Hyvä ystääni lainasi uuden vuoden aattona minulle Teemu Keskisarjan ”Viipuri 1918” (Siltala, Helsinki 2013). Me molemmat ihastuimme aikoinaan Keskisarjan kahteen kirjaan ”Vihreän kullan kirous: G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit” (Siltala, Helsinki 2010) ja ”Raaka tie Raatteeseen” (Siltala, Helsinki 2012). Tuosta Raatteen tien kirjasta kirjoitin aikoinani jutunkin tänne palstalle otsikolla ”Ruohonjuuritason sankareita” (09.02.2013).
Olen sittemmin joutunut miettimään uudelleen käsityksiäni Keskisarjasta historioitsijana. Teos ”Viipuri 1918” on jatkanut näitä pohdintojani. Tosin Keskisarja ei tässä kirjassaan näyttäydy niinkään tutkijana. ”Viipuri 1918” on enemmän reportaasiteos kaunokirjallisin ansioin kuin varsinainen tutkimus yhdestä Suomen historian traagisimmista tapahtumasta. Ja hyvä niin, miksei tämäkin kirjallinen genre voisi sopia historioitsijalle? Tosin useat arvostelijat ja etenkin ns. suuri yleisö ovat tulkinneet kirjan varsinaiseksi historiateokseksi, mikä ei toki ole Keskisarjan syytä.
Mikäli Keskisarja olisi teoksessaan pyrkinyt tieteellisesti kestävään kuvaukseen olisi genren valinta oletettavasti ollut toinen. Jo kirjan alku jättää kirjoittamatta auki kansalaissodan syttymisen varsinaiset taustat. Näin asiaan perehtymätön jää tyhjänpäälle tulevia tunnekuohuja nostattavien tapahtumavyöryjen alle. Se saattaa olla yksi kirjoittajan tarkoituskin? Mutta viekö se myös harhaan sodan syiden tulkinnasta?
Jo Keskisarjan edellisen kirjan kohdalla (Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus. Helsinki Siltala, 2015) esiin nousi tunne siitä, että kirjoittajaa kalvaa kysymys rangaistuksesta ja sen oikeudenmukaisuudesta. Tässä Viipuri-teoksessa tuo käsitys vain vahvistuu. Suoraa pohdintaa ei oikeastaan ole. Kommentointi verhoutuu lukujen nimiin, ironisiin heittoihn tekstissä ja lopuksi kirjan viimeisessä luvussa. Siinä Keskisarja asettaa rinnakkain ruotsinkielisen sosialistin Gunnar Mörnen täytäntöönpannun kuolemantuomion ja Viipurin lääninvankilan hirmutöihin osallistuneen Emil Ihalaisen. Mörne ei koko sodan aikana koskenut aseeseen, mutta tuomittiin ”pahimman lajin kiihoittajana”. Ihalainen osallistui aktiivisesti vangittujen valkoisten tappamiseen, mutta selviytyi hengissä. Historiaan ironiaa, mutta lukijalle jää tunne, ettei Keskisarja hyväksy tätä. Entä sadat mielivaltaiset teloitukset, kaivelevatko ne kirjoittajan mielenrauhaa?
”Viipuri 1918” -teoksen suurin arvo liittyy mielestäni siihen, että Keskisarja popularisoi osaa suurelle yleisölle ja näköjään useimmille kirjan arvostelijoille vieraaksi jääneen jättitutkimuksen 1900-luvun alun sotasurmista. Keskisarja on näet Viipurin valtauksen seurausten kuvaamisessa hyvin paljon velkaa upealle ”Sotasurmat 1914- 1922” -projektille. Valitettavasti hän ei tukeutunut tiukemmin tuon tutkimuksen johtopäätöksiin sen ”Venäläissurmat Suomessa” raportin osassa 2.2. Se, joka haluaa saada paremman kuvan Suomen historian suurimmasta joukkoteloituksesta 29. toukokuuta 1918, kannattaa lukea raportti. Itseasiassa koko raporttisarja on lukemisen arvoinen. Eikä maksa mitään, sillä se on saatavissa ilmaiseksi pdf-tiedostoina netistä.
Tuossa Sotasurmat-raportin osassa kuvataan tarkasti miten tapahtumat etenivät venäläisinä teloitettujen osalta ja kerrotaan 327 surmatun nimetkin. Ne on koottu vertaillen eri lähteistä. Heistä 11 % kuului Venäjän vähemmistökansallisuuksiin. Teloitetuista 23 oli koulupoikia tai teini-ikäisiä ja heistä nuorin oli 12-vuotias. Naisia ammuttiin kolme, vanhin 50-vuotias. Uhreja olisi ollut enemmänkin, mutta teloituspaikalle saapunut Britannian konsuli W. Frisk sai pelastettua joitakin. Muutama muu lahdattavaksi lajiteltujen joukosta sai valkoisista ”puoltajia” ja säilyi hengissä.
Viipurin venäläissurmista nousi kohu sen johdosta, että teloitettujen joukon enemmistö olikin valkoiset vapauttajina kokenutta väkeä. Osa heistä jopa oli toiminut Viipurin suojeluskunnassa. Osa upseereista taas valkoisen armeijan tsaarinupseerien ystäviä ja tiedonantajia, jopa apureita. Tänän johdosta teloituksisat tehtiin tutkimus. Siitä vastannut asianajaja Fritz Wiik antoi raporttinsa, joka on monessakin mielessä mielenkiintoinen. Tutkimus oli osaltaan farssi, koska jäljet osoittivat jääkäreihin. Keskisarja ainoastaan vihjailee ”vihreistä univormuista” siinä, missä sotasurmien tutkija Lars Westerlund toteaa asian suoraan. Mannerheim ja Viipurin valtausta johtanut Löfström vaativat tutkimusta, mutta jälkien johtaessa jääkäreihin, joutuivat perääntymään. Molemmat olivat tsaarinupseereita, mikä Westerlundin mukaan lienee ollut jääkärien osamotiivi teloituksiin. Siis provokaatiolla kärjistää jääkärien ja tsaarinupseerien välejä. Uran esteittä haluttiin poistaa tälläkin tavoin.
Viipurin valtauksessa venäläissurmat saivat ulkomaillakin päähuomion. Köyhien ”punikkien” säälimätön teurastus kaupungin ”puhdistuksen” nimissä ei paljon sääliä tai tutkimuksen tarvetta ”tappokuumetta” poteneissa herättänyt. Mannerheim ja muut korkeat upseerit vähättelivät tapahtumia. Mutta kohulla lienee ollut lopulta vaikutusta mm. Terijoen tapahtumien kohdalla. Paikkakunnalle nimettiin komendantiksi entisen tsaarinupseeri ja seikkailija Georg (Yrjö) Elfegren ja poliisipäälliköksi kirjailija ja toimittaja Mikko Uotinen. Molemmat ilmeisiä psykopaatteja. Näiden etninen ja henkilökohtainen ”puhdistustyö” päättyi jo viikon päästä, koska mielivaltaisuudet herättivät paikkakunnan valkoisetkin vastustamaan urhoja. Erotetun Elfegrenin tilalle kyllä nimitettiin toinen psykopaatti Kai Donner, mutta kuoleman niittamä sato silti väheni. Tästä sankarista olen kirjoittanut Reksan palstalla 24.11.2014, otsikkona on ”Muuan seikkailija”.