Suomen puolustusvoimien komentajana vuosina 1994-2001 toiminut Gustav Hägglund täytti syyskuun 5. päivä 80-vuotta. Samaan ajankohtaan oli ajoitettu hänen uusimman kirjansa ”Kenraalin iltahuuto” julkistaminen. Kirja ja sen sekä 80-vuotissyntymäpäivän tiimoilta annetut haastattelut herättivät monenlaista haloota ja loiskiehuntaa etenkin eliitin ja yhteiskunnallisia asioita seuraavien piirissä. Kenraalin iltahuutoa seurasi sekalaisen huutokuoron karjuntaa, jossa monet bassot, baritonit ja sopraanot näyttävät kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin mainio kenraalimme itsekin. Hälyn aikaansaaminen ei ole mitenkään harvinaista Hägglundille, sillä hän ei ole korkealle kiivenneen uransa aikana suuremmin tullut tunnetuksi ”vaikenevana” kenraalina.
Kannanotoillaan kenraalimme on asemoinut itsensä kahden tulen väliin ja luulenpa hänen hyvin aavistaneen tuon tilanteen jo etukäteen. Ottihan Hägglund hyvinkin terhakkaasti kantaa maamme turvallisuuspolitiikan kuumimpaan kysymykseen eli Nato-jäsenyyteen. Erityisesti Naton-jäsenyyden kannattajat ovat niin mielensä pahoittaneet. Näkevät hänet kenties petturina, sillä aikoinaan Hägglund on kertonut olleensa Nato-jäsenyyden kannalla. Toki kiitostakin näistä nasevista näkemyksistä on tullut. Joskus kiittelyä on seurannut happamia kommentteja, mitä minä ainakin suuresti ihmettelen. Ihmettelen, koska Hägglundin arvio Nato-jäsenyydestä on juuri sellainen, mikä on vastannut omaa henkilökohtaista, jo vuosia sitten muodostamaani, näkemystä.
Osa Nato-jäsenyyden vastustajista on paheksunut kenraali Hägglundin ajatusta siitä, että Nato-optio on Suomen ulkopolitiikan valttikortti. Tätä hän perustelee sillä, että ”Venäjä joutuu ottamaan huomioon option kaikissa toimissaan Suomen suunnalla. Suomi näet liittyy Natoon, jos sille ryppyillään liiaksi.” Mitä pahaa tässä toteamuksessa on, jos ajattelemme puhtaasti isänmaamme etua? Ainakaan minä en ymmärrä mikä muu vaihtoehto meillä voisi olla. Siksi yhdyn myös siihen Hägglundin ajatukseen, että tuota etua on syytä varjella.
Suomen on varauduttava kaikkiin tilanteisiin nyt ja tulevaisuudessa. Suhteemme Venäjään ovat olleet perin hyvät ja asialliset jo pidemmän aikaa. Venäjä on luottanut näihin aikoihin asti, ettei siihen kohdistu uhkaa Suomen maaperältä. Suhteemme maan johtoon ovat olleet toimivat, mutta emme koskaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Venäjällä on esiintynyt äärinationalistisia ja jopa fasistisia voimia, joiden suunnasta on kuulunut uhkauksia Suomeakin kohtaan. Muistakaamme vaikka taannoista joukkokannatuksen saanutta, Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen perustajaa Vladimir Žirinovskia ja hänen lukuisia lausuntojaan Suomesta. Entä jos hän tai hänenkaltaisensa nousisivat Venäjällä vallankahvaan? Tällaisilta mahdollisuuksilta ei saa ummistaa silmiä.
Meidän turvallisuus- ja ulkopolitiikkamme lähtökohtana tulee olla yksiselitteisesti se, että naapurimme Venäjä voi olla nyt ja vastaisuudessa täysin vakuuttunut maamme aikeista. Venäjä ei saa kokea tältä suunnalta minkäänlaista uhkaa. Etenkin Yhdysvalat, joka on ilmoittanut Venäjän vihollisekseen, on pidettävä turvallisuusjärjestelyjemme ulkopuolella. Tässä asiassa olen eri täysin eri mieltä kenraali Hägglundin kanssa. Hän näkee Yhdysvallat yhdeksi turvallisuutemme elementiksi. En ymmärrä kenraalin ajatuksenjuoksua enkä sitä mihin arvio perustuu.
Outoa tuollainen näkemys on etenkin nyt, kun uskottavuutemme Venäjän silmissä on mitä ilmeisimmin rapautunut. Eikö arvoisa kenraalimme ymmärrä, että fasismin kanssa flirttaillut puolustusministerimme ja poliittisen eliittimme natokiimainen, länsisuuntautunut osa on ollut halukas pelaamaan kädestämme tämän hänen mainitseman valttikortin? Kortin kun voi pelata kädestään ilman Natoon liittymistäkin. Kysehän on pelkästään siitä, olemmeko uskottavia Venäjän suuntaan. Venäjän luottamuksen arvioi maa itse, se ei ole meidän tai ulkovaltojen julistettavissa, vaikka ulkopoliittinen instituuttimme niin kovin mielellään antaakin ymmärtää.
Maassamme on jo vuosia ollut meneillään erikoinen salainen hanke, jossa Suomea on uitettu askel askeleelta kohti läntisen sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Tässä hankkeessa on solmittu ohi eduskunnan erilaisia sopimuksia ”puolustusyhteistyöstä” unohtaen tyystin, että maallamme on yhä voimassa Venäjän kanssa solmittu valtiosopimus naapuriyhteistyöstä. Sopimus on myös ratifioitu ja siitä on annettu asetus. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tällä sopimuksella on aivan eri painoarvo mitä sotaisan puolustusministerimme solmimilla sopimuksilla tai puolustusvoimien komentajan allekirjoittamalla ”isäntämaasopimuksella”. Valtio-oikeudellisesti niillä ei ole maata sitovaa merkitystä, mutta ne hämärtävät Suomen uskottavuutta Venäjän suuntaan. Erityisen vaarallisia ne ovat vakavissa kriisitilanteissa, koska niitä voidaan väärinkäyttää argumentteina Suomea kohtaan suuntautuvissa operaatioissa.
Tätä natokiimaisten hanketta on viety eteenpäin vastoin kansamme enemmistön tahoa, joka useissa mielipidetiedusteluissa on kiistatta käynyt selväksi. Tämä toiminta osoittaa mitä suurinta halveksuntaa kansanvaltaista päätöksentekoa ja perustuslakiamme kohtaan. Toimintaan osallistuvat perustelevat Nato-jäsenyyden tarpeellisuutta läntisen yhteisön ”yhteisillä arvoilla”, mutta nostavat samalla koiramaisesti jalkaansa noista arvoista tärkeimmälle eli sille, jonka mukaan kaiken vallan lähde tulisi olla kansa itse.
Kenraali Hägglund näkyy olevan samoilla linjoilla kanssani tässäkin asiassa. Erityisen mielissäni olen hänen pienestä lainauksestaan Thomas Jeffersonilta yhdeltä valtiomiesidoliltani, jonka ihailu on periytynyt aina nuoruudestani asti. Sitaatin mukaan ”pieni ihminen kyllä tietää, mikä on hänelle parasta”. Hägglund toteaa, että eliitti vetoaa oikeuteensa hallita, koska sillä on parempaa tietoa mitä yksinkertaisella kansalla on. Se ”tieto” muka perustuu ylivoimaiseen älyyn, koulutukseen ja kokemukseen. Hägglund sanoo pienen ihmisen kyllä tietävän mikä hänelle on parasta Nato-jäsenyydessäkin. Toteamuksen kärki näyttäisi osoittavan noihin mainitsemiini natokiimaisiin, suomalaisiin ”salaliittolaisiin”. Sillä taholla kun näyttää argumentointi useimmiten olevan tämän suuntaista.
Hägglundin moniin julistuksiin ja ajatuksiin minulla on useitakin kiistämisiä ja kriittisiä kommentteja. Olisipa ihme, jos ei niitä olisi sillä niin erilaisista taustoista olemme lähtöisin. Elämänkokemukset ovat perin erilaisia. Ymmärryksemme yhteiskunnasta ja maailmasta perustuvat myös erilaisiin aatemaailmoihin, vaikka paljon yhteistäkin näyttää olevan. Jätän nuo erilaiset näkemykset tässä yhteydessä käsittelemättä. Demokratiahan on erinomainen asia juuri siksi, että se sallii olla asioista erimieltä valtaapitävien ja arvovaltaisten tahojenkin kanssa.
Reino Seppänen