisen tärkeä. Annettakoon siis kunniaa sille, jolle se kuuluu, mutta turhanpäiväinen ylistys ja suitsutus on vastenmielistä kuultavaa ja luettavaa. Etenkin kun se pohjautuu hyvin pitkälle Juuson itsensä tietoisesti rakentamaan julkisuuskuvaan ja sen ylläpitämiseen. On myös paikallaan muistaa, miten monet vuorineuvoksen ympärillä ja vaikutuspiirissä olevat joutuivat kärsimään valtiaan määräilystä ja oikuista. Ei ole yksi eikä kaksi ihmistä, jotka sopivassa tilanteessa saattoivat avautua luottamuksellisesti paineitaan helpottaakseen.
Harras toiveeni on, että ”Perijät”-sarja jatkuisi Aamulehdessä, mutta enemmän faktoihin kuin kaunomaalailuihin perustuen. Erittäin mielenkiintoista on ollut havaita, kuinka raha nai rahaa. Sen seurauksena tuskin mitään sukurutsaa on tapahtunut, mutta valintojen kenttä on kuitenkin ollut tähän asti yhtä pieni geneettinen piiri kuin Suomen kaukaisilla syrjäsaloilla. Mutta kenties taloudellisen eliittimme rahanvainu on siinä sukupolvien saatossa jalostunut? Ehkä myös ahneus?