Kokoomus on Suomen politiikan keskeisimpiä toimijoita ja intressipolitiikan näkökulmasta toinen maamme kahdesta tärkeimmästä puolueesta. Toinen on tietenkin SDP. Vaikka olenkin vuosia, tai pysytäänpä nyt totuudessa, vuosikymmeniä lyönyt sanalla kokoomusta kuin vierasta sikaa (mitä se nyt todella onkin), pidän puoluetta kuitenkin suomalaisen demokratian kannalta tärkeänä organisaationa ja aivan välttämättömänä politiikan tasapainon näkökulmasta. Kokoomus on se voimakeskus, jonka kautta poliittiselle kentälle nousevat kotimaisen pääoman edut ja tavoitteet. Juuri näin pitää ollakin, jos kansanvallassa eletään.
Kesäkuussa 2014 pidetyssä puoluekokouksessa Alexsander Stubb valittiin kokoomuksen puheenjohtajaksi Jyrki Kataisen luovuttua tehtävästä. Hänen vastaehdokkaanaan ollut Paula Risikko hävisi puheenjohtajavaali toisella kierroksella äänin 500-349. Ehdolla tuolloinen myös ollut elinkeinoministeri Jan Vapaavuori putosi jo ensimmäisellä kierroksella. Tapahtunut oli osoitus siitä, ettei demokratiassa aina paras vaihtoehto toteudu.
Alexsander Stubb nousi puolueen puheenjohtajaksi valtavan mediamylläkän ansiosta. Hänen parasta osaamisaluettaan lieneekin julkisuuden aallonharjalla ratsastelu ja selfieiden otto. Politiikan asiaosaaminen ja puoluetyössä puurtaminen eivät kuulu Stubbin vahvuuksiin. Tämä huomattiin laajemmin vasta miehen jouduttua poliittisen puolueen johtajan arjen ja konkreettisten tehtävien eteen. Stubb edustaakin nykyisin vallalla olevaa näkemystä politiikasta areenana, jossa mielikuvilla pelaaminen ja ihmisten manipulointi ovat sen tärkein sisältö. Siten Stubb asettuu samaan riviin vertaistensa entisten puoluejohtajien Suvi-Anne Siimeksen ja Jutta Urpilaisen kanssa. Samaan sarjaan voidaan liittää ehkä keskustan Juha Sipiläkin. Yhteistä heille kaikille on läpikäyvä pinnallisuus, kosketuksen puute tai haluttomuus puolueidensa aateperinteeseen, ideologiaan ja puoluekenttään. Heitä yhdistää myös halu helppoihin temppuratkaisuihin vaikeissakin ongelmissa. Ilmeisesti kyse on uudentyyppisestä, tätä aikaa edustavasta politiikkotyypistä?
Stubbiin kohdistuva kritiikki pysyi yllättävän pitkään pinnan alla. Julkisuuteen se nousi oikeastaan vasta sen jälkeen, kun puolueen laskevat kannatusluvut soittivat hätäkelloja. Yksi noiden kellojen kilistäjä oli toinen median suosikkipoika ja poliittisen areenan ontto tynnyri Hjallis Harkimo. Hänen painavin argumenttinsa Stubb-kritiikkiin oli juuri kokoomuksen gallupkannatuksen lasku. Harkimolla oli jopa otsaa väittää, että kokoomuksen eduskuntaryhmässä suurin osa toivoisi puheenjohtajan vaihtuvan.
On todennäköistä, ettei tuo Harkimon väite edes pitänyt paikkaansa. Kyseessä on ehkä miehen keksimä tai hänelle syötetty ”tosiasia”. Stubb vaistosi puolue-eliitin ja kentän piirissä kasvavan tyytymättömyyden. Vastavetona hän masinoi itseään tukevan ”kannatuskirjeen”. Tuossa viime pääsiäisen aikaan julkaistussa viestissä kaksikymmentä puolueen eliittiin kuuluvaa vaikuttajaa ilmaisi tukensa Stubbille ja toivoi tälle työrauhaa.
Kirje ei suinkaan helpottanut puheenjohtajan pulaa, vaan muodostui Stubbille uudeksi rasitteeksi. Puolueen piiristä näet kavallettiin medialle sen alkuunpanijaksi puheenjohtaja Stubb itse . Ensimmäisinä haaskalle ryntäsivät raatelemaan kokoomuksen räkäisimmän oikeiston kansanedustajiin kuuluvat Eero Lehti ja Elina Lepomäki. Tämä puolueen sokeimpia uusliberaaleja edustava siipi, kuten ”liikemies-kansanedustaja” Harkimokin vaativat puolueen yhtenäisyyden palauttamista. Tuo vaatimus ärsytti puheenjohtaja Stubbia ja toki monia muitakin kokoomuslaisia. Aikaisemmin Stubbin suulla oli tarmokkaasti kielletty yleensäkin minkäänlaisen ongelman olemassa olo.
Eräät kokoomuslaiset, puolueen politiikanteon taitavammasta ja osaavammasta päästä, toivoivat Jan Vapaavuoren asettumista ehdolle puheenjohtajakisaan tulevassa puoluekokouksessa. Vapaavuori, joka näin vasemmaltakin nähtynä on eittämättä eräs nykyhetken maamme kyvykkäimmistä politiikoista kieltäytyi kunniasta. Tosin jossakin vaiheessa Vapaavuori ei pitänyt mahdottomana osallistua tälläkin kertaa puheenjohtajakisaan . Hänen vetäytymisensä kertonee jotakin pelin kuvioista. Vapaavuoren kieltäytymisen jälkeen peliin heitettiinkin uusi kortti, ministeri Petteri Orpo. Tämä sai taakseen nopeasti myös Vapaavuoren kannatuksen. Eräänlainen kääntymys Orponkin kohdalla oli kyseessä, sillä olihan hän ehti jo kerran aikaisemmin kieltäytyä kunniasta. Mikä miehen mielen muutti, sitä sopii kysyä.
Näyttää siltä, että kokoomuksen puheenjohtajakisan asetelma on nyt valmis. Stubb, Orpo ja Lepomäki lienee se kolmikko, minkä piiristä seuraava puheenjohtaja valitaan. Arvattavasti ensimmäisellä kierroksella putoaa kättelyssä Lepomäki. Vaikka hän ehdokkaista parhaiten edustaa nykykapitalismin ahneutta ja tylyä luonnetta, Lepomäki olisi eduskuntavaalien raskas rasite puolueelle. Niinpä kilpailu johtajuudesta ratkeaa Stubbin ja Orpon välillä. Vaikka monelta taholta on liputettu reippaasti Orpon voiton puolesta, itse en lähtisi vielä tässä vaiheessa voittajaa veikkaamaan. Menossa on parhaillaan asemiin ajo ja kovaa perinteistä junttausta. Mielenkiintoista on myös se, miten Lepomäen kannattajat tulevat käyttäytymään äänestyksen todennäköisellä toisella kierroksella. Tuskin näille telaketjulinjan porvareille Orpokaan kovin mieluinen valinta on?
Orpon taistelujulistuksen sisältönä on huoli ”keskiluokasta”. Kyse on kuitenkin lähinnä huolesta, ettei tuo keskiluokka hylkäisi kokoomusta. Huoli on kyllä todellinen valittiinpa puolueen puheenjohtajaksi kuka tahansa. Yhteiskunnan sosiaalinen rakenne on kaikissa pitkälle kehittyneissä maissa on muuttunut ja muuttumassa rajusti. Niin sanotun keskiluokan alemmat kerrokset ovat jo osin proletarisoituneet aidon marxilaisen ennusteen mukaan ja kehitys jatkuu. Tuolle kehitykselle ei Orpo eikä kokoomus puolueena mahda mitään. Kyse on pääomien ja varallisuuden keskittymisestä, jonka tarpeita parhaiten palvelee uusliberalismille ja kaventuvalle demokratialle alistuva poliittinen eliitti. Tässä mielessä tulevaisuuden politiikkaa edustaneekin parhaiten Elina Lepomäki. Hän ymmärtänee, että kokoomuksen poliittisen merkityksen ja vaikutusvallan kannalta on yksi ja sama, onko puolueella tasavallan parlamentissa 15 vai 25 kansanedustajaa.