Taistelu oli ritarilaitoksen lopun alku
Elokuun 26 päivä 1346 käytiin yksi keskiajan ratkaisevimmista taisteluista Ranskan Crecyssä. Se oli merkittävä monessakin mielessä. Taistelua voidaan pitää yhtäältä niin sanotun 100-vuotisen sodan alkuna. Sota, jonka myöhempien aikojen historioitsijat nimittivät 100-vuotiseksi, käsitti itse asiassa sarjan toisiinsa liityviä sotia, joissa rauhaakin kyllä rakennettiin. Satavuotinen sota oli eräs keskiajan merkittävimpiä konflikteja. Sen aikana tapahtui eräs sotataidon suurista mullistuksista, joka siirsi vanhan feodaaliarmeijan ja siihen kuuluneet taktiikat historiaan. Sodan aikana otettiin käyttöön länsi-Euroopan ensimmäiset vakinaiset armeijat Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen. Euroopan sotakentille ilmestyivät myös ensimmäiset ruutiaseet. Myös kuninkaan valta alkoi vahvistua ja ensimmäiset kansallisvaltioiden idut syntyä. Crécyn taistelu oli lähtölaukaus tälle kehitykselle.
Crécyn taistelu liittyi Englannin ja Ranskan väliseen kiistaan Ranskan kuninkaan kruununperimyksestä. Edvard III (1312 – 1377) Englannin kuningas vuosina 1327–1377 vaati itselleen Ranskan kruunua. Englantilaisilla oli näet ollut vahvoja siteitä ja maa-alueita mannermaalla jo pidemmältä ajalta. Ranskan aatelisto ei hyväksynyt Edvardin vaatimusta. Edvardin varsinainen tavoite oli Akvitanian herttuan asema ja siihen kuuluvien alueiden hallinta. Ranskan kruunun tavoittelu oli pikemminkin poliittinen verho, jolla perusteltiin sodan oikeutus. Edvard III valmistautui hyvin kamppailuun ranskalaisia vastaan. Hän hankki rahoituksen sotaan kahdelta firenzeläiseltä kauppahuoneelta antaen näille vakuudeksi villakaupan monopolin. Yhtenä valmistautumisen muotona oli siirtoarmeijan kouluttaminen ja varustaminen uudenlaisin asein ja uudella taktiikalla. Yhdenlaista valistautumista oli Edvardin liittoutuminen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Ludvig IV:n kanssa vuonna 1337.
Kuninkuuskiistassa Ranskan aatelisto oli uhmannut Edvardia ja valinnut kuninkaakseen Filip VI (1293 – 1350). Hän toimi oli Ranskan kuninkaana vuodesta 1328 kuolemaansa asti. Filip oli Valois-dynastian ensimmäinen kuningas. Hän oli edeltäjiensä Ludvig X Itsepäisen, Filip V Pitkän ja Kaarle VII Kauniin serkku. Filip tiesi joutuvansa sotaan englantilaisia vastaan ja hänelläkin oli liittolainen, Böömin kuningas Juhana I Sokea (saksaksi: Johann der Blinde von Luxemburg, tšekiksi Jan Lucembursky). Hän kuitenkin luotti lujasti armeijansa paremmuuteen ja sen ritarien muodostamaan ratsuväkeen.
Heinäkuussa 1346 Englannin kuningas Edvard III purjehti Normandiaan, missä laski ankkurin St Vaast la Hogyen luona 26 päivänä. Englantilaiset valtasivat rynnäköllä Caenin ja saapuivat elokuun 7. päivänä Elboeufin luona Seinelle. Koska Filip VI oli vahvoin sotajoukoin Rouenissa, Edvard teki laajan kierroksen jokea ylöspäin. Hänen ylitti Seinen Poissyn luona ja eteni Sommea kohti. Ranskalaiset olivat selvillä hänen liikkeistään ja seurasivat englantilaisia nopeasti päästen Amicnsissa ja Abbevillessa maihinnousijoiden edellekin. Tilanne näytti huonolta ja vaivoin Edvard pääsi Sommen suistomaan yli St. Valeryn luona. Elokuun 26. päivä englantilaiset odottivat rakentamissaan puolustusasemissa Crécy-en-Ponthieun luona Filipin joukkoja.
Crécyn luona taisteluun ryhmittäytyneet osapuolet erosivat toisistaan suuresti niin määrällisesti kuin laadullisesti. Englantilaisilla oli vain 12 000 miestä, joista 7000 walesilaisilla pitkäjousilla varustettua sotilasta. Tämän armeijan etuna oli se, että joukot koostuivat lähinnä uuteen sodankäyntitapaan koulutetusta rahvaasta. Ranskalaisten sotajoukko oli taas massaltaan englantilaisten armeijaa suurempi. Siihen kuului noin 30 000 – 40 000 miestä. Näistä 6000 oli genovalaisia jousimiehiä, palkkasotilaita. Ranskan kuninkaan armeijan pääpaino oli panssaroidussa ratsuväessä, joka koostui lähinnä ylhäisaatelisista. Ranskalaiset tukeutuivat vanhaan sodankäyntitapaan, jossa pääpaino asetettiin ratsuväelle.
Englannin joukot
Englannin armeija muodostui neljästä aselajeista:
a) raskasaseinen ratsuväki, joka Ranskan malliin koostui aatelisista eli ritareista. Ritarit taistelivat sekä ratsain että jalan.
b) kevyt ratsuväki (hoblers), joka taisteli sekä ratsain että ratsailta laskeutuneena. Nimensä se oli saanut nimensä kevyistä hevosista.
c) jousimiehet (archers), joka juuri Crécyn taistelussa saavutti mainetta ratkaisevalla osuudellaan taistelun kulussa. Jousimiehet olivat nostoväkeä, ja aatelisen ylipäällikkyyden alainen osa armeijaa. Se koottiin maalaisväestöstä, jotka jo alunperin olivat taitaiaa jousiampujia. Tätä taitoa kehitettiin harjoitusten avulla entisestään. Kerrotaan, että parhaat jousiampujat kykenivät ampumaan 12 nuolta minuutissa 200 jardin päähän ja osumaan joka kerta maaliin. Jousiampujat olivat jousien lisäksi varustettu miekoilla. Heillä oli kevyt panssarivarustus ja kypärät.
d) jalkaväki, joka oli jaettu tuhatkuntiin, satakuntiin ja kahdenkymmenen miehden yksikköihin. Jalkaväen koostumus ja aseistus oli hyvin kirjavaa. Vaikuttaa siltä, että sen arvostus jäi ratsuväen ja jousimiesten jalkoihin. Parhaana jalkaväkenä pidettiin walesilaisia joukkoja.
Aseellisen väen lisäksi englantilaisessa sotajoukossa oli tukitoimiin, kuten huoltoon ja lääkintään liittyvää henkilökuntaa. Kuormasto oli yleensä suuri, koska siinä kuljetettiin kaikki sotajoukon tarvitsema keittiöastioita lähtien. Kuormastoon kuului myös työmiehiä mm. teiden korjaamista varten. Marsseilla kuormasto kulki päävoiman takana ja sitä suojasi jälkijoukko. Toimintaa leimasi halu ja tahto pitää yllä järjestystä ja varautua sen varsinaisen tehtävän, sodankäynnin päämäärien toteuttamiseksi.
Komentosuhteet englantilaisten sotajoukossa olivat selvät. Armeijan johdossa oli kuningas, joka vastasi sotajoukon värväyksestä kaikilla tasoilla. Hänen alaisinaan olivat connetablet ja marsalkat. Kuri oli kova ja sitä pidettiin yllä ankarilla rangaistuksilla. Murhaajat ja ryövärit teloitettiin. Varkaat merkittiin poltinraudalla. Kaikkea toimintaa säätelivät lait, kuten palkkaustakin. Se määräytyi arvoluokkien mukaan. Niinpä Walesin prinssi (kruununperijä) sai palkkaa yhden punnan ja vähemmän arvostettu jalkaväkimies neljä pennyä päivässä.
Ranskan joukot
Siinä missä englantilaiset olivat pakon edessä kehittäneet armeijaansa, ranskalaisten sotataito pohjautui edelleen feodaalijärjestelmään. He säilyttivät saman taistelutavan, jotaolivat käyttäneet Bouvinesin taistelussa vuonna 1214. Tuossa taistelussa ranskalaiset saavuttivat kuninkaansa Filip II Augustuksen johdolla voiton ja päätti lähes 12 vuotta kestäneiden Englannin ja Ranskan välisten sotien ketjun joksikin aikaa. Kyseisen taistelun voitto lujitti myös Ranskan kehittymistä yhä selvemmin kansallisvaltioksi ja samalla myös kuninkaan aseman vahvistumista maassa.
Sodankäynnin teorian kannalta Bouvinesin taistelu oli yksi taitekohta Euroopan sotahistoriassa. Tuossa taistelussa näet armeijoiden rintamat kohtasivat suoraan sen sijaan, että olisivat rynnänneet enemmän tai vähemmän hallitsemattomasti toistensa kimppuun, kuten ns. ritariajalla tapana oli. Kuningas Filip Augustuksen joukot muodostivat kolme kilometriä pitkän taistelurintaman ja olivat olivat järjestäytynet vasempaan ja oikeaan siipeen sekä keskustaan. Taistelu, jota käytiin kirkkoa uhmaten sunnuntaina, kesti viisi tuntia ja päättyi ranskalaisten voittoon. He saivat noin 9000 sotavankia, jotka myöhemmin vapautettiin ajan tavan mukaan lunnaita vastaan.. Ranskalaiset menettivät noin 1000 miestä vastustajien tappioiden ollessa noin 1500 – 2000 miestä.
Ranskalaisten voitto Bouvinesin taistelussa tuuditti heidät tukeutumaan tähän sodankäyntitapaan yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Toisaalta monien sotahistorioitsijoiden korostama sotataidon paikallaan polkeminen ja liki täydellinen kehittymättömyys ei pidä paikkaansa. Jo Bouvinesin taistelu osoitti, etteivät ranskalaiset tukeutuneet enää vanhaan ritarisotien aikaiseen En Haye -taistelujärjestystä, jonka aikoinaan synnytti läänityslaitos ja siihen liittyvä ritarikunta. Tuossa taistelujärjestyksessä ritarit saapuivat taistelukentälle rituaalinomaisesti aseenkantajien, hovipoikien, jousimiesten ja palvelijodensa saattamina. Nämä olivat, päinvastoin kuin heidän herransa, kevyesti haarniskoituja tai kokonaan ilman panssaria ja aseistetut miekoilla, taistelukirveillä, jousilla, nuolilla ja puukoilla. Kukin saattojoukko asettui oman ritarinsa taakse ja muodosti tämän kanssa peitseksi ryhmittymän. Nämä peitset taas järjestyivät yhteen riviin. Siten koko En haye -taistelujärjestys käsitti yhden linjan, koska taistelua kävivät vain ritarit. En haye -taistelujärjestys oli tavallisin tapa sotia ritariaikana. Usein kuitenkin esiintyi kurittomuutta ja liian suurta innokkuutta, sillä toimiva hierarkia ja keskitetty johtaminen puuttui lähes kokonaan. Niinpä ei ollut harvinaista, että ritarilauma karkasi vastustajansa kimppuun hallitsemattomasti kuin muinoiset barbaarilaumat konsanaan. Näistä En haye -taistelujärjestyksen ajoista oli toki vuoteen 1346 mennessä kehitytty, mutta ei enää vuoden 1314 käydyn Bouvinesin taistelun jälkeen. Siten englantilaisten puolella oli Crécyn taisteluun valmistautuessa selvä sotataidollinen etulyöntiasema.
Crécyn taistelu
Taistelua edeltävinä päivinä kuningas Filip pysytteli koko päivän Abbevillessa saadakseen paikalle lisää vahvistuksia. Vastaavan ajan Edvard käytti omien asemiensa valmisteluun. Maasto, jonka hän oli valinnut puolustukseen, vietti lievästi kohti pohjoista. Se tarjosi erittäin hyvän ampuma-alan niin etelään kuin taustaan. Vasemmalla siivellä oli taas metsikköjä. Taistelupäivän aamuna Edvard käski muodostaa vaunulinan johon kaikki hevoset sijoitettiin. Näin siksi, että ajatuksena oli laittaa ritarit taistelemaan jalkamiehinä.
Aamiaisen jälkeen järjestivät connetable ja kaksi marsalkkaa joukot kolmeen ryhmään. Walesin prinssi, joka oli vasta 16-vuotias johti ensimmäistä. Se käsitti 2.000 jousimiestä, 800 miehen suuruisen ritarifalangin ja 1000 miestä jalkaväkeä. Toinen ryhmä, jota ritarit Northampton ja Arondel johtivat, käsitti 2200 jousimiestä, 800 ritarin falangin ja jalkaväkiosastoja. Englantilaisten ensimmäinen linja muodostui näistä kahdesta ryhmittymästä. Kolmas, kuningas Edvardin itsensä johtama ryhmä sijoittui taemmaksi muodostaen taistelun reservin. Se käsitti 2.000 jousimiestä, 700 ritarin falagin sekä jalkaväen osastoja. Englantilaisten jousimiehet pystyttivät paaluja rintaman eteen yhdistäen ne toisiinsa köysillä. Maasto englantilaisten puolustuslinjan edessä oli kynnettyä peltoa, joka myös palveli heidän puolustustaan. Kun vihollinen ei lähennyt englantilaisten asemia, käski kuningas joukot valmistamaan päivällistä ja lepäämään taisteluvalmiina.
Englantilaisten valmistautuessa taisteluun, Filip oli armeijoineen lähtenyt liikkeelle Abbevillesta. Jo tästä alkoi ranskalaisten tappion muotoutuminen. Marssi näet tapahtui täydellisessä epäjärjestyksessä. Kun Filip sai tiedon tästä, hän määräsi, että jalkaväen tuli kulkea rivistön etunenässä. Tämä siltä varalta, ettei ratsuväki siinä mahdollisen perääntymisen tapahtuessa talloisi jalkaväkeä alleen. Suunnitelman mukaan 300 ritarin, 6000 genovalaisen jousimiehen ja koko jalkaväen tuli muodostaa ranskalaisten etujoukko. Armeijan päävoiman muodostaisi kreivi Alansonin 4.000 ritaria. Kolmas osasto käsittäisi kaikki muut joukot ja kuningas itse johtaisi sitä. Kuninkaan määräystä ei kuitenkaan noudatettu, koska ratsuväki kieltäytyi antamasta jalkaväelle etusijaa, mikä osoitti ranskalaisen järjestelmän heikkouden englantilaiseen verrattuna.
Vihollisen tiedustelu, joka oli annettu neljän ritarin tehtäväksi, havaitsi, että vastustaja oli täysin taisteluvalmiina. Kuningas Filipiä neuvottiin sen vuoksi lykkäämään taistelua seuraavaksi päiväksi. Joukot tarvitsivat näet lepoa ja Filip myöntyikin tähän, käskien keskeyttää marssin. Mutta tätäkään hänen käskyä ei toteltu kokonaisuudessaan. Ensimmäiset rivit pysähtyivät, mutta takana olevat tunkeutuivat eteenpäin. Se johti jalkaväen ja ratsuväen sekaantumiseen toisiinsa. Joukot joutuivat täydelliseen epäjärjestykseen, täyttäen tien Abbevillesta Crécyhin ja jatkaen marssiaan edelleen.
Englantilaiset ymmärsivät ranskalaisten ongelmat. Heidän asemansa olivat samansuuntaiset sen tien kanssa, jota pitkin ranskalaiset lähenivät. Tilanne oli englantilaisille edullinen ja kiusallinen ranskalaisille, jotka eivät voineet ryhtyä taisteluun järjestäytyneesti ja samaan aikaan Ranskalaiset kävivät taisteluun osittain sitä mukaa, kun saapuivat paikalle. Nyt astui kuvaan englantilaisten vahvin valtti eli walesilaiset jousiampujat. Saapuessaan paikalle ranskalaiset saivat vastaansa valtavan nuolisateen. Etumaisina marssivat pysähtyivät ja alkoivat peräytyä, tunkeutuen päin takimmaisia rivejä.
Sekasorron tullessa kuninkaan tietoon, teki hän, ehkä kiivastuneena, suuren virheen jatkaessaan taistelua epäonnisesta alusta ja huonoista asemista käsin. Niinpä Filip käski järjestää joukot uudelleen taistelua varten ja lähettää genovalaiset jousimiehet eteen. Nämä olivat marssista väsyneitä ja tottelivat vastahakoisesti ja vitkastellen kuninkaan käskyä. Genovalaisten vihdoin saavuttua asemiinsa englantilaisten eteen, he saivat taas vastaansa valtaisan nuolisateen. Englantilaisten kerrotaan ampuneen kuudella yhteislaukauksella yli 30 000 nuolta genovalaisten varsijousiampujiin. Näitä haavoittui ja kaatui joukoittain. Se sai henkiinjääneet kauhun valtaan ja syöksymään pakoon. Kun Filip huomasi tämän, hän määräsi ritarien ratsuväen niittämään genovalaiset maahan, koska he tukkivat tien jäljessä tulevilta joukoilta. Ratsuväen kerrotaan noudattaneen hyvin mieluisasti tätä käskyä ja Jean Froissartin kerrotaan myöhemmin todenneen miten ”englantilaiset saivat olla ainoalaatuisen näytelmän todistajina kun armeijan yksi osa tuhosi toisen”.
Ritarien riveihin onnistuttiin viimein saamaan vähän järjestystä. Nuolisateelta säästyneet joukot jaettiin kahteen ryhmään. Niitä johtivat Alangon in ja Flanderin kreivit. Nyt ranskalaiset voimat kävivät hyökkäykseen Walesin prinssin falangia ja jousimiehiä vastaan. Ranskalaiset saivatkin ahdistettua englantilaiset vaikeaan asemaan. Nyt kiirehtivät Arondel ja Northampton joukkoineen Walsin prinssin avuksi. Taistelu näytti saadusta avusta huolimatta kääntyvän ranskalaisten voitoksi. Walesin prinssi lähetti avunpyynnön kuninkaalle. Tämä kuitenkin vastasi, että kunnian voitosta täytyi kuulua yksin prinssille. Liekö tämä vastaus sisuunnuttaneen englantilaiset, mutta lopulta taistelu kääntyi kuin kääntyikin Walesin prinssin voitoksi. Ranskalaiset pakotettiin peräytymään perääntymään, mutta molemmat apuun rientäneet ritarit Arondel ja Northampton kaatuivat. Myös kuningas Filipinkin kerrotaan joutuneen vaaratilanteeseen, jossa hevosensa kuoli. Hyvin suurta hävitystä ritarien joukossa saivat aikaan walesilaiset, jotka jousiensa lisäksi heittäytyivät ritarien keskeen ja pistivät puukoillaan näiden hevoset kuoliaiksi.
Iltahämärässä Filip VI haavoittui itse. Hän oli menettänyt jo täysin toivonsa ja määräsi joukkonsa perääntymään. Lopulta yön saapuminen päätti taistelut. Eglantilaiset eivät jostain syystä ryhtyneet takaa-ajoon, joka yleensä liittyy näinkin suureen voittoon taistelukentällä. Osaksi syynä saattaa olla pimeys ja joukkojen väsymys. On myös oletettu, ettei kuningas Edvardilla ollut oikeata käsitystä saavutetun voiton suuruudesta. Osapuolten tappioista taistelussa on esitetty hyvin ristiriitaisia näkemyksiä, osin tietysti liioiteltua. Paremmin arviot on määriteltävissä ranskalaisten ritarien osalta. Crécyn siksi rankasti ranskalaisen ritariston suonta. Heidän tappionsa liikkuneen jossain 1200 – 1500 kaatuneen paikkeilla. Tosin huomattavasti korkeampiakin lukuja on esitetty. Jalkamiesten menetys on arvion mukaan noin 30 000 miestä. Englantilaisten tappioita ei tarkemmin tunneta.
Kuningas Edvardin saamaa voittoa perustellaan pitkälti hänen walesilaisten jousimiestensä ja heidän pitkäjousiensa ansioksi. Osaltaan näin lieneekin. Nuo pitkäjouset olivat miehen mittaisia ja marjakuusesta valmistettuja. Englantilaiset jousimiehet koituivatkin ranskalaisen ratsastavan ritariston tuhoksi, koska niillä pystyttiin ampumaan jopa 350 metrin päähän. Ammutut nuolet läpäisivät helposti ranskalaisritarien panssarit. Heidän hevoset olivat käytännöllisesti katsoen suojaamattomia. Panssarit eivät kantajaansa siis suojanneet, mutta raskautensa vuoksi ne hidastivat liikkeitä. Niiden paino näet oli 30 – 40 kiloa. Ranskalaisten apuna olleet genovalaiset palkkasotilaat varsijousineen eivät puolestaan yltäneet kuin noin 100 metrin kantamaan aseillaan. Tämä ero oli ratkaiseva tekijä taistelun kääntymisessä englantilaisten voitoksi. Englantilaisilla oli käytössä myös uusi ase, hyvin alkeellinen tykki. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään osaa sodan ratkaisuun. Pauke kuulemma vain säikäytti ja enimmäkseen hevosia.
Böömin kuningas etsi kunniaa kuolemasta
Ranskalaisten liittolainen Böömin kuningas Juhana I Sokea oli niitä ainoita liittolaisten johtajista, jotka ymmärsivät taistelun kääntyneen peruuttamattomasti englantilaisten voitoksi. Korskeat ranskalaiset ritarit eivät kuunnelleet Juhanaa. Saatuan tiedon poikansa Kaarlen katoamisesta, kuningas päätti tarttua miekkaansa ja lähteä toivottomaksi käsittämäänsä taiseluun. Hän ratsasti rinnettä ylös kohti englantilaisia kahden ritarinsa saattamana. Walesilaiset pitkäjousiampujat koituivat hänenkin kohtalokseen.
Juhanan poika kuitenkin pelastui Crécystä. Kaarle oli jo taistelun alussa ratsastanut tiehensä. Hänestä tuli sittemmin Saksan keisari nimellä Kaarle IV. Kaale kruunattiin isänsä kuoleman jälkeen ensin Böömin kuninkaaksi ja Luxemburgin kreiviksi vuonna 1346. Vuonna 1355 hän sai Italian kuninkaan kruunun ja kruunattiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi. Kymmenen vuotta myöhemmin Kaarle kruunattiin vielä Burgundin kuninkaaksi.
Crécyn taistelu ritarilaitoksen tuhon alku
Ranskalaisten tappio taistelussa oli paha isku sekä sotilaallisesti että taloudellisesti. Siihen vaikutti heidän omat virheensä ja annettujen käskyjen laiminlyönti. Filipin virhearvio oli yritys jatkaa taistelua väsyneillä ja sekasorrosta kärsivillä joukoilla. Osa niistä oli shokissa walesilaisten jousimiesten tarkan ja tiheän tulituksen vuoksi. Englantilaisten voittoa taistelussa edisti sekin, että englantilaisten päällikkö Edvard III valitsi puolustuksen ja miehitti taistelupaikan ympäröivät kukkulat. Taistelevien puolien välissä oleva kenttä oli hiljan kynnettyä peltoa, joka vaikeutti ranskalaisten liikkeitä. Etenemistä hidasti myös ritarien raskas varustus. Englantilaiset jousimiehet olivat taas kevyesti puettuja ja heidän kykynsä ampua nuolia oli moninkertainen ranskalaisten jousimiehiin verrattuna. Kuningas Edvard sijoittui johtamaan taistelua pienellä kukkulalla sijainneeseen vanhaan tuulimyllyyn. Sieltä oli takana hyvä näköala taistelukentälle.
Crécyn taistelu ja yleensä koko ns. satavuotinen sota merkitsi ritarilaitoksen loppua sen vanhassa muodossaan. Sodankäynnin ja sotataidon muutos merkitsi sen loppua. Crécy ei vielä riittänyt vakuuttamaan ranskalaisia heidän kyvystään pärjätä englantilaisille. Niinpä he hävisivät verisesti englantilaisille vielä kahdesti. Seuraava tappio näet koettiin Poitiers’n taistelu, joka käytiin 19. päivä syyskuuta vuonna 1356. Ranskalaisten oli kolmen rankan tappioputken jälkeen myönnettävä ajan kulkeneen heidän sodankäyntitaidon ohitse.