Eräässä amerikkalaisessa poliittisessa laulussa kysytään haastavasti: ”Kumman puolen valitset…?” Ralli antaa ymmärtää, että vaihtoehtoja olisi vain kaksi. Elämässä niitä on yleensä useita, mutta on toki asioita, joissa niitä todella on vain kaksi. Niin kuin nyt työtaisteluissa. Niissä on valinnanmahdollisuuksia on aina vain kaksi. Muuan korskea Jarkko Hytönen -niminen nuorimies yrittää vängäta eräänlaista kolmattakin mahdollisuutta, mutta se on täydellisesti epäonnistunut. Luultavasti hän on päättänyt ratsastaa julkisuudella, tunnettuaan itsensä loukatuksi ja työkaveriensa hylkäämäksi.  Hankkeessaan hän turvautuu Jouko Jokisen putiikin eli YLE:n uutistis- ja ajankohtaistoimituksen ylläpitämillä nettisivuilla, mutta toki itseohjautuvasti ja omaehtoisesti.  Kuinka onnistuivatkaan löytämään tämän ”aarteensa” nuo valppaan ja arvovapaan median urhot?  Jarkon uhrikokemus iski tietenkin ihan syyttömään mieheen. 

Niinhän ne aina, tällaiset tapaukset.  Vai onko kyse siitä, ettei niien ”uhreilla” ole kykyä tai halua reflektoida omaa toimintaansa?  Vai olisiko kyse siitä, että heillä on vaan riittävästi röyhkeyttä näytellä syytöntä?   Hyvin monet työelämässä olleet ja siihen enemmän tai vähemmän sopeutuneet ymmärtävät tuota Jarkkoa paremmin syyn työkavereiden  karsastukseen.  Jarkko on näet lakkorikkuri.  Toisten työtovereiden osallistuessa Valmetin Rautpohjan tehtaan lakkoon, Jarkko painoi duunia ja nosti palkkaa. Työkaverit eivät painaneet eivätkä nostaneet.  Valinta oli Jarkon ja mies kyllä tiesi sen tehdessään mitä siitä seuraa.   Työkavereiden valinnat suhtautua Jarkkoon omalla tavallaan ovat heidän ratkaisujaan. 

Minun sympatiani ovat täysin lakkoilevien rautakourien puolella.  Tiedän, että on toki niitäkin, jotka vuodattavat imelää sääliä Jarkko-paralle ja vaativat kostoa noille inhottaville työläisille.  Jarkko ehkä pitää tuosta säälistä?  Minun sympatioiden alkuperä on lapsuudenkodissani.  Se tuli kenties jo äidinmaidosta?  Isäni, tuo 20- ja 30-luvun työ- ja luokkataisteluissa kouliintunut sosialidemokraatti osasi ulkoa Jack Londonin kuuluisan kuvauksen lakkorikkurista.  Syvempää ymmärrystä ilmiöön sain Työväen Akatemian ja Tampereen yliopiston sosiologian opinnoista.  Teoreettinen tieto ryhmädynamiikan ymmärtämisessä lisääntyi, mutta käytännön kokemus puuttui. 

Omakohtainen kokemus tällaisesta työtoverien pettämisestä oli siis saamatta.  Siihen pääsin tutustumaan oikean lajin valioyksilön kautta.  Jouduin näet 1970-luvun lopulla kokemaan työttömyyden ihanuuden. Siitä minun on kiittäminen paitsi suomalaisia porvarimulkkuja niin myös entisiä sosialidemokraattisia niin sanottuja tovereita.  Ja toki omaa tyhmyyttänikin.  Työttömyyden ratkaisin, ammattiliiton työttömyysavustuksen loputtua ja saatuani kielteisen päätöksen työttömyyskorvauksesta (puolisoni kuukausitulot ylittyivät noin 50 markalla).  Minun ratkaisuni oli lähtö Ruotsiin.  Ratkaisu oli helpppo, olin ollut siellä kesätöissä ja Tukholmassa asui sukulaisia. Olin Ruotsissa reilut puoli vuotta.  Perheenkin piti sinne tulla, kaikki oli jo valmista, mutta emmepä menneet.  Palasin rakkaaseen isieni maahan Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen akateemisille työttömille järjestetyn kurssin kautta.  Se oli yhdeksän kuukautta kestänyt järjestöhallinnon kurssi.  Mutta työttömyyttäni sekään ei ratkaissut. 

Siihen taas löytyi ratkaisu Helsingistä Nokian kaapelitehtaalta.  Porukkaa otettiin tehtaalle solkenaan, koska firma oli tehnyt makeat kaupat silloisen Neuvostoliiton kanssa.  Kaapelia meni moneen maahan, mutta suurin tilaaja oli Baikal-Amurin ratatyömaa naapurimaassa.  Tehtaalla väännettiin kolmessa vuorossa mm. radalla tarvittavaa ohjauskaapelia.  Ensi vaiheessa olin kuitenkin kaapelin armeerauksessa eli sen suojaraudoittamisessa käytetyllä koneella apurina.  Myöhemmin myös ajoittain koneenhoitajana.  Tuo päällystystyö tehtiin vanhan kaapelitehtaan ulkopuolisella pihalla sijainneessa peltihallissa.   

Siellä tapasin tämän malliesimerkin ”työnantajan parhaasta kaverista”.  Tai sellaiseksi ainakin työnantajan edustajat harmittavan usein näitä selkärangattomia luulevat.  Ainakin Suomessa.  No, ehkä muuallakin palkansaajia orjina mieltävissä maissa. Sellaisissa, kuten Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Siis maassa, josta lakonrikonta tuli aikoinaan Suomeenkin kansalaissodan jälkeen.  Sitä toteutti Vientirauha niminen firma, vuonna 1920 perustettu osakeyhtiö.  Yhtiön legendaarinen pomomies oli Pihkalan lahtarisuvun yksi ”suurista” vesoista, nimeltään Martti. 

Mainitsemani mies oli eräänlainen työnjohdon apumies, niin sanottu ”kymppi”.  Yksikään koneenkäyttäjä eikä oikeastaan kukaan muukaan työntekijä vapaaehtoisesti suostunut puhumaan hänelle.  Aina odotettiin vuoromestaria, jotka kiersivätkin aluettaan ahkerasti.  Koneenhoitajien vihat Kauhajoki oli saanut vuosien tai vuosikymmenien aikana ajettuaan rutinoituneena työntekijänä ”pohjat” työntutkijoille eli kellokalleille näiden laskiessa urakoille määriteltävät työajat.  Se oli johtanut tehtaalla lukemattomiin kiistoihin ja työrettelöihin urakoista neuvoteltaessa.  Työnantajan parhaana kaverina hän oli tietysti aina ollut valmis tekemään lakoissa rikkurityötä. Hän oli puolensa valinnut.

Jo hyvin nopeasti kiinnitin huomioon tähän naama norsunvitulla (suu pysyvästi vinossa) kulkevaan tukevaan mieheen.  Nimi jääköön kertomatta, vaikka hän enää tuskin tässä ulottuvuudessa oleilee.  Nimittäkäämme miestä, vaikka herra Kauhajoeksi, synnyinpaikkansa mukaan.  Mies oli tehtaalla yksinäinen piru. Sananmukaisesti. Yhtään toimivaa ihmissuhdetta hänellä ei minun havaintojen mukaan ollut.  No, ehkä eräs samalla suunnalla asuva naistyöntekijä.  Tämä kyllä jutteli Kauhajoen kanssa, sillä rouva kulki usein työmatkat Kauhajoen autolla.  Mutta hänelläkään ei ollut mitään myönteistä sanottavaa herrasta.  Rouva kertoi minulle Kauhajoen perhetaustat ja paljon muuta tämän persoonaan liittyvää ollessaan pellavarullien vaihtajana koneellani.  Rouva tunsi hyvin Kauhajoen vaimon ja perheen traagisen kohtalon. 

Tällä Kauhajoen harjoittamalla työtovereiden kusetuksella ja myymisellä oli tietysti jokin mieli. Se toi tietenkin hänelle työnantajan silmissä mainetta, kunniaa ja taloudellista hyvää.  Tosin lähityönjohto ei hänestä pitänyt.  Monetkin suorastaan inhosivat häntä ja aivan konkreettisista syistä.  Mies onnistui jatkuvasti herättämään työväen keskuudessa eripuraa ja soviteltavia kiistoja.  Mutta kun hierarkiassa mentiin ylöspäin, ymmärrystä ja arvostusta Kauhajoelle kyllä löytyi.  Eräs vuoromestari kertoi, kuinka Kauhajoki oli otettu aina mukaan, kun firma tarjosi hotelliseminaareja, laivaristeilyjä ja illanistujaisia.  Mutta kaininmerkki leimasi Kauhajokea ja niissäkin tilaisuuksissa muu työnjohto karsasti miestä.  Korkeamman johdon armoihin pääseminen lienee korvannut sen?

Työnantajan parhaana kaverina Kauhajoella oli muitakin erivapauksia.  Hänellä oli lupa ajaa auto portista sisään ja lastata siihen mitä milloinkin sallittiin ottaa.  Sen hän teki viikoittain, koska Kauhajoen privilegioihin kuului myös puutavaran hyödyntäminen. Se koski polttopuiksi tehtaalle tulleita kuormalavoja ja suojarakenteista.  Niitä hän purki ja sahaili muiden ”kiireidensä” lomassa.  Kauhajoen tekemää poliittista valistustyötäkään ei sovi sitäkään unohtaa.  Tuota työnantajalle arvokasta, tosin ilmeisen tehotonta, valistusta hän suorittien löntystellessä hallissa kierrosta tekemässä. Siinä oli kätevää samalla purkaa sappeaan ja haukkua ohi mennessään niiin sossut kuin kommarit.   Molempaa laatua tehtaalta kyllä löytyi.  Se jäi minulle kyllä epäselväksi minkälaiseen ja kenen kirjanpitoon tuo nimittely perustui.  Tehotonta se ei kuitenkaan ollut. Se näet terästi työntekijöiden keskinäista koheesiota ja tulokset näkyivät urakkapalkoista ja muista työasioista kiisteltäessä. Siis siinä arkisessa ja konkreettisessa luokkataistelussa. Jos tuo propagointi tapahtui työnantajan toivesta, mitä pidin kyllä mahdottomana, se ei ainakaan täyttänyt siihen mahdollisesti asetettuja odotuksia.

Yhdessä vaiheessa minulle tuli herra Kauhajoen kanssa erinomaisen suuri riita.  Erehdyin näet kerran pyytämään yhdessä ongelmatilanteessa häneltä apua.  Minut oli tuolloin laitettu ikivanhan ohutkaapelikoneen ajajaksi.  Sillä ei koskaan päässyt urakoihin ja koneen tekniikkakin pelasi huonosti, siinä oli jatkuvasti vikoja.  Kauhajoki vastasi avunpyyntöön nimittelyillä ja haukkumalla sabotoijaksi.  Se duuni loppui siihen paikkaan.  Kysyin työnjohtajalta löytyisikö muita firmasta ehkä muita töitä.  Kerroin hänelle mitä tapahtui ja kaveri sanoi naureskellen ymmärtävänsä. Pääsin heti seuraavana päivänä merikaapelihalliin alumiinipuristimelle niin sanotuksi panostajaksi.  Työ oli raskasta, mutta sen vaivan korvasi liksa, joka parani tuntuvasti.  Kiitos Kauhajoen! 

Jälkeenpäin, vuosien mittaan, olen ihmetellyt tuohon työsuhteeseen liittyvää montaakin asiaa.  Ensinnäkin ero ruotsalaisen tehtaan työilmapiiriin ja työntekijään suhtautumiseen oli silmin nähtävän erilainen. Kyllä niitä ristiriitoja ja kusetusyrityksiä kokemukseni mukaan sielläkin esiintyi ja voisiko se muuta ollakaan.  Yhteenkään Kauhajoen kaltaiseen tyyppiin en työnjohdossa koskaan törmännyt, vaikka jo opiskeluaikojen kesinä olin töissä monessa tehtaassa.  Olenkin ihmetellyt, kuinka kaapelitehtaan johdolla oli varaa pitää tuollaista epäsopua aiheuttavaa myrkynkylväjää palveluksessaan.  Se selittyy ainoastaan tuolla vanhalla, kansalaissodan jälkeisellä työnantaja-asenteella, jossa palkansaaja on työnantajan pahin vihollinen ja epäsopua kylvävä luikuri taas paras kaveri.  Suomessa ei vieläkään eikä varsinkaan nyt kyetä rehelliseen yhteistyöhön työn ja pääoman välillä, kuten Ruotsissa.  Se on ehkä selitys sille, miksi työn tuottavuus Suomessa on ikuisesti muita pohjoismaita jäljessä.  Orjapiiskan viuhunta kuuluu edelleenkin, vaikka sitä konkreettisesti ei ole näkyvissä. Kyllä näiden häkämiesten ja pentikäisten sekä heidän takana olevien korkeempien voimien todellinen suhtautuminen palkansaajaan perustuu alistamishaluun eikä kykyyn tehdä aitoa yhteistyötä, kuten Ruotsissa.

Olen myös miettinyt tätä herra Kauhajokea inhimillistä näkökulmasta.  En osaa edes kuvitella kuinka vaikeaa hänellä on olla töissä vuosia ja vuosikymmeniä paikassa, jossa suhteet työkavereihin ovat rikkoutuneet ja tulehtuneet alusta lähtien. Ehkä tuollaista elämää sitten sieti, kun kannustimena oli kosto ja vihamielinen asennoituminen ympäristöön.  Ei ole ihme jos naama alkaa ajan mittaan vääntyä norsunvitulle.  Tapaus jäi minulle suurelta osin auki. Eihän minulla ollut tietoa miehen taustasta ja vaikuttimista. Ehkä hänen äidinmaitonsa oli ollut toisenlaista? Katkeraa ja kitkerää? Tekikö Kauhajoki jossain vaiheessa tietoisen päätöksen ryhtyä juudakseksi omaa etua ajatellen?  Houkuteltiinko hänet petturuuteen?  Sitäkään en tiedä.  Molemmat ovat mahdollisia, mutta asiaa koskevan  päätöksen hän on tehnyt itse.  Hinta, jonka Kauhajoki joutui elämässään ratkaisuistaan maksamaan, oli kuitnkin kova.  Ja jos ajatellaan hänen perheensä kohtaloa, suorastaan hirveä.  Pariskunnalla oli näet kaksi poikaa, jotka menetettiin huumeille.  Se osa tarinaa ei taas kuulu tämän jutun piiriin. 

Opimmeko tästä mitään?  Ehkä vain sen, että elämään kuuluvat myös nämä Kauhajoen kaltaiset tyypit, joilla ei riitä solidaarisuutta ja ymmärrystä muille kuin itselleen.  Tilaisuuden tullen he myyvät kaverinsa ja läheisensä sopivasta hinnasta.  Ja jotkut vaikka kilon palasina, kun tarpeeksi maksetaan.  Mutta silläkin on hintansa, jota voisi kutsua hankintahinnaksi.