Sain luettua Sophie Hannahin ”Nimikirjainmurhat” -kirjan. Lainasin sen vahingossa kirjastosta, koska kannessa oli Agatha Christien nimi. Oletin tuossa kiireisessä tilanteessa, että kirja on julkaistu postuumisti ja on siten jäänyt minulta lukematta. Valitettavasti ei ollut, vaan kyse oli jälleen eräänlaiseta kirjallisesta ruumiinryöstöstä. Tapaus kuvaa osaltaan tätä uusliberalistista aikaamme ja ihmisen pohjatonta ahneutta, johon syyllistyvät niin oikeuksien haltijat kuin kustantajat.
Näyttää siltä, että tämä kuolleiden menestysteosten kirjoittajien hyödyntäminen haudan takaa on tätä aikaa ja ilmeisesti jopa yleistymässä. Margaret Mitchellin ”Tuulen viemää” -teokseen kirjoitettiin jopa kaksi jatko-osaa, jotka olen jättänyt tietysti lukematta. Erityisen pahoillani olen yhden rikosromaanien suosikkini ruumiinryöstöstä, nimittäin ruotsalaisen avioparin Maj Sjöwall ja Per Wahlöön henkilohahmojen tökeröstä jatkohyödyntämisestä.
Kyseinen aviopari kirjoitti kymmenen rikosromaania, joiden parasta antia mielestäni on sarjan henkilöhahmot. Ikävintä asiassa on se, että pariskunnan henkiin jäänyt puoliso, Maj Sjöwall on syyllinen tuohon häväistykseen. Sarjan päähenkilön Martin Beckin nimissä on televisiossa pyöritetty lukuisia osia, joita useimmat kriitikot ovat kehuneet silmät ymmyrskäisinä. Minä en, koska niissä ei ole tavoitettu alkuperäisen kirjasarjan henkeä ja yhteiskuntakritiikkiä. Erityisen ikävää on ollut vanhojen henkilöhahmojen raiskaaminen. Niistä rankimman väärintulkinnan on kokenut alun perin hyvin mielenkiintoisesti piirretty ja moniselitteinen persoona Gunvald Larsson. Uuden tulkinnan mukaan miehestä on tehty ilmeinen psykopaattinen ja sadisti. Kirjojen Gunvald jäi mieleeni rosoisena persoonana, joka työssään oikoi byrokratian mutkat, mutta ei ollut ihmisvihaaja. Päinvastoin.
Vaikka olenkin lukenut tiettävästi kaikki Agatha Christien kirjat, en silti ole mikään hänen suuri faninsa. Christien teosten kohdalla useimmiten kyse on pikemminkin aikuisten saduista kuin kerronnasta, joka selittäisi ihmistä tai yhteiskuntaa sen ilmiötä ja ongelmia . Kaikkein vähiten tuotanto pohtii mitä rikos ja rikollisuus on. Silti hänen kirjoissaan on omaa viehätysti jaerinomaista taitoa rakennella juonikäänteitä. Tarinan, vaikkapa vailla todellisuuspohjaa, Christie osasi kertoa. On valitettavaa, ettei rouva saanut levätä rauhassa oman työnsä ja tuotantonsa laakereilla. Mutta sitä se ihmisen pohjaton ahneus teettää. Ja kaiken lisäksi vielä paljon pahempaakin.