Museokortti on mainio asia mamman ja minun kaltaisille museofriikeille.  Museot, nähtävyydet ja erilaiset näyttelyt ovat sävyttäneet ja säväyttäneet tätä yli 45-vuotista avioliittoamme.  Moni on kysellyt vuosikymmenien varrella innostustani museoihin.  Olen selittänyt asiaa jo lapsuudesta juontuvalle kiinnostukselle historiaan.  Isäni oli myös historianharrastaja.  Hän käytti meitä lapsiaan mm. kansallismuseossa useita kertoja.  Minä pääsin veljeni kanssa isä-Kallen Helsingin matkalle ensimmäisen kerran jo ennen kansakouluikää.  Se oli vaikuttava kokemus tuon ajan pienelle pojalle, jolloin nämä nykyajan ihmeet ja vempaimet olivat vielä tuntematon asia.  Oikea selitys museointoilulleni, mitä en ole aiemmin rohjennut kertoa, on pohjaton poikamainen uteliaisuus ihmistä, aikaa, yhteiskuntaa ja elämää kohtaan.  Asia, jonka huono puoli, valitettavasti,  on ollut mielenkiinnon kohdistuminen aivan liian moneen suuntaan. 

 

Teimme keskiviikkona 17. tammikuuta 2018 mamman kanssa reissun taas Helsinkiin.  Tällä kertaa  Tarjan ehdotuksesta.  Hän halusi päästä näkemään von Wrightin veljesten näyttelyn Ateneumissa.  Näyttely päättyy helmikuun lopulla ja hän halusi vältää tyypillistä loppuruuhkaa.  Itselläni ei ollut mitään ehdotusta vastaan.  Niinpä Onnibussin liput tilattiin netin kautta hyvissä ajoin.  Kyytiin päästiin kätevästi täältä Hervannasta ja auto vei meidät keskelle Helsinkiä.  Koko lysti maksoi edestakaisin vain 24 euroa kahdelta hengeltä, joten kustannuksetkin olivat eläkeläisen lompakolle sopivat.

 

 

Tennispalatsi

 

 

 

Kampin matkakeskuksen vieressä sijaitsee vanha Tennispalatsi.  Tuo koko korttelin käsittävä suuri rakennus hallitsi pitkään ns. Simonkenttää. Ja ainakin minun mielestä se oli 50-luvulla yksi viidestä Helsinkiä tyypittävistä rakennuksusta. Muita olivat eduskuntatalo, rautatieasema, olympiastadion ja  messuhalli.

 

Tennispalatsin suunnitteli arkkitehtiylioppilas Helge Lundström, mies joka ei koskaan valmistunut arkkitehdiksi.  Tennispalatsi kyllä valmistui ja vuosi oli 1937. Sen rakenttamisen taustalla oli ajatus tehdä rakennuksesta autojen, autonvaraosien myyntiin ja huoltoon keskittyvä toimipiste. Rakennusta ideoitaessa oli mielessä Helsingin tulevat olympialaiset vuonna 1940.  Sattuneesta syystä nuo kisat jouduttiin tosin perumaan.

 

Lundströmin alkuperäinen suunnitelma oli mitä puhdaspiirteisin funkisrakennus.  Hänen suunnitelmaansa kuitenkin muutettiin.  Ehkä se oli liian rohkea tulolloisille päättäjille?  Silti yhä edelleen tennispalatsi luetaan Helsingin huomattavimpiin funktionalismia edustaviin rakennuksiin.  Alun perin tennispalatsin piti olla vain  tilapäinen rakennus.  Sen tonttikin oli vuokrattu vain kymmeneksi vuodeksi Auto-palatsi Oy:lle.  Tennispalatsin säilymiseen vaikuttivat muutamat satunnaiset onnenkantamoiset.  Helsingin kaupungin omistukseen siirtyessään sen kohtaloksi oli kaavailtu purkamista ja tontin käyttämistä uuden linja-autoaseman rakentamiseen.  Muitakin vaihtoehtoja oli mm. hotelli ja liikekeskus. Näiden suunnitelman johdosta tilojen ja rakenteiden annettiin rappeutuakin.

 

Tennispalatsiin vuosikymmenien varrella sijoittuneita firmoja on ollut lukuisia.  Vuonna 1955 sen  omistajaksi tuli kyseenalaista mainetta aikoinaan saanut autokauppias S.P.J. Keinänen.  Mies oli niittänyt kuuluisuutta myös Eläntarhan ajojen sankarina.  Keinäsen toimialana oli käytettyjen autojen kauppa, ala josta harva yrittäjä on kiitosmaininnoilla hautaan selvinnyt.  Itse en ole kuullut kenenkään kehuneen Keinästä.  Nyt jo vaineeseen vaipunut vanhin veljeni Erkki ei myöskään lämmöllä miestä muistellut.  Keinänen tuli hänelle tutuksi 50-luvun Helsingin vuosina.  Eräitä vuosia sitten, erään keskusteluyhteyden aikana puhe kääntyi käytettyjen autojen kauppaan.  Eräs vanhempi mies muisti siinä yhteydessä kauppiaan ja totesi Keinäsen kanssa tekemästään autokaupasta: ”Mies kusi silmään niin, että vieläkin vituttaa”.  Lieneekö sitten ollut kaupassa todella filunkia vaiko mies muuten vain pitkävihainen?

 

Tässä yhteydessä en voi olla kertomatta pientä anekdoottia S.P.J. Keinäseen liittyen.  Tämä aikaansa edellä oleva ”uusliberalisti” mainosti käytettyjä autojaan paljon lehdissä.  Mainoksia yhdisti nokkela slogan ”Oikea auto oikealle miehelle”.  Kun Keinänen sitten, ei mitenkään yllätyksellisesti, sai  Helsingin raastuvanoikeudessa tuomion tekemistään konkurssirikoksista , otsikoi tuolloin Helsingin Sanomissa rikoistoimittajana toiminut Mauri Sariola tuomiota käsitelleen juttunsa ”Oikea tuomio oikealle miehelle”.  Keinänen tietysti suuttui  asiasta ja vaati Sanoma Oy:n pääjohtajalta  Eljas Erkolta Sariolan erottamista Hesarista.  Siihen Erkko ei kuitenkaan suostunut.  Sariola maksoi pottuilut pottuiluna ja muovasi kirjansa ” Susikoski ottaa omansa” päähenkilön autokauppias Oskari  Syrjäsen Keinäsen kaltaiseksi tyypiksi.

 

Vuonna 1955, Keinäsen konkurssin jälkeen, rakennus siirtyi pakkohuutokaupassa Helsingin tennissäätiölle, jonka aikana sen nimi tennispalatsi, vakiintui käyttöön.  Jo vuonna 1958 rakennus  siirtyi Helsingin kaupungille.

 

 

Helsingin taidemuseo HAM

 

 

 

Nykyisin tennispalatsin kaksi suurinta toimijaa ovat Helsingin taidemuseo HAM ja Finkino.  Elokuvateattereita Finkinolla on rakennuksessa peräti 14, jotka tarjoavat yhteensä 2532 katsojapaikkaa.  Toinen Helsingin retkemme varsinaisista kohteista oli Helsingin taidemuseon näyttelyt.  Museossa menossa olvista seitsemästä näyttelystä valitsimme Eero Nelimarkan, Pekka Kauhasen, Ola Kolehmaisen ja Tove Janssonin.

 

Eero Nelimarkka

 

Eero Nelimarkkasta  (1891–1977) on olut minulle tähän asti perin kapea näkemys.  Näin,  vaikka taiteilija on ollut yksi viime vuosikymmenien suosituimmista.  Varmaankin osasyy on sillä, etteivät lakeudet, olipa kyseessä pohjalainen maisema, Venäjän arot tai Kansasin pellot, ole sytyttäneet tällaista metsienmiestä.  Tämä näyttely antoi henkilökuvaan paljon uutta ainesta, paitsi teosten niin myös kirjallisten kuvausten kuin lisämateriaalin ansiosta.  Nyttely keskittyy, kuten esitteissä luvattiin, nuoreen Nelimarkaan ja hänen 1910- ja 1920–lukujen teoksiin. Niiden innoituksen lähteenä sanotaan olleen Pariisin modernit taidevirtaukset ja taiteilijaelämä.  Nelimarkka teki ensimmäisen opintomatkansa Pariisiin omalla kustannuksellaan.  Hänellä ei sillä kertaa ollut rahaa hankkia itselleen opastajaa.  Pariisiin hän toki palasi myöhemmin uudelleen.

 

 

 

Nelimarkka hankki kannuksia myös muotokuvamaalarina.  Hänen kehityksestään alalla näyttely antaa mielestäni hyvän kuvan.  Monien taiteilijoiden lailla Nelimarkka on maalannut vuosien varrella runsaasti omakuvia, ehkä jopa poikkeuksellisen runsaastikin.  Sitä jäi miettimään mistä kaikesta se kertookaan.

Helsingin taiemuseon Nelimarkka-näyttely on merkittävä taiteilijan alkuvuosikymmenistä kertova esillepano.  Oletettavasti se syventää monenkin hänestä kiinnostuneen ymmärrystä.  Näyttely antaa myös vahvoja viitteitä siitä taiteilijoiden ja kulttuuripersoonien ymäristöstä, jossa Nelimarkka aikoinaan eli.  Hän mm. oli kirjailija Teuvo Pakkalan asuintoverina.  Näyttelyssä on esillä yli 50 maalausta ja luonnosta.  Lisämateriaalina on esillä kirjeitä Saimalle, kihlatuna ja vaimona sekä muutakin mielenkiintoista kirjeenvaihtoa.

 

 

 

 

 

 

 

Tove Jansson

 

Taidemuseon kokoelmissa Tove Janssonin osuus ei ole kovin laaja, mutta mielenkiintoinen.  Jo aiemmin esillä olleen kahden suuren freskon ja Aurooran sairaalan seinämaalausten luonnosten  lisäksi näyttelyyn on tuotu näytteille kaksi työtä Strömbergin Pitäjänmäen tehtaalta. Toien noista töistä, Sähkö, konservoitiin näyttelyn aikana.  Sen mahdollisti Moomin Characters Oy:n tuki.

 

 

 

 

Tove Jansson sai aikoinaan freskojen tilaustyön henkilöstö- ja edustusravintola Kaupunginkellariin.  Ravintola avattiin Helsingin kaupungintalossa vuonna 1947. Freskoista, Juhlat kaupungissa ja Juhlat maalla, hehkuu elämänilo ja värikkyys miljöiden erilaisuudesta huolimatta.  Mieleeni nousi heti Las Palmasista kotoisin olleen kanarialaisen taiteilijan Néstorin  (Néstor Martín-Fernández de la Torre ) eräät elämää myönteisesti kuvaavat työt. Jansson maalasi feskoihinsa tuttuja henkilöitä mm. rakastettunsa Vivica Bandlerin ja tämän mäyräkoiran.

 

 

 

 

 

Ravintola muutti toisiin tiloihin vuonna 1965 ja freskot liitettiin Helsingin kaupungin kokoelmiin.  Jäin ihmettelemään, miten freskojen siirto oli tapahtunut.

 

Tove Jansson sai  hänen ensimmäinen merkittävä tilaustyönsä Oy Strömberg Ab:ltä vuonna 1945.  Tehtaan johtaja oli Janssonien perhetuttu.  Ehkä siksi Tove käsitti tehtäväksi annon hieman tarkoitettua laajemmin.  Takana saattaa olla myös hänen yhteiskunnallisen katsomuksensa kärkevöitynyt ilmaisu sodanjälkeisenä aikana.  Hän työsti kuvauksen Strömbergille teoksen, Lepo työn jälkeen.  Se kuvaa työntekijöiden lepohetkeä, kun taas toimeksiantaja oli toivonut maalauksen liittyvän tehtaan tuotantoon.  Ratkaisuna päädyttiin siihen, että Tove maalasi toisen teoksen nimeltään työn nimeltä Sähkö.

 

Teokset, jotka oli maalattu kuitulevyille, poistettiin tehtaan muutostöiden yhteydessä ja lahjoitettiin Helsingin kaupungille. Aika oli kohdellut niitä huonosti.  Vuosien mittaan ne olivat likaantuneet ja kärsineet vaurioita.  Sähkö-teos kunnostettiin näyttelyn aikana. Työn teki museon konservaattori  Viivi Vierinen. Yleisö sai seurata  konservointityötä tiistaista perjantaihin klo 12-15.  Sillä oli tilaisuus myös keskustella konservaattorin kanssa.

 

 

Pekka Kauhanen

 

Suomalainen kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on ollut minulle kuta kuinkin tuntematon taiteilija.  Hänen nimensä nousi esiin laajalle yleisölle viime vuonna, 2017 paljastetusta Talvisodan kansallisesta muistomerkistä.  Kauhanenhan voitti muistomerkistä järjestetyn kilpailun  Valon tuoja -teoksellaan. Ainakin minun kiinnostukseni häneen heräsi television uutiskuvista, ohjelmasta ja lehtien jutuista.

 

Tämän taidemuseon näyttelyn pohjalta kuva taiteilijasta jäi edelleenkin arvoitukselliseksi.  Tällä vaatimattomalla kompetenssillani en ryhdy enempää miestä arvioimaan.  En tiedä, onko järkevää todeta ajatukseni hänestä ääneen, koska väärintulkintakin on lähellä.  Mutta sanottakoon se nyt kumminkin.  Minusta Kauhasen eräissä teoksissa on vahvaa huumoria, etten sanoisi jopa vittuilua.  Jotkut eivät taas avautuneet mitenkään, mikä tapahtuu minulle turhan usein etenkin tämän nykytaiteen kanssa.

 

Sen verran uteliaita kuitenkin olimme, että Ateneumin käynnin jälkeen suunnistimme Kasarmintorille katsomaan sitä talvisodan muistomerkkiä.  Siitä me kumpikin todella pidimme.  Lieneekö tunnelmaa ja talvisodan henkeä vahvistanut voimakas talvinen pyry, jonka seassa me Kaartinkaupunginosaan talsimme.  Teos on rohkea näkemyseltään, jopa uhkarohkea silmiinpistävän väärintulkintansa vuoksi.  Yllättävää olivat myös sen pallomaisen jalustan sisälle sijoitetut lukuisat valokuvat ja dokumenttien jäljennökset.

 

 

Käynti Kasarmintorilla oli muutenkin antoisa.  Meillä oli huutava nälkä ja löysimme heti kohta Fabianinkadun ja Pohjoisen Makasiininkadun kulmasta The Cock -nimisen ravintolan, missä ruokalista ja palvelu tapahtuivat englanniksi.  Oltiin sen verran maalaistollojen näköisiä, että paikalle putkahti tarjoilija, joka avuliaasti lupasi tulkata meille ruokalistaa.  Uskoimme urheasti kuitenkin selviävämme omin voimin.  Niin tehtiinkin ja valinta oli mitä parhain.  En muista olenko koskaan syönyt ja jos olen niin milloin, niin herkullista pihviä!  Tosin ruuan hinnoittelun lienee suorittanut Iivana Julma, mutta tällä kertaa tuli kokemus, ettei maksanut yhtään tyhjästä.

 

 

 

Ateneum 

 

 

 

 

Veljekset von Wright näyttely

 

Ateneumin näyttely Veljekset von Wright oli Helsingin retkemme varsinainen ponnin.  Minulle oli tuttua osa heidän lintumaalauksistaan, kuten myös Magnus von Wrightin piirroksista Zacharias Topeliuksen kuvateoksessa ”Finland framställdt i teckningar”.  Niitä on tuossa kuuluisassa kuvateoksessa on Magnus von Wrihtilta kuusitoista.  Kuvat kuten Topeliuksen koko teos on merkittävä kulttuurihistoriallinen perintö jälkipolville.

 

Taiteilijaveljekset Magnus, Wilhelm ja Ferdinand von Wright eivät olleet vain lintumaalareita, kuten suuri yleisö heidät tuntee.  He olivat kaikki myös monipuolisia muotokuvien, maisemien, ja  luonnontieteellisten kuvastojen tekijöitä. Tuona aikana valokuvauksesta ei vieä osin ollut tietoa ja myöhemminkin sen mahdollisuudet yksityiskohtien tarkkuuteen olivat rajalliset.  Siksi tieteellisten teosten ja materiaalin tuottamiseen tarvittiin taiteilijoita, joiden tarkkuus yksityiskohtien sekä  lajityypillisten ominaisuuksien kuvaamiseen oli luotettava.  Tähän tehtävään von Wrihtin veljekset olivat kuin luotuja.  Heidän kykyjään hyödynnettiin etenkin Ruotsissa suurisuuntaisesti.

 

Haminalahden kartano Savossa noin 10 kilometriä Kuopiosta oli von Wrightin veljesten kasvupaikka.  Sanotaan, että poikien kiinnostus luontoon on peräisin heidän isänsä, majuri Henrik Magnus von Wrightin, metsästysharrastuksesta. Myös veljekset olivat taitavia metsästäjiä ja heidän kiinnostuksensa lintuihin syntyi tältä pohjalta. Luonnon monipuolinen tarkkailu, kyky lukea ja taito  taltioida sitä piirroksin sekä maalauksin kehittyi kaikilla ajan kuluessa.  Myöhemmin sitä voi aivan liioittelematta kuvata sanalla mestarillinen.  Heidän yksityiskohtaisista töistään on havaittavissa suuri rakkaus luontoon.  Maisemamaalausten osalta veljesten malaustekniikka ja aiheiden valinta taas heijastelevat aikakautensa 1800-luvun ideologian, romantiikan, kauneusarvoja.

 

 

 

Magnus von Wright (1805–1868),  oli veljeksistä vanhin.  Hän opiskeli Tukholman taideakatemiassa ja pääsi kuvittamaan ”Svenska Foglar” kuvateosta. Suomeen nän palasi vuonna 1829, jonka jälkeen toimi mm. maanmittauskonttorin kartanpiirtäjänä ja yliopiston eläinmuseon preparaattorina.  Magnus oli aikansa helsinkiläinen kulttuuripersoona.  Hän vaikutti mm. Ateneumin kokoelmien syntyyn.  Hän toimi myös opetustyössä Helsingin yliopiston piirustussalin opettajana.  Magnus von Wright valittiin Suomen Taideyhdistyksen johtokuntaan sen perustamisvuonna 1846.  Hän oli yhdistyksen johtokunnan jäsen aina kuolemaansa saakka. Magnus von Wrightin erityinen vahvuus oli maisemamaalaus, jota hän alkoi harrastaa 1860-luvulla. Talvimaiseman kuvaajana Magnus oli Suomen ensimmäisiä.  Hän jätti jälkeensä kulttuurihistoriallisesti arvokasta kaupunkikuvausta Helsinki-aiheisina töinä,  Näitä ovat mm. ”Katajanokalta” (1868) ja ”Annankatu kylmänä talviaamuna” (1868).  Maalaukset ovat myös kaupunkihistorian kannalta merkittäviä töitä.

 

Magnus von Wriht, ”Katajanokalta”

 

Wilhelm von Wright (1810–1887) teki elämäntyönsä ennen kaikkeaRuotsissa.  Wilhelm toimi  Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian tieteellisenä kuvittajana. Ruotsiin hänet kutsui vanhin veli Magnus avustamaan Ruotsin linnustoa esittelevän Svenska foglar -teoksen kuvittamisessa.  Wilhelm toimi virassa pari vuotta Tukholman tullikamarissa, josta siirtyi Ruotsin taideakatemian vakinaiseksi piirtäjäksi.  Vuonna 1836 Wilhelm muutti Orustin saarelle, joka sijaitsee Bohuslänissa Ruotsin länsirannikolla lähellä Göteborgia.  Siirtymiseen vaikutti hänen työnsä kalojen parissa.  Hänen yksi tärkeimmistä töistään olikin 60 värikuvaa käsittävä ”Skandinaviens fiskar”.  Vuonna  1838 Wilhelm von Wright sai kamarijunkkarin arvon ja hänet kutsuttiin taideakatemian jäseneksi.  Hän avioitui vuonna 1845 Orustilta kotoisin olevan Maria Margareta Bildt kanssa. Vuonna 1856 Wilhelm sai nimityksen maakunnan kalastuksentarkastajaksi.  Hän halvautui pian tämän jälkeen ja eli loppuelämänsä työkyvyttömänä.  Wilhelmiä on pidetty taiteilijaveljessarjan teknisesti etevimpänä kykynä sekä piirtäjänä että maalarina.

 

 

 

 

 

Veljeksistä nuorin ja tunnetuin on Ferdinand von Wright (1822–1906).  Hän on ensimmäisiä suomalaisia taiteilijoita, joka elätti itsensä taidetta tekemällä.  Ferdinand on tunnettu erityisesti lintumaalauksistaan, kuten ”Taistelevat metsot” (1886) ja ”Huuhkaja iskee jänikseen” (1860).  Molempia, erityisesti Taistelevia metsoja on myyty lukuisa määrä kopioina, myös Ferdinandin itsensä tekemin.  Kahden muun veljensä tavoin Ferdinand von Wright oleskeli Ruotsissa joitakin aikoja Ruotsissa mm. isoveljensä Wilhelmin luona avustamassa tätä kuvitustöissä.  Hän suoritti  Tukholman taideakatemian piirustusluokan ja opiskeli myös niin sanotulla antiikkiluokalla.

 

Suomeen palattuaan Ferdinand  keskittyi paljolti öljymaalaukseen mm. R. W. Ekmanin opastuksella.  Hänen varhaistuotantonsa käsitti niin lintumaalauksia, maisemia, muotokuvia kuin asetelmiakin.  Hän osallistui vuonna 1846 Suomen Taideyhdistyksen ensimmäiseen näyttelyyn.  Ferdinand teki vuonna 1858 opintomatkan Saksaan Dredeniin.  Tuon matkan jälkeen hän keskittyi lintuaiheisiin maalauksiin ja upeat maisemamaalaukset, joita maalasi ennen matkaa jäivät toissijaisiksi.  Ferdinand asui Suomessa ollessaan etupäässä synnyinseudullaan Haminalahdessa vieläpä taustaansa nähden vaatimattomissa oloissa.  Hän halvaantui veljensä tavoin ja hänelle mynnettiin seuraavana vuonna, 1885, valtion taiteilijaeläke.  Ferdinand von Wright eli elämänsä poikamiehenä.

 

 

 

 

Ankallisgalleria

 

Veljekset von Wriht näyttely avautui 27. lokakuuta 2017 ja päättyy vuoden 2018 helmikuun 25 päivä.  Ateneumin jälkeen näyttely siirtyy veljesten synnyinseudulle, Kuopion taidemuseoon. Myöhemmin myös Vaasaan Tikanojan taidekotiin.

 

Veljekset von Wright -näyttely ei vielä riittänyt perheemme toiminnanjohtajalle.  Oli vielä päästävä näkemään Ankkalinnan ankallisgalleriasta Ateneumiin lainatut viisi teosta.  Ne edustivat kaupungin  kuuluisimpien taiteilijoiden Alpertti Aatelviltin, Nantti Vonriktin, Akseli Kala-Kallelaan,  Altti Fasaanin, Arvi Liljaluntin ja Huuko Simpuran töitä. Niinpä sitten kävelimme jo soosiksi meinneillä varpailla koko ”Suomen taiteen tarina” -perusnäyttelyn läpi, koska nuo mestariteokset olivat sijoitettu ko. näyttelyn sekaan eri saleihin.  No, kannattihan se tehdä, kun huipputeoksista oli kyse.

 

 

Akseli Kala-Kallela, ”Ankervon kirous”

 

 

 

Matkamme Helsinkiin oli erinomaisen onnistunut ja nautittava kokonaisuus.  Tässä taidepläjäyksessä riittää sulattelemista vielä pitkäksi aikaa.  Kotiin Hervantaan palasimme illalla kello 21:n jälkeen.  Ja meitä vastassa oli yksi laumansa muita jäseniä kaivannut kaveri.  Ottopoikamme Oskun riemulla ei ollut rajoja.

 

 

Reino Seppänen