Nopea perehtyminen hiljan julkistettuun ”Arvio Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista” oli hämmentävä.  Hämmentävä siinä mielessä, että tekele asentuu yhtenä tiiliskivenä rakenteilla olevan suomalaisen Nato-linnakkeen muuriin.  Valitettavasti ”selvitys” on  pääosiltaan  sellaista, mitä pelkäsin odottaa. Nelihenkisen työryhmän Teija Tiilikaisen ja René Nybbergin  osallisuus ryhmässä antoi viitettä sille, että kyseessä on tilaustyö.  Eivätkä esioletukset näemmä olleet vääriä.  Tosin valtaeliitin ja -median natokiimaiset ovat suhtautuneet arvioon kiitellen, jopa hurmahenkisesti. Kehut näyttävät nousseen yhtä spontaanisesti mitä televisio-ohjelmien yleisön reaktiot, kun sille näytetään tv-katsojille näkymätöntä applauses-kylttiä (aploodeja).

 

Jo kertalukemisen jälkeen minulle jäi niin lukuisa joukko korjauksia ja kommentoitavia kohtia, että päätin jättää moiseen urakkaan ryhtymättä.  ”Ei paska punniten parane”, sanoo sananlaskukin, joka taisi olla Elias Lönnrotinkin mielilainauksia. Mutta jotenkin tuota paperia pitää arvioida, koska isänmaamme tulevaisuus kytkeytyy oleellisesti sen sisältöön.

 

Keskeisin ongelma paperissa on sen näennäisesti ”sitoutumaton” tarkastelukulma. Raportti on siten laadittu, että se tulkitsee Euroopan nykyisen kriisikehityksen läntisten näkemyksen mukaan. Lähtökohta on typerä , mikäli aidosti halutaan pohtia tehtäväksiantoa. Monta oleellista, kokonaisuuden kannalta tärkeää, seikkaa, on jätetty ilmeisen tietoisesti pois.  Tämä vie pohjan koko työltä.  Niinpä tarkoitushakuisuus loistaa kuin reiät kalkutalaisen kerjäläisen vaatteissa. Tästä seuraa se, että Venäjän asenteiden koventuminen vuosien saatossa jää roikkumaan ilmaan. Siten saadaan perusteltua maan ”arvaamattomuus” ja aggressiivisuus.  Missään vaiheessa kytkentää lännen ja Naton toimintaan ei haluta nähdä syinä Venäjän reagointiin.  Jokaiselle objektiiviselle tarkkailijalle on kuitenkin selviö, ettei Venäjän politiikka synny ilman uhkaa tai provosointia (tai molempia).

 

Selviö on myös se, että Suomea ollaan viety pitkällä tähtäyksellä Naton täysjäseneksi. Se on ollut tietoista ja suunnitelmallista sekä tapahtunut vastoin kansalaisten enemmistön tahtoa,taitavasti hivuttamalla. Askeleet, jotka tässä kuolemantanssissa on otettu, ovat olleet karkeasti ottaen seuraavat:

1. Suomen asejärjestelmät virtaviivaistettiin Nato-sopiviksi.
2. Vuonna 1994 aloitettiin ns. ”rauhankumppanuusohjelma”.
3. Vuonna 1995 lähtien Suomi on osallistunut ns. PARP-yhteistyöhön, jossa tuota rauhankumppanuutta syvennetään joukkojen yhteistoimintakyvyn kehittämisen ja tietojen vaihtamisen merkeissä.
4. Yhteistoimintaa vietiin pidemmälle ns. operatiivisen voimavarakonseptin (OCC) puitteissa.
5. Vuodesta 2012 Suomi on osallistunut Naton nopean toiminnan joukkojen toimintaan asettamalla valmiuteen vuosittain vaihtuvan yksikön.
6. Vuonna 2014 Suomi allekirjoitti ns. isäntämaasopimuksen. Tuo mystinen asiakirja kertoo sen kuinka Naton sekä sen jäsen- tai muiden valtioiden joukot voivat perustaa tukikohtia ja tuoda niin rauhan että kriisin aikana joukkoja Suomen alueelle. Tuolloinen ministeri Erkki Tuomioja perusteli sopimusta avaruudesta tulevilla meteoriittien uhkalla. Perustelu kertoo hyvin selvästi ja kauniisti sen kuinka korkealle meidän poliittinen eliitti arvostaa kansalaisten poliittisen ymmärryskyvyn.
7. Hiljattain kerrottiin yllättäen, jopa eduskunnalle, että maahan tulee amerikkalaisia joukkoja harjoittelemaan kutsumatta.
8. Toistaiseksi viimeisenä Nato-tangon taivutuksena on tämä puheena oleva selvitys Nato-jäsenyyden vaikutuksista.
9. Seuraava vaihe tuleekin sitten olemaan jokin näyttävä kriisi tai kriisien sarja, jonka seurauksena Suomi allekirjoittaa Naton täysjäsenyyden.

 

Nuo ovat askelkuviot, mutta älkäämme unohtako, että musiikin tanssille on antanut maamme ”neljäs valtiomahti” eli media. Se on veivannut kolme vuosikymmentä samaa levyä eli vaatimusta ”Nato-keskustelusta”.  Keskustelua on sille ollut vain Nato-myönteisyys ja sille keksityt perustelut.  Viime vaiheessa kaikki kriittiset kannanotot on suljettu siitä pois. Tiennäyttäjinä ovat olleet YLE, Sanoma  Oyj:n lehdet ja Lännen media.  Demokratian kannalta tämä näytelmä on ollut irvokas ja halveksittava. Kun Suomen kansan enemmistö on toistuvien tutkimusten mukaan ollut selvän kielteinen Nato-jäsenyyteen, on poliittinen eliittimme lähtenyt kieroilemaan ja toiminut epärehellisesti päämääränään tavoite, jota kansa on vastustanut.

 

Nyt ollaan tultu tämän kuolemantanssin Suureen Huipennukseen eli Grande Finaleen. Nato-selvitykseen ja sen seurauksiin. Selvityksen yksi keskeinen kohta on seuraava:                                                                                                                                               ”Käytännön kannalta katsottuna Suomi sopisi helposti Nato-perheeseen. Sen asevoimat ovat Nato-standardien mukaiset ja sen puolustukseen ryhmitys ja strateginen aemoituminen Venäjää kohtaan ovat yhdenmukaisia Naton tavoitteiden ja linjausten kanssa. Suomen näkökulmasta sama pätee myös toisin päin: Naton politiikka ja vaatimukset ovat yleisesti ottaen yhtäpitäviä Suomen puolustuspolitiikan tarpeiden kanssa.”

 

Kas tässä neljän neropatin kiteytys isänmaamme Nato-taipaleelle. Se on myös aivan uusi tulkinta maamme turvallisuus- ja ulkopolitiikasta , mutta toki linjassa aiemmin kuvaillun kehityksen kanssa. Toinen asia on, kuinka moni meistä suomalaisista voi yhtyä tuohon näkemykseen?

 

Olen itse päätynyt pohdiskeluissani siihen, että Suomen Nato-jäsenyys on  jo varma asia.  Tämä tilaustyönä tehty ”selvitys” on yksi tärkeä askel siinä suunnitelmassa, jossa ”ajopuu Suomi” taas purjehtii uljaasti itse aiheutettuihin vaikeuksiin. Koska näin on, nostettakoon esille muutamia fragmentteja tulevan jäsenyyden vaikutuksista. Lähinnä sellaisia, jotka leukavan Teija Tiilikaisen kipparoima kallis selvitys ilmeisen tarkoitushakuisesti ja edesvastuuttomasti jätti pois.

 

Puheena oleva selvitys jättää kertomatta kaiken oleellisen, mitä Suomen liittyminen Natoon toisi tulleessaan. Venäjän nykyinen sotilasdoktriini pitää Natoa maan vihollisena. Tämä on myös kerrottu julkisuudessa hyvinkin suorasanaisesti. Suomen liittyminen Natoon merkitsee siis sitä, että maamme ilmoittautuu itse ja vapaaehtoisesti Venäjän vihollismaaksi. Sekö on järkeävää turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa?

 

Suomi Venäjän vihollisena on Venäjälle mitä suurin uhkatekijä. Tieto, joka olisi ollut tarpeen kertoa myös kansalle, mutta sitähän ei tietenkään tehdä. Meillä on  Venäjän kanssa yhteistä rajaviivaa yli 1300 kilometriä.  Suomi pinta-alaltaan suurena maana ja pitkän rajaviivansa ansiosta tarjoaa erinomaisen tukialueen Venäjään kohdistuville operaatioille.  Siksi se tulee olemaan myös ensi-iskujen kohde ja myös häikäilemättömien provokaatioiden kohde. Venäjä on imperialistinen suurvalta ja sen ”pöytätavat” ovat senmukaiset.  Maamme sijainti merkitsee myös sitä, että uhka kohdistuu kolmeen Venäjän kannalta supertärkeään puolustuskohteeseen. Ne ovat  Pietarin kaupunki, Kuolan niemimaan ja Muurmanskin alue sekä liikenneyhteydet näiden kahden kohteen välillä (Radat, maantiet, sillat).

 

Suomi nousee Nato-jäsenenä koko Euroopan turvallisuuspolitiikan keskiöön Natonkin näkökulmasta juuri edellä mainituista seikoista.  Suomen läheisyys eli Naton operointialue on veitsi Pietarin kaupungin, maan toiseksi tärkeimmän asutuskeskuksen, kurkulla.  Suomi tarjoaa Norjaa paremman keskitysalueen Kuolan niemimaan laivasto- ja rakettitukikohtien tuhoamiseen, mikä Naton katsannossa vaikeuttaisi konfliktitilanteessa Venäjän laivaston operointia pohjois-Atlantilla. Suomen alue vihollismaana luo jatkosodan kaltaisen uhkan ns. Muurmannin radalle.  Kyseessä on valtasuoni, jonka kautta logistiikka hoituu länsi-Venäjän meriyhteyksiin. Itämerihän jo nyt on Nato-meri ja sotatilanteen kaltaisen kriisin sattuessa se on suljettu Venäjältä.

 

Maamme sijainti luo siis suurimman uhkan Venäjälle tilanteessa, jossa Suomi Naton jäsenmaana on automaattisesti sen vihollismaa.  Kylmästi ajatellen se myös tarkoittaa sitä, että Venäjä pyrkii mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman tehokkaasti eliminoimaan tuon Pietariin ja Kuolan tukikohtiin kohdistuvan uhkan. Siihen sillä on myös tehokkaat keinonsa, jotka niin Suomen kuin Natonkin sotilasjohto aivan tarkkaan tietää. Jos oikein inhorealistisia ollaan, se voisi tarkoittaa kolmen maamme suurimman asutuskeskuksen Helsingin, Tampereen ja Turun tuhoamista. Tuo tuhoaminen voidaan suorittaa muutamassa hetkessä eikä se merkitsisi edes atomiaseen käyttöä.  Sen jälkeen täällä todennäköisesti nousisikin valkoinen lippu. Koska neljä neropattiamme ei ”selvityksessään” nosta esille tätä mahdollisuutta, eivät he myöskään kerro turvautuisiko Nato tässä tapauksessa ydinpeloitteeseensa. Epäilen vahvasti että se ei sitä tekisi.

 

Edellä kirjoitettu on hirveä tekstiä, mutta valitettavasti täysin mahdollinen tilanteessa, joka voi avautua aivan yllättäen ja mitenkään maamme omiin intresseihin liittymättä. Nato on kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä, jossa esimerkiksi suurten länsimaiden seikkailut esimerkiksi Ukrainassa, Kazastanissa,  Azerbaidžanissa tai vielä todennäköisimmin Valko-Venäjällä  (pidän ko. maita tulevien erilaisten ”keväiden” ja ”vapaustaistelujen” tulevina kohteina), voivat johtaa vakavaan, konkreetiseen yhteenottoon Venäjän kanssa  ja sitoa siten automaattisesti isänmaamme konfliktiin tuhoisin seurauksin.

Varmaankin on paljon kansalaisia, jotka ovat valmiit ottamaan mitä tahansa riskejä saadakseen uhitella ryssälle. Itse pidän yleensäkin riskien minimointia parempana lähtökohtana kuin niiden maksimoimista. Otetuilla riskeillä kun on usein tapana toteutua.

 

Reino Seppänen    04.05. 2016