Lauantain 09.11. 2019 Aamulehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli otsikolla ”Vasemmiston hyytynyt kannatus on vaikea veivata ylös”. Otsikon johtopäätös on kirjoittajan tai toimituksen ja se on tietysti yritetty vetää niistä premisseistä, jotka jutussa on esitetty. Taustatyötäkin on tehty varmaankin kiitettävästi, joka nykyjournalismissa on harvoin lukijoille tarjottua herkkua. Jutussa on kuitenkin mielestäni sama vika, joka vaivaa lukuisia muita vastaavanlaisia, mutta valitettavasti myös tieteellisiin tavoitteisiin tähtääviä analyysejä.
Hyvin harvoin näissä puoluekannatuksia luotaavissa jutuissa on kiinnitetty huomiota siihen ikävään tosiasiaan, että ns. liikkuvien äänestäjien määrä on räjähtänyt käsiin. Ja jos on, sitä ei nähdä ongelmana, mitä se todella on, jos tavoitellaan vakaata yhteiskuntaa ja kehitystä. Tuo muutos on kärjistynyt sitä enemmän, mitä lähemmäksi nykypäivää on tultu. Muutoksen takana on useitakin syitä, vaikka yleensä syylliseksi kerrotaan halpahintainen populismi. Minusta populismi on pikemminkin seuraus poliittisesta kehityksestä kuin muutoksen varsinainen syy. Ongelma on yleiseurooppalainen eikä vain maanosan uusien demokratioiden, vaan myös vanhojen, kuten Suomen tapauskin osoittaa. Keskityn tässä kirjoituksessa vain kotimaiseen politiikkaan, koska se on minulle tutumpi.
Aikaisempi puoluemalli rakentui pitkälti kansakuntamme erilaisten intressitahojen varaan. Kyseessä oli omien luokkaetujen puolustamisesta tosiasiallisessa luokkayhteiskunnassa. Kansalaisten luokkatietoisuus oli kokonaan toista mitä tällä hetkellä. Työväenpuolueiksi julistautuneet SDP; SKDL (kommunistit ja vasemmistososialistit) nähtiin äänestäjien keskuudessa palkansaajien asialla olevina puolueina. Kokoomus oli suurpääoman ja yrittäjien puolue, huolimatta siitä, että noiden kahden ryhmän intressit olivat todellisuudessa hyvinkin vaikeasti yhteensovitettavia. Maalaisliitto / keskustapuolue oli vähenevän viljelijäväestön ja maaseudun puolue, RKP ruotsinkielisen porvariston puolue jne.
Tämän puoluerakenteen kautta eri intressitahojen edut artikuloituivat politiikanteossa ja viime kädessä edustuksellisessa demokratiassa eli eduskunnassa ja hallituksessa sekä tietysti kunnallispolitiikassa. Tämä, luokkarakenteeseen suurelta osin nojautuva järjestelmä oli äänestäjille selkeä ymmärtää ja tulokset suhteellisen helposti heidän arvioitavissa. Sen hienoja saavutuksia olivat etenkin yhteiskunnallista tasa-arvoa edistäneet suuret uudistukset, kuten eläke- ja sosiaaliturvan parantaminen, peruskoulun luominen, työlainsäädännön, etenkin työturvallisuuden kehittäminen jne.
Sodanjälkeen, 60-luvulta lähtien, Suomeen alkoi kehittyä paljolti sosialidemokratian ansiosta pohjoismainen hyvinvointivaltio. Se tapahtui tosiasiassa sosialidemokraattien ja maalaisliitto / keskustan yhteistyön tuloksena. Tuon politiikan seurauksena oli mm. hyvinvoivan palkansaajaväestön lisääntyminen. Siitä käytetään hieman harhaanjohtavasti myös käsitettä ”keskiluokka”. Hyvinvoinnin lisääntymisen myötä myös ns. säätykierto kasvoi. Työväestön ja maaseudun lapsille avautui entistä paremmat mahdollisuudet hankkia korkeampaa koulutusta. Tämän uudenkin sukupolven äänestyskäyttäytyminen näyttää asettuneen edelleen paljolti vanhan puoluerakenteen mukaiseen malliin. Sen jälkeen vanhakantaisia pidäkkeitä ei enää välttämättä ollut. Äänestyskäyttäytymisen periytyminen alkoi vähetä.
Kertomani muutos tapahtui vähän kerrallaan. Se perustui kansalaisten hyvinvoinnin likimääräiseen kasvuun, joka synnytti harhakuvia luokkayhteiskunnan katoamisesta. Politiikan rakenteiden murtumista edistivät eräät kvasitieteelliset teoriat, joista mainittakoon esimerkkinä ruotsalaisen Herbert Tingstenin ajatus perinteisten ideologioiden (sosialismi, liberalismi, konservatismi) katoamisesta kehittyneissä teollisissa yhteiskunnissa. Tähän miinaan tallasi myös osa sosialidemokraateista niin Ruotsissa kuin Suomessa. Seurauksena oli puolueiden muuttamispyrkimykset ns. yleispuolueiden suuntaan. Suomessa maalaisliitto onnistui hyvin omassa nimenmuutoksessaan keskustapuolueeksi. Onnistumista lienee siivittänyt puolueen hyvä ja toimiva organisaatio. Suomalaisten puolueiden kehitys yleispuolueiksi on jatkunut aina näihin päiviin asti. Niinpä kaikista puolueista on tullut poliittisen huutokaupan kilpahuutajia tässä kapitalismin romuliikkeen konkurssissa. Kaikille ollaan valmiit tarjoamaan kaikkea hyvää sillä seurauksella, ettei lupauksia voida pitää. (Vrt. kokoomuksen ja keskustan ”koulutuslupaukset” vuoden 2015 eduskuntavaalien alla.
On totta, että vasemmisto on suurin kärsijä tässä maamme poliittisen järjestelmän luonteen muutoksessa. Erityisesti siitä on kärsinyt laitavasemmisto, jonka kannatussyöksy toisen maailmansodan jälkeen on vertaansa vailla. Viimeisen niitin kannatuksen minimoimiselle antoi puolueen nimen muuttaminen SKDL:stä vasemmistoliitoksi. Muistan hyvin, kuinka me erään hyvän demaritoverin kanssa pohdimme asiaa Helsingin työväentalossa sijaitsevassa Juttutupa-ravintolassa. Päädyimme molemmat juuri siihen, mihin vasemmistoliiton kannatuskin on päätynyt. Monta vuotta myöhemmin nostimme nyt jo vaineeseen vaipuneen toverini kanssa maljaa oikeassa olemisen kunniaksi eräässä toisessa helsinkiläisessä ravitsemusliikkeessä. Maljannosto oli kuitenkin tietynlaisen katkeruuden sävyttämää, vaikka toveri oli vankka antikommunisti ja tehnyt pitkän päivätyön sosialidemokraattisessa liikkeessä.
Vasemmistoliitto on sittemmin karistanut harteiltaan palkansaajapuolueen ”taakkaa” ja heittäytynyt muodikkaasti kilpailemaan vihreitten kanssa feminismin, luonnon- ja homojensuojelusta. Kaikki tärkeitä asioita, mutta eivät välttämättä ylitä suomalaisen pieneläjän huolta toimeentulonsa ja perheensä puolesta. Kun yhteen suuntaan kumartaa, pyllistää toiseen. Tuo vassarien pyllistys on näkynyt palkansaajaväestön karsastuksena ja pakona puolueesta.
Sos.dem. puolueessakin on ollut samankaltaisia virtauksia, jotka ovat varmistaneet vasemmistoliitosta ainakin toistaiseksi pienpuolueen. Demarien ongelma on kuitenkin ollut toisenlainen. Suomalainen sosialidemokratia sai valitettavasti pahan uusporvarillisen tartunnan 1990-luvulla. Nykyisen sosialidemokratian porvarillisia kahleita oli takomassa puolueen puheenjohtajana muuan Paavo Lipponen. Hänen aikana sosialidemokratia oli hylkäämässä viimeisetkin perinteensä palkansaajien puolustajana. Se näkyi mm. voimakkaana pyrkimyksenä tehdä hajurakoa ammattiyhdistysliikkeeseen. Lipposen tukena tässä surkeassa harharetkessä oli joukko pölvästejä, jotka puolue oli palkannut liki suoraan yliopistoista. Sillä porukalla ei ollut vanhojen toimitsijakonkareiden kosketusta peruskannattajakuntaan ja taitoa voittaa heidän luottamuksensa. Onneksi tuo kehitystä ei saatu vietyä aivan maaliin asti. Pahinta kuitenkin oli, että Lipposen aikana puolue myös antautui uusliberalismin paholaisen johdateltavaksi. Sillä tiellä tässä vieläkin ollaan.
Nykypäivänä ei Suomessa ole kuin yksi selkeä luokkapuolue – kokoomus. Se on johdonmukaisesti ja ansiokkaasti ajanut suomalaisen suurpääoman ja pienen, varakkaan vähemmistön etuja. Siihen sillä on toki oikeus demokraattisessa maassa. Pedon lailla puolue on kuitenkin kiskonut niskaansa hyväntahtoisuuden lampaantaljan erehdyttääkseen äänestäviä palkansaajia ja pienyrittäjiä. Eikä suinkaan turhaan. Vielä jonkin aika sitten kokoomus oli vaaleissa äänestävien suosiolla laskettuna toiseksi suurin ”työväenpuolue”. Tuo työväenpuolueteema oli jopa parissa vaaleissa kokoomuksen keskeisin teema, vaikka sanottiinkin, ettei se miellyttänyt Helsingin kultahammasrannikon rikkaita öykkäreitä. Työväenpuolueen teemalla puolue sai maahan nykyisen sekunda-presidenttimmekin.
Kokoomuksen menestys luokkapuolueena osoittaa, että oman tontin hoitaminen eli oman luokan etujen puolustamisen luokkatietoiset äänestäjät palkitsevat. Nykyisen puoluejärjestelmämme ongelmana onkin nyt sen tuottama sekasotku ja ennustamattomuus. Äänestäjien ryntäily puolueesta toiseen ja ennen kaikkea tuon ryntäilyn syyt vaikeuttavat maan hallitsemisesta, olipa vallankahvassa mikä taho tahansa. Nykyiset perusnatsit rasistisine argumentteineen ei ole se varsinainen ongelma. Heissä konkretisoituu vain maamme oikean poliittisen järjestäytymättömyyden vaje eli eri yhteiskuntaluokkien edustamisen puute. Sillä päinvastoin, kuin meille uskotellan, Suomi on edelleenkin luokkayhteiskunta. Sitä se on jopa vielä enemmän mitä 30 – 40 vuotta sitten. Joka muuta väittää, lukekoon Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan mainion kirjan ”Huipputuloiset. Suomen rikkain promille”. Kovaa dataa omaisuuksien valtavasta keskittymisestä niin meillä kuin maailmalla yleensä löytyy taas monesta muusta lähteestä. Suosittelen epäilijöille ekskursiota todellisuuden maailmaan!
Suomeen kaivataan oikeaa luokkapuoluetta puolustamaan palkansaajien, pienituloisten, työttömien ja köyhien eläkeläisten etuja. Perusnatsien kautta ei maamme kaltoin kohdellun, väestön edut artikuloidu poliittisiksi ratkaisuiksi. Perusnatsit tarvitsevat tuota sorrettujen oikeutettua tyytymättömyyttä varmistaakseen jatkuvan kannatuksen itselleen samalla tavoin, miten aikoinaan maalaisliito tarvitsi turpeeseen sidottua vaalikarjaa tai SKDL / kommunistit työväestön tyytymättömyyttä. Älkäämme unohtako kokoomuksen lampaantaljaan verhoutunutta petoakaan palkansaajien naruttajana ongelman eräänä elementtinä.
Suomessa on valtava politiikan vaje sillä kohtaa, josta nousee perusnatsien kannatus. Siellä huutaa sorrettu väestönosa oikeutta itselleen. Ne ihmiset, joita on potkittu ja kyykytetty mm. Sipilän hallituksen politiikalla. Ne ihmiset, joita suurpääoma ja ahneet raharikkaat vaativat työskentelemään palkalla, jolla ei he eivät pysty elättämään itseään ja perhettään. Sieltä perusnatsit pääosan kannatuksestaan keräävät. Nuo useinkin tietämättömät ihmiset saadaan uskomaan maahanmuuttajien olevan syyllisiä heidän kurjuuteen. Metodi on sama, jota oikeat natsit Saksassa käyttivät omassa politiikassaan syyllistäessään juutalaiset. Ja tämä linja näyttää vain jatkuvan. Muutosta tähän vallitsevaan olotilaan ei ole vielä näkyvissä. Muutosta ei tuo seuraavat vaalitkaan, jotka nykyisen mielipidetiedustelujen valossa näyttävät hallitusnäkymiltään päätyvän hyvin lohduttomaan lopputulokseen. Yleensä tällaisilla tilanteilla on historiassa ollut tapana kärjistyä. Se on merkinnyt toisaalta autoritarismin kasvua ja väkivaltaista poliittista toimintaa niin äärioikealta kuin -vasemmalta.
Vaikka itse kuulunkin väistyvään sukupolveen, toivon isänmaalleni tasapainoista, tasapuolista ja rauhallista kehitystä hiippakunnan vaihdon jälkeenkin. Tämä on minulle rakas maa, kieli ja kansakunta. Oikeudenmukainen ja tasapuolinen tulonjako sekä tasa-arvoisuus sivistyksessä ja yhteiskunnassa ovat vakaan kehitykse takeita. Kannattaako meidän riskeerata tulevaisuuttamme ahnee promillen takia? Kyllä nuo omatekoiset kartanonherrat ja muut ahneliinit elävät makeasti pienemmilläkin ryöstöillään. Varallisuuden keskittyminen yhä harvempien käsiin on saatava loppumaan! Tarvitsemme enemmän demokraattista sosialismia!
Reino Seppänen
