Lokakuu, vuoden pisin kuukausi, on hyvällä alullaan. Kesän runsas satokin on korjattu talteen. Halla vei sienet metsästä, vaan ei yhteiskunnastamme. Politiikan kentille sitä vaan pukkaa uutta myrkkysientä. Eräs Jouni Flemming –niminen veijari on nimittäin puhaltamassa eloon edesmennyttä edistyspuoluetta. Ilokseni odotan, ettei tämäkään yritys kovin kauas kanna. Lasarus ei herää henkiin, mutta ehkäpä esiin nousee pikku-Barbara palkinnoksi Jouni-pojalle hänen ponnisteluistaan.
Liberalismin aate on itänyt sangen kitsaasti täällä Pohjolan hankien keskellä. Kylvöyrityksiä on toki ollut runsaasti, vaan eipä ole siemen siinnyt. Edellisen kerran yritti tätä itsekkyyden jaloa aatetta levittää pieni porukka nuorsuomalaisuuden lipun alla. Projektia oli vetämässä valtakunnantouho Risto E. J. Penttilä. Vaan ei orastanut hänenkään kylvös kotomaamme karulla kamaralla. Vika saattoi olla kylväjissä, vaikka siemenen laatukin oli kelvotonta. Enemmän oli viskattu peltoon rikkaruohoa kuin aitoa tavaraa. Sama roinaa näyttää olevan tämän herra Flemminginkin vakassa ellei vieläkin huonompaa.
Taannoinen Risto E. J. Penttilän johtamaa narutusta oli kyllä vaikea aidoksi liberalisminaatteeksi mieltää. Siinä touhussa ajettiin reilusti oikealta ohi kokoomuksesta ja päädyttiin pimeimpään äärikonservatismiin. Se ei ole mitenkään harvinaista. Niin on käynyt aiemminkin erilaisten äkkiväärien puuhille. Karun totuuden selvitessä nämä ”vapauden sankarit” päättivät tarjota johtajanominaisuutensa parempaan käyttöön muilla areenoilla.
Penttilän luomus syntyi aikana, jolloin uusliberalismin hehku oli jo kääntymässä auringonlaskun puolelle. Parhaimmillaan puolueella oli kaksi omilta listoilta valittua kansanedustajaa; edellä mainittu pääideologi Penttilä kumppaninaan Jukka Tarkka. Sosiaalidarvinismin veisuja kaiuttanut kuplettiduo muuttui hetkeksi aikaa trioksi, kun se sai vahvistukseksi Risto Kuisman SDP:n eduskuntaryhmästä. Tosin Kuisman laji olikin kolmiloikka. Hänen viimeinen hyppy vei sittemmin ikiomaan Remonttiryhmään ennen paluuta aatteelliseen kotipesään.
Kaikille suomalaisen ”liberalismin” uusille versioille näyttää olevan yhteistä vapauden käsittäminen vastuuttomuutena. Se taas oli sangen vierasta vanhan edistyspuolueen aidoille vapaamielisille, kuten aatteensa vuoksi kuolleelle Heikki Ritavuorelle. Eräässä nettikirjoituksessaan J. Flemming kysyy härskisti, mikä yhdistää orjia 1800-luvun Yhdysvalloissa, juutalaisia 1940-luvun Saksassa, 1970-luvun kambodžalaisia ja hiljattain Norjassa ampumavälikohtauksessa kuolleita ihmisiä. Hänen vastauksensa on, että heiltä kaikilta oli lailla kielletty aseet itsensä puolustamiseen.
Lienee ruudin haaskausta lähteä ampumaan alas tällaista ankkaa. Lainaus itsessään paljastaa, minkä luokan ”vapaamielisestä” tässä on kyse. Kun siihen lisätään hänen näkemys tarpeesta alentaa rikkaiden veroja, on miestä enää vaikea erottaa USA:n äärikonservatiiveista. Eräässä haastattelussa Flemming ilmaisee halunsa lopettaa yhteiskunnan tuki sellaisille maamme kulttuurilaitoksille kuten kirjastot, teatterit ja sinfoniaorkesterit. Tukea niille ei saa antaa edes veikkausvoittovaroista. ”Emme kannata Veikkausta valtion monopolina”, lausahtaa herra korskeasti. Flemming vakuutti olevansa oikeilla jäljillä, sillä sanoma oli saanut viime eduskuntavaalien aikaan kansan syvissä riveissä lajaa vastakaikua. ”Valtaosa ihmisistä” oli ollut samaa mieltä hänen kanssaan.
Hetkinen vaan! Katsotaanpa nyt miten valtavat voimat sitä ovatkaan marssimassa yhtä jalkaa aseistamaan yksilöitä ja hävittämään Suomen maineen kulttuurivaltiona. Vaalitilastot kertovat kylmästi, että peräti 303 äänestäjää tuki ajatusta saada piraattipuolueen listoilla esiintynyt Jouni Flemmingistä edusmiehekseen Arkadianmäelle. Hän oli kyllä kyseisellä listalla ensimmäinen, mutta ihan vertailun vuoksi kerrottakoon Heli Paasion saaneen samassa vaalipiirissä 13 958 ääntä. Kokoomuksen listalla ensimmäisenä olleen Petteri Orpon äänimäärä oli 11 018.
Jouni Flemming jäänee uusine edistyspuolueineen kuriositeetiksi suomalaisen politiikan kronikkaan. Mielenkiintoista ilmiössä on sen samankaltaisuus muiden, jo aiemmin manalle vaipuneiden ääri-ilmiöiden kanssa. Sillä ääri-ilmiöstä tässäkin, kaikesta nimikikkailusta huolimatta, on kyse. Jokainen yhteiskunnallinen trendi nostaa omassa ajassaan pinnalle sameiden vesien mujuja. Aikansa vellottuaan ne vajoavat takaisin pohjamutiin.
Aitoa yksilöllisyyden kunnioitusta ja tasa-arvoa on mahdotonta yhdistää näiden flemminkien aivoituksiin. Ääri-individualismi on aina elitismiä. Sitä paitsi se sopii huonosti meidän kädellisen eläinlajimme kehitysbiologiaan. Olemme näet laumaeläimiä, sille eivät penttilät ja flemmingt mahda mitään. Ihminen voi kukoistaa vain yhteydessä toisiin lajitovereihinsa, siksi yhteisöllisyyden korostaminen on tärkeää kaikki mulle ja heti –asenteen sijasta.
Sosiaalidarvinismi ja uusliberalismi, jota thatcherismiksikin kutsutaan, ovat olleet niitä sateita, jotka ovat nostattaneet pohjoisiin havumetsiimme uudet ideologiset myrkkysienet. Vai pitäisikö sanoa suoraan paskatatit? Meidän kamaralla ne eivät silti kasva. Ei siis syytä huoleen.
Joku jäi kenties ihmettelemään, kuinka lokakuu voi muka olla vuoden pisin kuukausi. No, lokakuun lopussa päättyy kesäaika. Talviaikaan siirryttäessä siirretään kelloja tunti taaksepäin. Siten lokakuu on tunnin pidempi kuin muut vuoden 31 päivää käsittävät kuukaudet. Siihen ei ole kuitenkaan syypää kalenteriamme justeerannut Julius Caesar, vaan myöhempien aikojen epäpyhät käpistelijät.