Lukiessani Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen ”Villi itä” -kirjaa, muistelin muita ”heimosotiin” liittyviä lukemiani kirjoja. Niistä palautui mieleen Jussi Niinistö teos ”Heimosotien historia 1918 – 1922”. Päätin lukea senkin, voidakseni vertailla erilaisia tulkintoja tästä yhdestä lähihistoriaamme kuuluvasta vaiheesta. Ajatus oli hyvä, koska se selvensi etenkin käsitystä siitä, mihin suuntaan suomalainen historiatiede on kehittynyt. Muuttunutta todellisuutta selvensi sekin, kuinka nuorempi polvi laajemminkin on ottanut uudet tulkinnat vastaan. Minut yllätti etenkin lehtien arviot Villi itä -kirjasta. Kuvaavaa oli esimerkiksi Helsingin Sanomissa 15.10.2019 kirjan arvioineen Veli-Pekka Leppäsen juttun otsikointi: ”Häpeälliset murharetket”. Leppänen toteaa, että Aapo Roselius ja Oula Silvennoinen riisuvat sankarihohteisen viitan heimosoturien harteilta. Tiedot sata vuotta sitten käydyistä sodista ovat hänestä puistattavia. Niin ne ovat minustakin.
Tässä mielessä olikin hyvin paljastavaa lukea Niinistön ”Heimosotien historiaa” . Kirja ei ole Niinistön huonoimpia yrityksiä kertoa maamme lähihistoriasta. Valitettavasti sekin pitää sisällään saman vahvan tendenssin muokata mennyttä tutkijan tahdon mukaiseksi. Kirjan luettuaan, käy hyvin selväksi, ettei Niinistö näytä hetkeäkään miettineen noiden heimosotien oikeutusta niiden laillisuuden näkökulmasta tai mielekkyyttä niiden geopoliittisen järkevyyden kannalta. Samalla hän jättää kertomatta suuren määrän pahoja ihmisoikeusloukkauksia ja lievempiä rikoksia. Tutkimusmenetelmä on kovasti samanlainen, jolla kansalaissota saatiin sopimaan ”valkoisen valheen” raameihin.
Niinistö näkee sodan ja siinä tapahtuneiden tekojen oikeutuksen nousevan ”isänmaallisuudesta ja isänmaan edusta”. Nuo käsitteet nähdään ja tulkitaan aktivistien ja kansalaissodan voittaneen osapuolen vahvemman oikeudella. Tuo käsite ”vahvemman oikeus” nousee esiin myös Niinistön kirjan lopussa, kun kirjailija parahtaa: ”Heimokansalliseen innostukseen ja uskoon pientenkin kansojen itsemääräämisoikeudesta pohjautuvat unelmat murskaantuivat suurpoliittisten realiteettien – vahvemman oikeuden – armottomassa puristuksessa.” Tuo lainaus itse asiassa kertoo kaikessa sekavuudessaan Niinistön orientaation ja kyvyn ottaa huomioon ristiriitaisia intressejä, monenlaisia ”totuuksia” ja tosiasioita.
En voinut olla miettimättä, näkikö historioitsija lainkaan, minkälainen vahvempi voima pakotti vienalaisen tai aunuslaisen ihmisen mukautumaan aseistetun ”ruotsin” heimoromantiikan muottiin. Tai miten heimosoturin vahvemman voima murskasi antautuneet ”bolsevikit”, jotka useinkin olivat asevelvollisuuteen pakotettuja musikoita. Vahvemman voimalla kerättiin ryöstösaaliita sekä häpäistiin juutalaisia, naisia ja vieraita kieliä puhuvia. Kaikki tuo oli näiden heimosotien arkea ja siinä ei todellakaan ollut mitään ylpeilyn aihetta. Jos sodasta yleensä haluataan etsiä jotain ylpeilyn aihetta, sitä voisi löytää vaikka Suomen talvisodasta!
Niinistön yksisilmäisyys ja epäjohdonmukaisuus tulee esille siinä, kuinka vankien ampuminen (jo tuolloin kansainvälisen oikeuden vastaista) oli ymmärrettävää ”heimosotureilta”, mutta osoitti bolsevikkien kohdalla äärimmäistä raakuutta. Erityisen vastenmielisiä olivat joidenkin ”sotasankarien” laatikoidut henkilökuvaukset. Niinistö hehkuttaa ylistystä mm. virolaissyntyiselle Hans Kalmille, sotilaana kelvottomalle, käskyjä noudattamattomalle miehelle ja ihmisenä ilmeisen psykopaattiselle murhaajalle, jonka ”sankariteot” tulivat tunnetuksi jo Suomen kansalaissodassa. Kritiikittömästi hän kirjaa tosiasioina väitteet Antikaisen hiihtojoukkueen tekemiksi väitetyt Kiimasjärven kidutuksen ja ihmissyönnit. Erinomaista henkinäkijänkykyä Niinistö osoittaa todetessaan Toivo Antikaisen vankeustuomion pelastaneen tämän Stalinin vainojen uhriksi joutumiselta. Näin olisi saattanut toki käydäkin, mutta historiankirjoituksen tulisi perustua faktoihin eikä arvailuihin.
Olisi ehkä paikallaan uhrata enemmänkin aikaa Niinistön kirjan arviointiin, koska huomautuksia siitä tuli kirjoitettua muistiin peräti pari liuskaa. Toisaalta tuosta materiaalista ei nouse esiin mitään uutta ja merkittävämpää havaintoa. Kaikki on todettu jo moneen kertaan. Turhaa tuo Niinistön lukeminen toiseen kertaan ei suinkaan ollut. Rinnakkaisteoksena sen korosti eroja kahden erilaisen tutkimustavan ja tutkijamoraalin välillä. Toisaalta se avasi minulle itselleni muutaman uuden näkökulman ja antoi paljon pohtimisen aihetta.
Jussi Niinistön kirjan erinomainen ansio oli sen kuvitus. Hän oli onnistunut saamaan heimosotiin osallistujien jälkeläisiltä ja perikunnilta harvinaista kuvamateriaalia, jonka toivoisi päätyvän yksityiskotien sijasta varsinaisiin arkistoihin. Tuo havainto useista valokuvista sadan vuoden takaa, herätti minussa ajatuksen siitä, kuinka paljon säilyttämisen arvoista aiheistoa tuhoutuu ihmisten ymmärtämättömyyden vuoksi. Miten sitä voitaisiin pelastaa tulevaisuudelle ja historiantutkimukselle?