”Se vanha vainooja, kavala kauhea, on kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen.”
Tänään perjantaina 24. helmikuuta 2023 tuli mieleen tuon vanhan protestanttisen taisteluvirren sanat, luettuani tamperelaisen Aamulehden kylmäävän pääkirjoituksen. Sen otsikko kuului:
Väheksymättä lainkaan meneillään olevan sodan Ukrainan kansalle tuottama tuskaa, tuhoa, kuolemaa ja traumoja, totean, ettei tuolla otsikolla ja sen alla olevalla jutulla ole kovinkaan paljon tekemistä sen asian kanssa, jota Aamulehti on näennäisesti tukevinaan. Ukrainan sota ja ukrainalaisten hätä on vain keppihevonen Aamulehden ja sen takana lymyilevien pimeiden voimien pelissä. Heille kelpaa kaikki jolla lietsoa vihaa ja sotaista uhoa.
Otsikollaan, jonka tosin vain suurin osa lukijoista noteeraa, Aamulehti vilauttaa niin sanotun todellisen karvansa, vai sanotaanko vihaa siittävän elimensä. Näin lehti kertoo suoraan, ettei sen syvin olemus ole muuttunut tippaakaan 30-luvun lapualaisvuosista. Siis ajasta, jolloin lehden omat toimittajat olivat vääntämässä ”kentällä” fasistista politiikkaa Isänmaallisen kansanliikkeen riveissä. Niinpä yksi lehden toimittaja oli kirjoittamassa itseään suomalaisen journalismin historian sivuille osallistumalla mm. eduskunnan varapuhemiehen Väinö Hakkilan muilutukseen. Voiko tutkiva journalismi enää päästä tämän pitemmälle – toimittaja itse tekemässä skuuppien äitiä lehteensä!
Tervaspampulla hutkiva journalismi oli kuitenkin vain välivaihe, suotuisten poliittisten konjuktuurien sallimaa, Aamulehden taivaltaessa ”sananvapauden poluilla”. Joka on tutustunut suomalaiseen äärioikeistolaiseen journalismiin useammankin vuosikymmenen ajalta, voi hyvin nähdä tänään julkaistun pääkirjoituksen otsikon hengeltään ja sananvalikoinniltaan 30-luvun äärioikeistolaisen uhon kanssa. Monen muunkin läpyskän, mutta nimen omaa Aamulehden sivuilta se on luettavissa. Jos joku väitettäni epäilee, menköön penkomaan lehden sivuja vaikkapa kansalaissodan jälkeisiltä ajoilta vuoteen 1948. Siihen kaareen sisältyy mahtava määrä tuota samaa vihan ja sodanlietsontaa, mitä lehti piereskelee sivuillaan tänäkin päivänä.
Lehden pääkirjoitus on rakennettu taitavasti. Artikkelia lukematon saa otsikon perusteella kuvan, että Venäjä olisi nimenomaa Ukrainan ikuinen vainooja. Sitä juttu ei kuitenkaan väitä eikä historiaa raiskaamatta voisi väittääkään. Kas, kirjoittaja / kirjoittajat kertovat tuon ikuisen vainoojan kiusanneen Ukrainan ”naapurimaita”. Siihen samaa pakettiin sitten kääräistään, suojeluskunta-aatteen hyväksymään tapaan, isovihakin ja sen aikaiset tihutyöt Pohjanmaalla ja muualla. Aivan oikea historiallinen tosiasia! Onko ujoutta, vai mistä johtuu, ettei kerrota noiden raaimpien tekojen tekijöiksi juuri kasakoita eli tämän ukrainalaisen sankarikansan esi-isiä ellei peräti perustajia, jos niin halutaan mutkat oikoen todeta.
Kirjoitus unohtaa autuaasti senkin, mitä tekivät suomalaiset hakkapeliitta-sankarit Saksanmaalla ja muualla keski-Euroopassa. Ihan samaa mitä nämä venäläiset ja kasakat isonvihan aikana meille suomalaisille. Se oli sodassa ajan tapa ja oli ollut tuhansia vuosia. Yksikään eurooppalainen kansa ei ole siinä suhteessa synnitön. Sodan oli elätettävä itsensä. Isäni osti joskus 50-luvun lopulla Hans Jacob von Grimmelhausenin nimellä kirjoitetun kirjan ”Seikkailukas Simplicissimus”. Sen luettuani en enää suhtautunut hakkapeliittoihin ja sotaan sillä samalla intomielellä mihin koulu meitä opetti.
Historia on kaikkien sodanlietsojien ja propagandistien ehtymätön lähde. Aivan hiljattain lukaisin Facebookista erään tamperelaisen kävelevän poliittisen GPS:n jutun, jossa tämä vuodatti tietomaljaansa tyhmemmilleen selittäen Ukrainan historiaa tavalla, josta minä en ollut kuullutkaan. Tätä samaa suurta joustavuutta totuuden jaossa käytettiin suojeluskunta-aikaan historiaa Suur-Suomen kivijalan valamiseen yhtä suuripiirteisesti. Antaisinkin siksi mielelläni Aamulehden toimittajille ja muille historianvääristelijöille tehtäväksi laskea, kuinka monta kertaa itäinen ikuinen vainooja on aloittanut sodan ja monestiko läntinen ikuinen vainooja. Näin ikivanhan kannakselaisen suvun jälkeläisenä voin sanoa, että rahvas ne sotaleikit on aina maksanut hengellään, kärsimyksillään ja omaisuudellaan. Siinä mielessä, tästä näkökulmasta, aloittajallakaan ei useammassa sodassa ollut rahvaalle niin väliä.
Jos joku haluaa löytää mielekkyyttä tälle Aamulehden pääkirjoitukselle, tulee hänen verrata sen sanomaa presidenttimme Niinistön naapurisovun riekaleiksi repineisiin puheisiin. Kysymys on tietysti perustavaa laatua olevasta ulkopoliittisen linjan muutoksesta. Uskallan kuitenkin väittää, ettei pelkästään siitä. Kyse on myös tietoisesta pyrkimys militarisoinnin ja vihapuheen avulla murtaa kansalaisyhteiskuntamme rakenteita ja äärioikeistolaistaa sitä 1930-luvun malliin. Juuri tästä oli kysymys myös Aamulehden pääkirjoituksessa.
Reino Seppänen
Virsi 170 – Jumala ompi linnamme
Virsi ”Jumala ompi linnamme” on ollut yksi mielivirsistäni aivan lapsesta lähtien. Urkujen säestyksellä se saa edelleenkin kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Martin Luther kirjoitti siihen sanat psalmin 46 pohjalta vuonna 1528. Tosin oikeastaan vain ensimmäisen säkeen. Säveltäjä on tuntematon, mutta jotkut sanovat sitäkin Lutherin työksi. Ensimmäisenä virren suomensi Jaakko Finno virsikirjaan vuonna 1583. Nykyisessä virsikirjassa sen numero on 170.
Muuan pappismies kertoi minulle aikanaan, että virressä mainittu ”vanha vainooja” ei ole suinkaan sielunvihollinen, jonka tulkinnan olin sille itse antanut. Sillä viitataan turkkilaisiin ja heidän Wienin piiritykseen vuonna 1529. Osmanien valtakunnan sulttaan Suleiman Suuri yritti vallata Itävallan pääkaupungin, mutta epäonnistui siinä.
Myöhemmin moni on vakuutellut minulle, että vanha vainooja tarkoittaa nimen omaa paholaista. Suomessa virren tulkinta sai jo itsenäisyyden alkuvuosina vahvan poliittisen latauksen, jossa vainooja oli tietenkin inha itä. Talvisota vahvisti tätä käsitystä ja edelleenkin se on puolustusvoimien ja militaristien mielivirsi, mutta olkoon. Minä en salli sen häiritä mielenrauhaani. Jumala on minunkin linnani.
