Olen saanut jonkun verran kommentointia ja palautetta Suomen perustuslain häpäisyä koskevista kirjoituksistani. Yllättävää on, että asian äärimmäiseen tärkeyteen suhteutettuna tuo kommentointi on ollut perin vähäistä. Oletin, että muuten niin ahkerasti yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat tahot olisivat kilvan lähteneet kisaan mukaan. Toisaalta vierailuluvut kotisivuillani ovat marraskuussa olleet tämän vuoden korkeimmat. Facebookin luvuista en osaa sanoa mitään. Asia siis kiinnostaa ihmisiä, mutta rohkeus ottaa kantaa vielä puuttuu. Tämän pelon ja arastelun varaan ovat kaikki valtaajanoavat psykopaatit ja öykkärit perustaneet yrityksensä. Kuten myös palkintoja kyttäävien perseennuolijoiden palveluihin.
Tavallisen kansalaisen varovaisuus on enemmänkin kuin ymärrettävää. Olihan myös minun vaikea käsittää, miten tasavaltaamme on voitu ohjailla ohi laillisen protokollan. Ohjaus on kohdistunut tavoitteisiin, joita ei ole poliittisesti asetettu eikä edes keskusteltu siellä missä Suomen kansa asioistaan päättää edustajiensa välityksellä. Siis eduskunnassa. Ei, vaikka muuta väitetään ja annetaan ymmärtää.
Joku heittikin leikkisästi ajatuksen, että eikö voida katsoa eduskunnan totaalisen vaikenemisen ulkopoliittisen linjamme muuttamisesta tapahtuneen hyväksymiseksi? Vastasin, että ei voida. Päätökset pitää tehdä tietyn protokollan mukaisesti ja valtiosopimukset tulla allekirjoitetuksi sekä ratifioiduiksi. Näin ei ole tapahtunut, vaikka äärimmäisen epämääräinen ns. ”isäntämaasopimus” onkin liitetty Suomen säädöskokoelman sopimussarjaan (SopS 82/2014). Ikään kuin se antaisi tuolle petokselle juriidisen siunauksen ja vahvistaisi laittoman paktin ”arvovaltaa”. Monet ovat huijarien konstit, mutta paska ei muuksi muutu, vaikka sen kullalla silaisi. Sama toteamus koskee myös niin huijareita kuin pelkureita.
On erikoista, ettei tähän mennessä yksikään saamani kommentti ole kiistänyt varsinaista asian ydintä, eli eduskunnan täydellistä sivuuttamista tässä ulkopoliittisessa päätöksenteossa siis Naton liittolaiseksi uittamista ja Suomen sitomista Yhdysvaltain intressien ajajaksi. On kautta rantain annettu ymmärtää, että tässä ollaan nyt samalla asialla kuin presidentti Ryti aikoinaan tehdessään ns. Ribbentrop-sopimuksen kesäkuussa 1944.
Hyvä juoni, mutta analogia ei toimi pätkääkään. Kyseisen sopimuksen Ryti allekirjoitti äärimmäisessä hädässä, josta tällä hetkellä ei ole ollut olemassa pienintäkään merkkiä. Uhkakuvia naapurista on toki pyritty nostamaan niin eliitin palveluksessa olevan valtamedian kuin surullisen kuuluisan leuka-Tiilikaisen komennossa olevan ulkopoliittisen instituutin toimesta. Mutta jos uhkaa on ollut, miksi sitä ei ole voitu ottaa eduskunnan käsiteltäväksi? Sehän on ainoa paikka, jossa tuollainen uhka olisi pitänyt arvioida ja tehdä tarvittavat johtopäätökset käytettävissä olevien faktojen perusteella.
Ehkä se jäi eduskunnassa käsittelemättä, koska mitään uhkaa ei ollut edes olemassa? Kenties onkin niin, ettei moinen tapa ei lainkaan sopinut natokiimaisen eliittimme juoneen? Eikä taatusti raukkamaiselle eduskunnallemme, jonka edustajat huokasivat helpotuksesta päästessään ottamasta kantaa ja vastuuta ikävään asiaan. No, taisi siinä olla mukana myös painostusta ja uhkailuakin? Kenties jonkinlaista motivoivaa palkitsemista? Eikö totta?
Keskeisin polemiikki kirjoituksiani kohtaan on noussut (oletukseni mukaan) ”Minne Suomi pommittaa?” teoksen kirjoittajaa Pentti Sainiota kohtaan. Hän kun ei ole muka uskottava sanomaan mistään mitään. On kuulemma aina kirjoittanut provosoivasti jne. Yksikään ”kriitikko” ei ollut kirjaa lukenut ja yksi ei edes aikonut lukea!
Mielenkiintoinen näkökulma sinänsä. Otetaan painavasti kantaa kirjan tekstiin lukematta sitä! Minä en ole mikään Sanion kirjoitusten asiantuntija enkä siten voi ottaa kantaa hänen muuhun tuotantoonsa. Mutta tämän kirjan keskeiset ”paljastukset” (käsite ei ole minulta) allekirjoitan, koska ne perustuvat virallisiin dokumentteihin. Dokumentteihin, jotka aikoinaan leimattiin salaisiksi ja ovat nyt vapautuneet tuosta eliitin organisoimasta piilottelusta.
Toivoisin, että juoneen osallistunut koko mahtava poliittinen eliittimme lakeija-armeijoineen ottaisi kantaa Sainion kirjallaan käynnistämään keskusteluun vaikenemisen sijasta. Mutta yhtään varteenotettavaa kriittistä kommenttia ei ole kehiin heitetty. Miksi? Totuutta on vaikea kieltää, kun on jäänyt rysän päältä kiinni itse teosta. Parempi siis vaieta ja odottaa omissa rotankoloissaan huomion katoamista! Jos saan sanoa, niin ihan oikea taktiikka! Nähtäväki jää (lierojen kieltä käyttäen) riittääkö se.
Pentti Sainio on tällä teoksellaan huutava ääni Suomalaisen yhteiskunnan korvessa. Siksi jokaisen aidon demokraatin, olipa puolue mikä tahansa, pitää yhtyä tähän huutoon. Ennen kuin on liian myöhäistä!