”Aika entinen ei koskaan palaa”, lauleskeli aikoinaan Junnu Vainio eikä tiennyt, kuinka väärässä oli niin väittäessään. Pelko on palannut suomalaisille työpaikoille. Tieto tästä on ollut meillä tavallisilla duunareilla jo pitkään, mutta nyt näille tunteille on löytynyt myös tieteellistä evidenssiä. Tampereen yliopiston johtamistieteiden laitoksen professori Marja Eriksson, on omassa tutkimuksessaan päätynyt tulokseen, että pelolla johtaminen on työpaikoilla yleistynyt. Esimiesten keinoiksi on noussut, Erikssonin mukaan, nöyryyttäminen, tiedon panttaaminen ja uhkailu. Asiaa tutkitaan nyt parhaillaan osana suomen Akatemian laajaa ”Valta Suomessa” –tutkimusohjelmaa. Erikssonin mielestä tutkimuksellisia havaintoja vahvistavat ihmisten arkipuheet, joihin hän on törmännyt eri keskusteluyhteyksissä, mm. kahviloissa ja junissa.
Lukiessani Marja Erikssonin haastattelua mieleen nousi Helsingin yliopiston professorin, psykohistorioitsija Juha Siltalan saama vastaanotto samaa aihepiiriä koskevasta teoksesta ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia”. Kirja ilmestyi vuonna 2004. Siltalan teoksen kohtalo oli se, mikä rehellisen ja avoimen puheen kohtalo suomalaisessa ”keskustelussa” yleensä on. Tämän tunnetun keskustelijan ja yhteiskuntakriitikon merkittävä keskustelunavaus rusikoitiin ensin maanrakoon ja sittemmin pyrittiin myös vaikenemaan kuoliaaksi. Esimerkiksi omassa lehdessämme, Uutispäivä Demarissa, kyseisen ja SDP:n kannattajakunnan näkökulmasta äärimmäisen tärkeän teoksen teilaajaksi oli rekrytoitu valtiovarainministeri Antti Kalliomäen tuolloinen avustaja Pertti Rauhio. Mies joka vuonna 2003 tuli suoraan kyseiseen toimeen Suomen Yrittäjät ry:stä siellä vietetyn neljän vuoden työrupeaman jälkeen. Suomen Yrittäjäthän on tunnettu suopeasta suhtautumisesta palkansaajiin ja heidän etujärjestöihin. Sen lempeät pomomiehet Jussi Järventaus (ei siis Järjentaus, vaikka puheista niin voisi päätelläkin) sekä Eero Lehti suorastaan henkivät empaatiaa työelämän ongelmien ratkaisemiseksi. Eero Lehti, nykyisin kokoomuksen kansanedustaja, jopa siinä määrin, että haluaisi kytkeä sosiaalitoimenkin työntekijöiden palkanmaksajaksi.
Toveri, ei anteeksi kaveri, Rauhio teilasi Demarissa professori Siltalan kuin August Oksanen aikoinaan Aleksis Kiven tai Toini Havu Tuntemattoman sotilaan osalta Väinö Linnan. Toki teloitus tapahtui kaikella sillä asiantuntemuksella, jota oikeustieteen lisensiaatilla ei ilmiselvästi työelämästä ollut. Rauhiota voidaan perustellusti syyttää monesta asiasta, mutta ei liiallisesta itsekritiikistä. Yhden vaivaisen professorin haukkuminen olisi ollut niin mainiolle miehelle kuin Rauhio aivan liian pieni juttu. Samalla lämpimillä ja itse asiassa parilla lauseella oiva ja osaava kaverimme kumosi myös Karl Marxin tuotannon. Muilta siihen onkin mennyt likipitäen 160 vuotta ja tuottanut Uralin kokoisen vuoriston kirjoja.
Kaikkia kuitenkaan Rauhion sanoma ei tyydyttänyt. Niinpä mm. minä ja kirjailija Pentti Holappa kirjoitimme napakat vastineet Rauhion kritiikkiin Siltalan kirjasta. Saimme jopa ne Demarissa läpi. Suurinta osaa työelämän asiantuntijoista Rauhion sekoilut vain naurattivat. Tämä kävi ilmi lukuisissa keskusteluyhteyksissä eri henkilöiden kanssa. Monet heistä eivät, ikävä kyllä, uskaltautuneet julkiseen debattiin, koska korkeat voimat SDP:ssä olivat, heidän mielestään, teilauksen takana. Mene ja tiedä. Ikävää sanoa, mutta se toki on mahdollista, koska meiltä SDP:ssa puuttuu aito keskustelukulttuuri. Sittemmin puolue palkitsi Rauhion, tämän yhden parhaista pojistaan, valtiosihteerin viralla valtiovarainministeriössä. Holappa ja minä vielä odotamme omiamme.
Siltalan teoksen keskeinen sanoma on työpaikoilla esiintyvä pahoinvointi ja vieraantuminen. Sen on synnyttänyt nykyiseen työelämään ilmiö, jota Siltala kutsuu ’turbokapitalismksii’ ja ’hyperkilpailuksi’. Markkinat on vapautettu vanhakantaisen taloudellisen liberalismin hengessä, vaikka aate onkin ”myyty” muka modernina. Sääntelevät rajoitukset on poistettu ”holhouksena” ja lisää ”joustoja” vaaditaan. Suurinta ääntä julkisuudessa pitävät Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen yrittäjät. Päättäjät ja julkisuus ovat toimineet yksisilmäisesti markkinavoimien ehdoilla. Se on johtanut inhimillisten arvojen katoamiseen ja työntekijöiden pahoinvointiin työelämässä. Tälle pahoinvoinnille ovat mediapellet ja työnantajapuolen juoksupojat irvistelleet ja laskeneet halpaa pilaa, mutta tosiasiat puhuvat kuitenkin karua kieltään.
Siltalan kirjan julkaisemisen aikoihin pidettiin kovin erikoisena sitä, että työelämän pahoinvoinnista kirjoitti historioitsija eikä kukaan työelämän asiantuntija. Totuus ei kuitenkaan ole aivan tällainen. Kyllä työelämästä on tehty tasokasta tutkimusta ainakin 70 –luvulta lähtien, koska olen itsekin sitä sieltä lähtien katseella seurannut. Ehäpä piekemmin onkin niin, ettei asia ja tutkimustulokset kiinnosta kovinkaan paljon tieteentekijöiden ja työelämän asiantuntijoiden ytimen ulkopuolisia piirejä. Muutenhan ei tätä nykyistä tilannetta oikein voida ymmärtää. Eduskunnassa ja jopa omassa ryhmässämme työelämän kysymykset ja ongelmat eivät aivan kaikkien kansanedustajien kohdalla kuulu siihen kymmenen kiinnostavimman asian kärkeen. Kyllä pitäisi kuulua, koska työ ja toimeentulo sekä työn turvallisuus, myös henkinen työhyvinvointi, on meidän tavallisten ihmisten keskeistä arkea. Tavallisen ihmisen asiallahan SDP:n pitäisi olla. Ehkäpä osa viimeisen vaalitappiosta selittyy tätäkin kautta?
Marja Erikssonin mukaan työpaikkapelottelu on keskittynyt erityisesti hierarkkisille työpaikoille. Sel
laisia ovat mm. sairaalat, seurakunnat sekä yritykset, joissa eletään ”myllerrysten aikaa”. Pelott
elu on tietoista, mutta se voi osaksi olla myös osaamattomuutta. Pelottelun takana ovat kuitenkin liiketaloudelliset tavoitteet, jotka ovat tunkeutuneet myös julkisiin ja puolijulkisiin palveluihin, sanoo Eriksson. Taloudellisten tavoitteiden ja arvojen korostaminen on johtanut siihen, ettei ihmisiä huomioida ja heitä ei oteta mukaan päätöksiin ja muutosten valmisteluun. Kuitenkin suomalainen työntekijä on yleensä työstään kiinnostunut ja siitä pitävä. Niinpä esimerkiksi Juha Siltala toteaa kirjassaan tähän liittyvän ristiriidan: ammattiin katsomatta 70-80 prosenttia suomalaisista kertoo pitävänsä työstään. Kuitenkin sama määrä heistä ilmoittaa myös kärsivänsä jonkinasteisesta stressistä.
Kovin erikoista on tosiaankin se, että nykyinen työelämä palkitsee työntekijän uskollisuuden tehtävälleen ja työnantajalleen näin rujolla tavalla. Luulenpa, että myös ammattiyhdistysliikkeellä on paljon korjaamista omissa asenteissaan. Edunvalvonnassa on varmasti tarpeen kohdistaa painopistettä sellaisiin oleellisiin käytännön työelämän ongelmiin kuin työilmapiiri ja työntekijöiden kohtelu työpaikalla. Näin saattaa löytyä hyvinkin sellaisia areenoita, joilla työpaikkakohtaista sopimista voidaan todella kehittää. Tosin kysymyksessä lienee asiat, joista juuri Suomen yrittäjät ja sen luupäinen johto ei välttämättä kovin suuresti innostu.
Politiikot kyllä vaalien alla esittävät suurtakin kiinnostusta työelämää kohtaan, mutta vaalien mentyä kiinnostus lopahtaa ja kiero kehitys senkuin vain jatkuu. Näin näkyy käyvän myös ”tasa-arvotupolle”. Kokoomusehdokkaat lupailivat sairaanhoitajille maat ja taivaat. Kentällä liikkuu nyt huhuja yli 30 prosentin palkankorotuksista. Ääni porvareiden käkikellossa on kuitenkin jo muuttunut. Kokoomus ja keskusta ovat toistensa ryntäissä kiinni huutaen ”kuka lupasi ja mitä”. Vaikka minulla onkin taas voimakas déjà vu –elämys ( = tämänkin hetken olen elänyt jo aiemmin), on kuitenkin ihan hauska seurata miten tämä porvarillinen kabaree-esitys päättyy. Ennustukseni on, ettei kovin hyvin. Luulenpa, että ne kaikki pikku neidit ja rouvat matalapalkka-aloilla, jotka äänestivät porvareita eduskuntavaaleissa, kokevat taas pahan pettymyksen: Porvari pissasi silmään.
Työelämän tutkimus on Suomessa laadukasta ja aika ajoin tulosten raportointi ylittää uutiskynnyksenkin. Mitään tosiasiallista vaikutusta näillä tutkimuksilla ei kuitenkaan näytä olevan työelämää parantavassa mielessä. Kovin vähällä taivastelulla on sivuutettu esimerkiksi työtapaturmien nopea kasvu ja pätkätyösuhteiden synnyttämät monimuotoiset ongelmat. Tärkeintä näyttää päättäjille olevan vain pääomatulojen kasvattaminen hinnalla millä hyvänsä. Pahoin pelkään, että tämä kehitys tulevaisuudessa vain kärjistyy. Riistäjän perinteinen ruoska on kokenut pitkällisen tuotekehittelyn monenlaiset projektit ja uusien mallien testaus kehitysmaissa on loppusuoralla. Nyt kun Suomeenkin ollaan saamassa porvarihallitus, voivat EK ja Yrittäjät piankin lanseerata asian mainosmiesten tapaan: ”Uusi kevätmallistomme on saapunut”.