Veljeni Kaarlo Antero (Allu) Seppänen siirtyi ajasta ikuisuuteen perjantaina 15. syyskuuta 2023 82-vuotiaana. Viimeiset elinvuotensa hän vietti hoitokoti Kanteleen osasto Otsossa. Siellä hän asusti yhdessä puolisonsa Riitan kanssa aina tämän kuluvan vuoden kesäkuun 18. päivä tapahtuneeseen kuolemaan asti. Pitkäaikaisen kumppanin poismeno 61 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen järkytti ilmi selvästi muistisairaudesta ja heikosta terveydestä kärsineen veljeni tasapainoa.  Aikaisemmin Allun aina tavatessa osoittama elämänilo oli kadonnut hänen olemuksestaan.

Veljeni Allu syntyi Karl ja Taimi Seppäsen perheeseen sen neljänneksi lapseksi Valkeakoskella jatkosodan kynnyksellä 19. päivä toukokuuta 1941.  Perhe oli talvisodan sytyttyä  joutunut pakenemaan Viipurista Valkeakoskelle.  Paikkakunta oli ollut tuttu perheelle isäni tultua sinne töihin Toijala – Valkeakoski ratatyömaalle vuonna 1936.  Kyseinen rata valmistui pari vuotta myöhemmin ja perhe muutti pahaksi onneksi isän töiden perässä Viipuriin rakentamaan Kivisalmelle suunniteltua uutta siltaa.  Silta jäi rakentamatta, mutta niin jäi kaupunkiin myös perheen koti ja omaisuus.

Allun lapsuuden alku oli isän sotahommien vuoksi paljolti ”isätöntä”.  Äitini Taimi kertoi monesti, kuinka ilmeistä mustasukkaisuutta tuntenut Allu oli tiedustellut isältään tämän loman aikana, milloin ”isä lähtisi omaan kotiin”.   Hänen väliaikaisen ”isättömyyden” korvasi kyllä ylenpalttinen äidinrakkaus.  Me muut neljä sisarusta ymmärsimme, että juuri Allu oli se äitimme lemmikki. 

Allu pienenä talvitamineissaan.

Perhe asui Valkeakoskella Raikkaan kauppalanosassa koko jatkosodan ajan ja aina vuoteen 1947 asti, jolloin sille valmistui omakotitalo rintamamiestontille silloisen Sääksmäen kunnan Kasurin kylään.  Allu aloitti koulunkäyntinsä Leppälän kansakoulussa vuonna 1949.  Siellä oli myös ylemmällä luokalla hänen Taina sisarensa, joka oli Allun varhaislapsuudessa ja vielä myöhemminkin hänen läheisimpiä kavereitaan.  Yhteiset leikit saattoivat silloin tällöin edetä huimiinkin ideoihin.  Niitä sisarukset muistelivat vielä vanhoilla päivillään, kuten kiukkuisen kukon kouluttamista lentäjäksi talon katolta pudottaen. 

Minä perheen kuopuksena, Allua liki kuusi vuotta nuorempana, olin ainoastaan ensimmäisen kouluvuoteni Allun kanssa Leppälän kansakoulussa.  Ikäeromme oli tuolloin sitä luokkaa, ettei Allu noteerannut minua riesaa kummempana asiana.  Tarvittaessa kyllä tiukan paikan tullen puolusti jopa tappeluun asti, mutta käytti ylivoimaansa myös pikkuveljen höyhentämiseen.  Vanhemmat sälyttivät toki jonkinlaisia velvoitteita katsoa meikäläisen perään, mutta usein ne tahtoivat unohtua.  Muistiini ovat kuitenkin jääneet lukuisat uinti- ja onkiretket läheiselle Mallasvedelle sekä seikkailut naapuritiloilla ja kylän metsissä. 

Kansakoulun jälkeen Allu hyvin itseohjautuvasti haki Valkeakosken ammattikouluun sähkölinjalle ja myös pääsi sinne.  Sähkölaitteet, koneet ja mekaniikka kiinnosti jo aikaisemmin häntä.  Isäukon jatkosodan aikana sotasaaliina tai ehkä pikemminkin kompensaationa tuoma seinäkello, ”Molotohvi” katosi historiaan Allun tutustuessa sen toimintaperiaatteeseen.  Myöhemmin omakotitalon nurkkiin ilmestyi vanhoja radioita, joita Allu korjaili ja purki.  Samoin syntyi, ilmeisesti ammattikoulun inspiroimana, kaikenlaisia käämejä ja niistä viritettyjä moottoreita. 

Ensimmäisen ammattikouluvuotensa kesälomalla Allu meni vanhemman veljeni Erkin kutsusta Helsinkiin ja sai työpaikan Soliferin tehtailla poraamassa reikiä erikoisenmallisiin saranoihin.  Hän kävi tuona aikana pari kolme kertaa kotona samalla asenteella, mitä Amerikan kävijät vuosikymmeniä aiemmin ja Ruotsinkävijät myöhemmin.  Yhtenä leveilyn kohteena oli tuolloin muodissa ollut jenkkikassi, jonka myöhemmästä ja paljon nuhruisemmasta olemuksesta pääsin itsekin nauttimaan. 

Kaksivuotisen kaupungin ammattikoulun jälkeen Allu pyrki ja pääsi kolmivuotiseen Yhtyneiden paperitehtaiden Lotilan ammattikouluun ja suoritti sen kahdessa vuodessa.  Työpaikka löytyi Yhtyneitä paperitehtailta, jonka korjauspajalla Allun setä, erinomainen hitsaaja Viljam Seppänen, opetti hänet hitsaajaksi.  Sitä työtä hän sittemmin teki paitsi Yhtyneiden korjauspajalla myös Jylhävaaran putkiliikkeessä ja sen seuraajana toimineessa Sydän-Hämeen Putkessa. 

Komennustyöt veivät Allun mm. Jämsänkoskelle ja myöhemmin hänen vanhempi veljensä Erkki töihin Kuolan niemimaalle perustettuun Tulomajoen voimalaitokselle, joka oli ensimmäinen suuri rakennushanke Neuvostoliitossa, johon suomalaiset osallistuivat.  Värikkäiden vaiheiden jälkeen veljekset palasivat taas Valkeakoskelle ja Allu ryhtyi miettimään uutta suuntaa elämälleen.

1960-luvun puolivälissä tuo suunta sitten löytyi.  Allu löysi Valkeakosken sairaalaan töihin tulleen sairaanhoitajan Riitta Erkamon ja heistä tuli pari.  Mentiin kihloihin, avioiduttiin vuonna 1964 Lahden vanhassa kirkossa.  Nuorenparin vihki morsiamen isä rovasti Pentti Erkamo.  Kohta heille syntyi myös tytär, jonka Pentti Erkamo myös kastoi yhdessä hänen oman poikansa esikoisen kanssa. 

Toinen Allun tulevaisuuteen syvästi vaikuttanut elämänkäänne oli hänen hakeutumisensa Valkeakosken teknilliseen kouluun, josta hän valmistui teknikoksi.  Uusi työpaikka löytyi Säteriltä vuoromestarina.  Tässä toimessa Allu oli aina siihen asti, kunnes hänet valittiin Teknisten liiton Pirkanmaan asiamieheksi.  Työ teknisten edunvalvojana oli Allulle mieluinen.  Hänelle ammattiyhdistystoiminta niin kuin myös poliittinen osallistuminen sosialidemokraattina tuli kodin perintönä ja oli hänelle itsestäänselvyys.   

Allun työn alku teknisten liitossa osui aikaan, jolloin liiton luonne ja toiminta muuttuivat puhtaaksi ammatilliseksi edunvalvonnaksi.  Takana oli teknisen henkilöstön määrän merkittävä kasvu, jonka kustannuspaineet muuttivat työnantajapuolen suhtautumista aikaisemmasta ”yhdessäkulkijan” roolista normaalin liiketoiminnan palkkamenoiksi.   Tuota liiton toiminnan muutosta olivat vääntämässä edesmennyt entinen puheenjohtaja Matti Huuskonen ja STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini.  Etenkin Matti Huuskosta Allu kunnioitti ja muisteli lämmöllä vielä eläkkeellä ollessaan.  Asiamiehen työssä Allulle syntyi monia ystävyyssuhteita, joista läheisimmät kantoivat hänen loppuvuosiinsa asti. 

Allun harrastuksista liikunta ja matkailu olivat varmaankin keskeisimmät.   Jo nuorena hän liittyi Valkeakosken Koskenpoikiin ja oli innokas jalkapalloilija.  Lajin seuraaminen jatkui aina eläkevuosiin.  Liikunta oli tärkeä väylä purkaa työssä syntyneitä paineita.  Rottweiler rotuinen Jaska koira oli hänen motivoijansa pitkiin kävelylenkkeihin.  Kävelyä Allu harrasti eläkkeelläkin aina sairastumiseensa saakka.  Matkoja Allu ja Riitta tekivät niin perheenä kuin myöhemmin pariskuntana vielä eläkeikäisenäkin. 

Eräänä keskeisenä harrastuksena Allulla oli vuonna 1977 rakennettu omakotitalo Sointulan omakotialueella Valkeakoskella.  Pihatyöt ja puutarhanhoito yhdessä puoliso Riitan ja Taimi-äidin kanssa olivat mieluisia.  Samoin isä-Erkamon Kangasniemelle perustama kesäpaikka oli Allulle rakas.  Pentti Erkamon ajatus monille jälkipolville luodusta yhteisestä onnelasta ei kantanutkaan kovin pitkälle.  Kuten yleensä käy oma etu on yhteistä etua tärkeimmät ja kauniit ajatukset ja toiveet heitetään sivuseikkoina menemään.  Puulaveden rannalla olleen kesäpaikan menetys oli ankara isku Allulle paitsi henkisesti myös kesäisenä toiminnan kohteena.  Siihen takaiskuun Allu reagoi voimakkaasti. 

Allulle, kuten myös Riitalle heidän lapsensa Helena on ollut aina tärkein asia.  Vävystään Petestä Allu puhui myös aina lämpimästi ja arvosti hänen tarmokkuuttaan sekä yritteliäisyyttään.  Myöhemmin silmäteräksi tulivat lapsenlapset Ella ja Oskari.  Kertaakaan ei soitetta tai tavattu, ettei heidän asioitaan ja menestystä selvitetty.  Erittäin liikuttavaa oli havaita vielä Allun sairastuttua ja meidän vietettäessä hänen 80-vuotispäiväänsä hoitokoti Kanteleessa, se ymmärryksen ja ylpeydentunne kun lapsenlapset halasivat pappaansa.  Ella, tuo menestyksekäs salibandynpelaaja, oli tuonut paikalle seuransa SM-mestaruuden ansiosta kiinnityksen saaneen kiertopalkinnon. 

Kun olen nyt miettinyt omaa suhdettani veljeeni Alluun, olen nähnyt tuossa menneessä useita kerroksia.  Lapsuudessa ja nuoruudessa Allu oli minulle ihailun kohde ja eräänlainen idoli.  Lapsena Allun perusolemus oli iloinen ja nauru herkässä.  Tosin veljellisiä selkäsaunojakin tuli silloin tällöin ja tilaamatta.  Murrosiässä Allu muuttui ja mitä vanhemmaksi tuli, niin sitä kulmikkaammaksi.  Minun tapani puolustautua ei ollut voimankäyttö vaan puhe, joka useinkin päätyi puhtaaksi vittuiluksi.  Sillä taas oli omat seurauksensa…

Nuorena miehenä veli-Allu poti kroonista rahapulaa.  Minä taas perheen ”juutalaisena” (veljeni Erkin luonnehdinta) olin säästäväinen ja Allusta tuli minulle lypsylehmä ja paras tulonlähde.  Allu näet opetteli tupakoimaan (Boston, Miltton jne)  ja tuosta tavasta kehittynyt addiktio hyödytti minua.  Rahantarpeen syntyessä velipoika kääntyi puoleeni ja minä suosiollisesti lainasin hänelle rahaa tupakanostoon pienellä korolla, joka yleensä oli 100 prosenttia, mutta herkkinä hetkinä saatoin huikennella ja pudottaa koron jopa puoleen siitä. 

Allun avioiduttua kanssakäymisemme väheni, mutta ei koskaan katkennut.  Oma avioitumiseni vuonna 1972 vakiinnutti minunkin elämistäni ja yhteydet alkoivat vahvistua.  Vuonna 1977 Allu pyysi minua kesällä muurarin apulaiseksi omakotityömaalle.  Tiiviimpi yhteydenpito taisi alkaa vuonna 1987, kun vanhin veljeni Erkki ja hänestä seuraavana syntynyt sisareni Anja Kaarina (Kaisu) kuolivat Ruotsissa.  Myöhempinä vuosina yhteydet tiivistyivät entisestään.  Teimme yhteisiä oopperamatkoja Tallinnaan ja kylpylämatkan Fra Mareen.  Riitta ja Allu olivat jokakesäisiä vieraita mökillämme.  Mekin kävimme aikoinaan tuolla surullisen loppuratkaisun saaneella Puulaveden mökillä.  

Ragni Malmsten on aikoinaan laulanut riepumatosta vertauskuvana elämästä.  Minusta tuo analogia on upea ja liikuttava ajatuksen nasevuuden vuoksi.  Meidän jokaisen oma riepumattomme kudotaan niistä kuteista, jotka meille on annettu.  Keskeisintä tässä elämässä on se millaiset vanhemmat ja ympäristön me itse kukin saamme.  Allulle, kuten meille muille sisaruksille on ollut onni ja siunaus syntyä kohtuullisen hyviin oloihin ja syntymälahjana ovat tulleet hyvät, huolehtivaiset vanhemmat.  He olivat taustaltaan kovan ja ajoittain niukankin elämän kokeneita, mutta kodissamme saimme kaiken sen, mikä ihmislapselle on tärkeintä – rakkautta, huolenpitoa ja elämän eväiksi oikeat arvot.

Hyvää matkaa velipoika ja tapaamisiin!