Eläinkunta jakautuu karkeasti ottaen saaliseläimiin ja saalistaviin eläimiin. Tätä nykymenoa katsellessa tuntuu siltä, että sama koskee myös ihmiskuntaa. Itse en ole osannut aikaisemmin näin ajatella, vaikka eräät työssäni kohtaamat henkilöt ovat sen suoraan eri keskusteluyhteyksissä sanoneetkin. Kyseessä ovat tuolloin olleet ihmiset, joiden narsistinen persoonallisuushäiriö on dignosoitu tai muuten kiistaton. Nyky-yhteiskunnassa tämä jako taitaa olla jo niin hyväksytty, että sen julistamiseksi ei enää tarvitse olla psykopaatti. Epänormaali on muuttunut normaaliksi.
Ahneus on aina ollut ihmisluonnolle tyypillinen piirre. Sivilisaatio on tosin pyrkinyt suitsimaan tätä ihmisen alkukantaista ominaisuutta, niin kuin muutakin ihmisen eläimellistä perinnettä. Tästä voi tietysti tehdä johtopäätöksiä kulttuurimme nykytilasta. Yleensä kulttuurit eivät ole katsoneet hyvällä ahneuden estotonta toteuttamista. Takana lienee ymmärrys siitä, että kahlitsematon ahneus heikentää yhteisön sosiaalista koheesiota ja keskinäistä solidaarisuutta. Molemmat asioita, jotka ovat edellytyksiä yhteiselle selviytymiselle. Tästäkin voi tehdä johtopäätöksiä nykymenon mielekkyydestä, se ken haluaa.
Kapitalismin perusidea, jonka Adam Smith aikanaan nosti oppinsa moottoriksi, oli juuri inhimillinen ahneus. Oivallus on erinomainen ja se on rasvannut taloudellisen toiminnan rattaita markkinatalousmaissa menestyksellisesti. Erilaisten sosialististen aatteiden ongelmana oli aikoinaan juuri tuo ristiriita epäitsekkyyden ja itsekkyyden välillä. Jopa neuvostokommunismi joutui turvautumaan ”aineellisiin kiihokkeisiin” saadakseen tuotantoonsa vauhtia. Kaikille kun ei riittänyt prenikoiden ja sosialistisen työn sankarin -arvonimen tavoittelu.
Eri sortin sosialisteilla on siis ollut ongelmana ymmärtää yksilöllistä oman edun tavoittelua, tuota ahneuden esiastetta. Oman edun etsiminen ei ole ollut vaikea kysymys vain sosialisteilla. Samaa probleemaa ovat joutuneet pohdiskelemaan mm. erilaiset uskonnot eikä vähiten kristinuskomme. Itse opin perustaja, tämä nasarealainen puusepänpoika, ilmoitti, ettei rikkailla ole asiaa taivasten valtakuntaan. Teesi, joka on aiheuttanut myöhempien aikojen vähemmän pyhille arvaamattoman suuria teologisia ongelmia. Muutenkin pyhä kirjamme, raamattu, suhtautuu ahneuteen perisyntinä. Tosin, jotkut kristinuskon lahkot ovat menneet sieltä, jossa aita on matalin ja julistaneet maallisen mammonan Jumalan antamaksi siunaukseksi. Mitä enemmän sitä on, sitä siunatumpi ihminen on kyseessä. Aika ovelaa, mutta Mestarin puhdasta pettämistä.
Oma moraalis-ideologinen ongelmansa on myös kapitalismin ilosanomaa julistavilla. Ihminen on siitä outo kapistus, että se ei koskaan tahdo selittyä minkään opin tai ismin kautta. Kaikkien vanha- ja uusliberalististen ahneliiinien kauhuksi löytyy myös niitä, joita ilahduttaa aito epäitsekkyys tai niitä, joiden oman edun tavoittelu on jotensakin hillittyä. Jotkut taas viis veisaavat niin epäitsekyydestä kuin ahneudesta. Heille riittää pelkkä elämä. Ehkäpä suurin osa ihmiskunnasta on juuri niitä, jotka löytävät mielekkyyden ja elämänonnen aivan tavallisesta arkielämästä pienine iloineen ja murheineen. Siihen ei tarvita oman kulutuskyvyn moninkertaisesti ylittävää varallisuutta tai halua lajitoveriensa alistamiseen.
Kaikki epäitsekkäät äititeresat ja vähään tyytyvät tavikset ovat aidon, eläimellisen ahneuden elähdyttämien saalistajien silmissä saalistettavaa riistaa. Luusereiksikin heitä sopii nimittää. Tämä käsitehän on ilmestynyt puhekieleemme juuri uusliberalismin läpimurron myötä. Lainasana Ameriikasta sekin ja saalistajan kannalta sangen käyttökelpoinen. Uhrihan pitää aina kyetä leimaamaan ja mitätöimään ennen kuin se laitetaan lihoiksi. Syy on siten saaliissa itsessään eikä saalistajassa. Se on sitä uusliberalismin sielunhoitoa, mutta myös eläimellistä perintöämme ja sukua mm. rotuvihalle ja etnisille vainoille.
Alkuperäisen kapitalismin aikana yhteiskunnan moraalia oli vartioimassa kirkko ja vanhoista ideologisista rakenteista periytyneet kunniakäsitykset. Nykyisestä uusliberalismista nämä pidäkkeet puuttuvat. Kehitys on siis mennyt eteenpäin. Kaikki turha rihkama ja kromeluurit aidon ja täysimääräisen ahnehtimisen tieltä ovat poistuneet. Nykyisen uusliberalismin tunnuslauseen voi todella kiteyttää vanhaan kliseeseen ”vapaa kettu vapaassa kanatarhassa”. Uusliberalismin jälkikin on yhteensopiva tämän sloganin kanssa.
Kettu kanatarhassa tekee, kuten tunnettua pahaa jälkeä. Jos aikaa on riittävästi, yksikään kana ei jää henkiin. Samat kujeet ovat myös uusliberalismin ketuilla, vaikka ihan hengenmenosta ei kyse olekaan. Heitä sykähdyttää ajatus mahdollisimman suuresta taloudellisesta voitosta. Se on päämäärä, johon saa pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin. Oman siivunsa saaliista leikkaavat myös uusliberalismin ideologian palkkasoturit, kuten mm. Fortumin konserninjohtajan Mikael Liliuksen tapaus meille osoitti.
Vanhan moraalin murtuminen toki edistää ahneiden rikastumista, mutta se tuo myös omat ongelmansa itse bisneksenteon käytäntöön. Se, näet perustuu vanhaan moraaliin nojautuvaan lainsäädäntöön, liiketapoihin ja kunniakäsityksiin. Tähän samaan problematiikkaan ovat törmänneet kaikkien aikojen meri-, maantie- ja muut rosvot sekä mafiosot. Mihin nojautua, kun vastapuolen sanaan ei voi luottaa? Mafiosojen vastaus on aina ollut raaka voima ja sen synnyttämä pelko. Tässäkö uusliberalistisen onnelan tulevaisuudennäkymä?
Markkinataloususkovainen lukija saattaa väittää, että nyt sosialisti Seppänen kirjoittaa hölmöjä. Nojaan tässä kerronnassa kuitenkin liike-elämästä leipänsä repiviin tuttuihini. Asiasta on myös tutkimuksellista näyttöä. Niinpä mm. Suomen Asiakastieto Oy teki viime vuoden (2007) puolella tutkimuksen, jossa todettiin, että vain joka viides (21,4 %) maamme 500 suurimmasta yrityksestä maksaa laskunsa eräpäivänä tai viimeistään kahdeksan päivää sen jälkeen. Asiakastieto Oy:n parhaaseen Maksumittari-luokkaan kuuluu vain 35 prosenttia niistä firmoista, joiden liikevaihto on yli 20 miljoonan euroa. Mitäpä muuta tämä on kun ahneutta. Ahneus on koko nyky-yhteiskunnan läpäisevä ilmiö ja sen esiintymismuodot rajattomat. Tosin yksi rajoitus sillä markkinataloudessakin on. Palkansaajat eivät saa sitä osoittaa. Omien etujen ajaminen ei näet kuulu luusereille. Kana ei siis saa nokkia kiinni käyvää kettua.
Bisnes on Suomessakin koventunut ja erityisen tukalassa tilassa ovat pienyrittäjät. He kuuluvat yleensä samaan saaliseläimien sarjaan, johon me kaikki muut taviksetkin. Monet heistä kuuluvat myös täysin rauhoittamattomiin ja sukupuuttoon kuoleviin lajeihin. Pienyrittäjät, tuo maan suola, on eräänlainen pioneerikasvi markkinataloudessa. Se valtaa vapaan alueen kuin koivu puulajeista, mutta joutuu väistämättä voimakkaampien syrjäyttämäksi. Kyseessä on rajoittamattoman kapitalismin laki – voimakkaammat alistavat heikompansa. Logiikka on sama mitä Monopolipelissä. Olin siinä pelissä muuten nuorena oikein hyvä.
Kansanviisaus toteaa, että ahneella on niin sanottu kakkainen loppu. Tästä viisaudesta löytyy historiastakin yksilötasolla lukemattomia esimerkkejä. Ja myös yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolla. Elämälle tärkeää ovat suuret kokonaisuudet. Elämän logiikka on lajin säilymisessä. Yksilöt ovat siinä suhteessa vain sivuseikka. Nykyinen pöhöttynyt individualismi on tässä mielessä ajatuksena elämälle vierasta. Juuri siksi uusliberalismin ideologia on tuhoon tuomittu. Ihmiskunnassa esiintyvän kyltymättömän ahneuden tyydyttäminen ei taida olla tämän Tellukselle syntyneen elämän tarkoitus ja päämäärä. Onneksi.
Ahneutta ei sitä paitsi voi koskaan tyydyttää. Ahneuden oleellisin piirre on tyytymättömyys. Ahneet ovat ihmiskunnan monityydyttämättömiä syöpäläisiä. Ahneuden riivaama ei koskaan voi olla niin rikas, ettei himoitsisi lisää. Mitä rikkaampi on, sitä enemmän himoitsee lisää. Lapsille tätä totuutta opetetaan Aku Ankka –sarjakuvan ja Roope-setä hahmon avulla. Menestyksettä.
Paras parannuskeino, jonka tiedän kyltymättömän ahneuden taltuttamiseksi, löytyy vanhan ajan historiasta. Muinoisessa Roomassa eli vihattu poliitikko, bisnesmies ja koronkiskuri Marcus Licinius Crassus (115-53 eaa.). Hän oli koonnut valtavan omaisuutensa likaisin keinoin; orjakaupalla ja kiinteistökeinottelulla. Crassus osti proskriptiolistalle joutuneiden ja siten tapettujen poliittisten vastustajiensa kiinteistöjä halvalla ja myi ne hyvään hintaan eteenpäin. Oman aikansa grynderi siis.
Tämä sankarimme, Marcus Licinius, liittyi kolmanneksi liittolaiseksi ensimmäiseen ns. triumfiraattiin Pompeijuksen ja Caesarin kanssa. Liiton seurauksena hän pääsi Syyrian maaherraksi. Itseään toteuttaen Crassus ryösti estottomasti hallinnoimaansa aluetta. Sekään ei Crassukselle riittänyt, vaan hän päätti ryhtyä valloittamaan myös naapurimaata Parthiaa. Takana lienee ollut myös ovela suunnitelma parantaa omia asemia triumfiraatin keskinäisessä kisailussa vallasta.
Parthian sotaretki päättyi Crassuksen ja roomalaisten kannalta katastrofiin vuonna 53 eaa. käydyssä ratkaisevassa taistelussa. Crassus itse joutui parhialaisten vangiksi. Hänen sikailunsa päättyi siihen, että parthialaiset kaatoivat sulaa kultaa Marcus Liciniuksen suuhun sanoen: ”Tyydytä nyt Crassus kullanhimosi”. Jälkipolville ei ymmärrettävästi ole jäänyt tietoa, saavuttiko Crassus tyydytyksensä.
Jakautuuko ihmisrotu sinun mielestä saalistaviin ja saalistettaviin lajeihin? Entä kumpaan sinä itse kuulut?