Yhdysvaltain presidentinvaaleissa 1984 silloinen istuva presidentti, republikaani, Ronald Reagan veti kölin alta demokraattien vastaehdokkaansa Walter Mondalen. Reagan voitti tuon häntä taitavamman ja uskallanpa sanoa myös viisaamman, kelpo miehen lähes kahdenkymmenen prosenttiyksikön erolla. Se osoittaa, ettei demokratiassa aina paras vaihtoehto voita, varsinkaan Pohjois-Ameriikan Yhdysvalloissa.
Walter Mondalesta jäi kuitenkin elämään hänen kampanjansa aikana heittämä verraton slogan ”Where is the beef?” eli ”Missä on pihvi?”. Sittemmin on moni vähemmän fiksu politiikontaimi ja moni muukin julkisuuden tähdenlento lainannut tuota nasevaa sanontaa. Kysymyksen juju liittyy erääseen tuolloin ajankohtaiseen mainoskampanjaaan. Hampurilaisketju Wendy´s pyöritti hauskaa televisiomainosta, missä kolme tarmokasta mummelia oli tyytymättömiä saamaansa hampurilaiseen. He kyselivät mainoksissa napakasti, missä on pihvi? Mondale heitti kysymyksen demokraattien keskinäisessä kisailussa, esivaaleissa, jahkailevalle vastaeehdokkaalleen Gary Hartille. Tämä oli paitsi poliitikko niin myös professori ja kirjailija. Epäilemättä myös Mondalea fiksumpikin, mikä todistaa sen, ettei viisain tai kaunein kansanvallan karkeloissa välttämättä voita.
Seurattuani hallituspuolueiden puheenjohtajien epätoivoista sekoilua torstain suuressa vaalikeskustelussa, haluaisin esittää heistä, Mondalea muunnellen, suomalaisen version kuulusta kysymyksestä: ”Missä on lihapullan liha? ”. Ontoksi jäi neljän valtaapitävän puolueen sananselittely. Opposition täyslaidallinen sekoitti aina pikkunäppärän saivartelijan, Jyrki Kataisenkin pasmat. Ei auttanut, vaikka kuinka takana istuva kannattaja nyökytteli päätään niin, että niskat olivat mieheltä nyrjähtää. Loppua kohden hallituskaverit, herra valtiovarainministeri ja rouva pääministeri kävivät hädissään jo toistensakin kimppuun. Keskustelun pisteet keräsivät ehdottomasti SDP:n Jutta Urpilainen ja vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Persujen Soini oli tällä kertaa yllättävän pliisu, mutta kylläkin aito itsensä, tyhjää täynnä. Hänen kohdallaan lienee kuitenkin turhaa ja aivan sopimatonta kysyä: ”Missä lihapullan liha?”
Suomalaisen kansallisruuan, lihapullan kohtalosta on sen sijaan syytä olla huolissaan. Hiljan saimme lukea Kuluttaja-lehdestä Kuluttajaviraston lihapullatestin tulokset. Sen mukaan heikkolaatuisimmissa lihapullissa voi olla lihaa vain 15 prosenttia. Toisaalta parhaimmissa lihan osuus voi olla yli 80 prosenttia. Parhaiten menestyivät pienten firmojen tuotteet. Siitä heille pisteet.
Huolestumme heti, kun jossakin myytävässä elintarvikkeessa on vakava puute tai kuluttajaa huijataan. Mutta eikö olekin mielenkiintoista, että politiikassa ovat monet valmiit palkitsemaan huijauksen antamalla röyhkeille huijareille tukensa eli äänensä? Politiikan kuluttajatietoisuus on harmittavan vähäistä, vaikka siinä on kyse jopa taloudellisestikin paljon merkittävimmistä arvoista. Monet selittävät sen johtuvan nykyelämän turruttavuudesta, informaatioähkystä ja kaikkialta tulvivan viihteen pakkosyötöstä.
Jotain perusteellista pitää yhteiskunnassa olla todella vialla, jos kaiken maailman ”tuksujen” naimiset ja erot ovat tärkeämpiä kuin oman elämän toimeentulo ja elämisen rajaehdot. Kun Uutispäivä Demari tässä hiljan uutisoi upeasti sen, miten nykyinen hallituspolitiikka on nostanut lapsiperheiden päiväkotimaksuja yli 1100 euroa vuodessa, se sivuutettiin valtamediassa vähin äänin. Ja siinä oli kyse vain yhdestä kuristusotteesta, jolla viherporvarit kurjistavat yhteiskuntamme vähäosaisimpia. Jos nuo onnettomat etsivät pelastajikseen paaviuskoisen Soinin johtamia persuja, on toive kyllä aivan turha. Sen sylttytehtaan lihapullissa ei lihaa löydy lainkaan. Kyllä se tavara on huonoja jauhoja, kamaraa, kanannahkaa ja eltaantunutta rasvaa.