Kohu Ilkka Kanervan tekstiviesteistä on pyörittänyt julkista keskustelua jo pitkään. Välttämättä pulina tapahtumien ympärillä ei lakkaa vieläkään, vaikka monet tahot toivonevat sitä jo hartaasti. Kanervan syrjäyttäminen ulkoministerin tehtävistä nähdään yleisesti kokoomuksen pyrkimyksenä vaientaa tuo puolueelle kiusalliseksi käynyt kohu. Mediassa puolueen polvihousuasteelle jääneestä puheenjohtaja Kataisesta on pyritty puleeraamaan jonkinlaista sankaria. Oli kuulemma Jyrki-poika toiminut ”jämäkästi”, mutta samalla tunteella. Sitä muka osoitti pojan pienet itkunpirautukset hänen antaessa potkuja ulkoministeri Kanervalle. No, uskokoon, ken tahtoo.
Tapahtumiin on nimittäin löydettävissä toisenlainenkin ja hyvin johdonmukainen näkökulma. Sen mukaan kokoomuksella ei olisi ollut mitään tarvetta vaientaa kohua, ellei sitä olisi siltä suunnalta tietoisesti synnytetty. Tämän näkökulman mukaan kyse oli operaatiosta jolla Kanerva haluttiin syrjäyttää asemastaan. Hankkeen takana nähtiin väkeviä voimia niin puolueesta kuin sen lähipiiristä. Itse olen taipuvainen hyväksymään tämän tulkinnan, koska se on teoria, joka selittää monet spektaakkelin kummallisuudet ja tarinassa olevat aukot.
Kuten Leonid Iljitš Brežnev ns. ”pysähtyneisyyden aikana” terävästi totesi, käytäntö on teorian tärkein koetinkivi ja mittari. Ajatus ei muuten sellaisenaan ollut Leonid Iljitšin oma, vaan lainaa toiselta Iljitšiltä, nimittäin V.I. Leniniltä. Sen, että kumpikin Iljitš oli toteamuksessaan syvästi oikeassa, todistaa historiallinen kehitys. Kommunismi romahti. Käytäntö osoitti siten, että kommunismi aatteena on syvältä sieltä … no, itsestään. Jättäkäämme siis tulkinta Kanervan syrjäyttämisestä käytännön ja myöhempien aikojen historiankirjoittajien arvioitavaksi.
Erittäin mielenkiintoista oli seurata Aamulehden roolia tässä ulkoministerin syrjäyttämiseen tähdänneessä operaatiossa. Olen monesti todennut mm. tälläkin palstalla, että Aamulehti on perin juurin leniniläinen lehti. Ei suinkaan sisällöltään, vaan siinä, että se on määrätietoisesti ottanut politiikkaan vaikuttamisen lähetystehtäväkseen. Näinhän Lenin opetti: ”sanomalehti on kollektiivinen agitaattori, kollektiivinen propagandisti ja kollektiivinen organisaattori”. Aamulehden ohjaava osuus näkyi taas kerran tapaus Kanervan kohdalla.
Aamulehti oli heittämässä Kanervaa ulos ministerinpallilta reippaasti muita aikaisemmin. Mistä mahtoi sen etukäteen tietää? Lehden kirjoittelu oli ennen ja jälkeen Kanervan eron perin tarkoitushakuista. Ehkä pyrkimyksenä oli myös puffata pirkanmaalaisia kansanedustajia Kimmo Sasia ja Marja Tiuraa Kanervan erosta mahdollisesti seuraavaa ministerikierrätystä silmällä pitäen. Kumpikin tarjokkaista niin Sasi kuin Tiura olivat kovinkin aktiivisia Kanervan ajojahdissa ja selkään puukottamisessa. Tätäkään ahkeruutta ei kuitenkaan palkittu.
Kanervan tekemisissä ei sinänsä ole mitään puolusteltavaa. Hänet mielletään julkisuudessa kiimaisena pukkina, miten se vastaa todellisuutta on vaikea sanoa. Onkohan kukaan ollut pitelemässä jalkaa itse tilanteessa? Mies on eittämättä menetellyt ajattelemattomasti ja luottanut varmaankin liikaa omaan asemaansa. Ehkä hän on myös uskonut lapsellisesti maamme kansalaisvapauksiin. Siihen, että tässä maassa henkilökohtaiset viestit kuuluvat lain takaamien salaisuuksien piiriin. Eivät siis kuulu, mikä on nyt tullut todistettua. Toisaalta, kun Kanervan kohellusta vertaa niihin tekoihin, joihin lukuisat muut kokoomuksen vaikuttajahenkilöt ja johdon piiriin kuuluvat ovat syyllistyneet, on mies suorastaan pulmunen. Kanervan sormiharjoitteluista ei tekemälläkään saada rikoslain rangaistusmääräykset täyttävää tekoa.
Kanerva tottelee myös kutsumanimeä Ike. Ilmeisesti kyseessä on muunnos hänen etunimestään Ilkka. Ehkä kutsumanimen taka-ajatuksena on myös silata mies amerikkalaisuuden katinkullalla. Ikehän on myös amerikkalainen kutsumanimi, jonka ehkä kuuluisin kantaja oli presidentti Dwight D. Eisenhower. Hänet muistetaan myös liittoutuneiden joukkojen ylipäällikkönä Euroopassa toisen maailmansodan aikana ja Normandian maihinnousun komentajana. Vuonna 1952 Eisenhowerin presidentinvaalikampanjan slogan oli “I Like Ike.” Monelle turkulaiselle porvarille se näyttää olevan vieläkin kelpoisa tunnuslause heidän oman Ikensä kohdalla. Sotapäällikönä Eisenhowerin mainetta ei voida vähätellä, vaikka mm. brittiläinen turhake, sotamarsalkka Bernard Law Montgomery yritti niin sanotusti kusta Iken nurin omalta sankaritieltään. Se maksoi sotilaiden verta, mikä toki on ollut huokeinta vastiketta kautta aikojen. Presindenttinä Ike oli suuri nolla, mutta jenkkien muistoissa maan suuruuden aika kultaa miehen.
Amerikkalaiset antavat mielellään lempi- ja kutsumanimiä johtajilleen. Monesti nimet ovat satiirisia ja kuvaavat raadollisen terävästi kantajansa heikoimpia ominaisuuksia. Niinpä eräs koko Yhdysvaltain historian kiistellyimmistä presidenteistä, eroamaankin joutunut Richard Milhous Nixon tunnettiin kutsumanimellä Tricky Dick. Se voitaisiin vapaasti suomentaa vaikkapa Temppu Rikuksi. Kyseisen pilkkanimen Nixonille antoi Helen Douglas, Tricky Dickin demokraattinen vastustaja senaatin vaaleissa vuonna 1950. Nimityksen takana olivat Nixonin leirin kierot vaalikikat, joilla mm. pyrittiin leimaamaan Helen Douglas kommunistien myötäjuoksijaksi. Sanalla Dick on myös kaksoismerkitys anglosaksisessa alatyylissä, kuten monet tietänevätkin. Sen etymologisesti suora vastine meidän kotimaisessa alatyylissä on Jorma. Mistä lie tullutkaan, mutta kaikki kunnia kuitenkin maineikkaalle miesnimellemme!
Likaiset temput ovat aina kuuluneet amerikkalaiseen poliittiseen elämään. Niitä on sieltä käynyt opiskelemassa mm. kokoomuspuolueen johtoa. Viimeksi taisi jenkki-konservatiivien kikkakoulua käydä opiskelemassa puolueen aiempi puoluesihteeri. Ainakin tällaista tiedustelutietoa kantautui puoluetta lähellä olevista piireistä. Liekö totta, mutta mikään ihme se ei olisi. Suomalaista puoluekenttää on kyllä ”koulutettu” länsimaiseen demokratiaan suunnalla jos toisella. Myös itäisellä. Eikä tuo koulutus meille demareillekaan aivan tuntematon asia liene.
Tapaus Kanervan kohdalla saattaa olla niin, että kokoomuksen saamaa amerikkalaista kehitysapua likaisten temppujen osaamisessa on käytetty nyt menestyksellisesti miehen syrjäyttämiseksi. Syitä voidaan vain arvuutella. Oliko Kanervan menneisyydessä ehkä jotakin sellaista, jonka paljastumista oli syytä pelätä? Itse olen kallistumassa toisenlaiseen johtopäätökseen. Tai ehkä Ikeä haluttiin ”kouluttaa” oikeaan suuntaan katsovaksi? Perusteet parjaus- ja pudotuskampanjalle saattavat löytyä uuden ulkoministerin Alexader Stubbin persoonasta ja Nato-henkisyydestä. Ettei vaan uusi ajopuu olisi taas saanut vauhtia reippaiden tukkipoikien ja -tyttöjen keksien vauhdittamana? Mene ja tiedä. Alexander Stubbin suhteen ei kenenkään tarvinne pelätä sitä, että hän lähettelisi ainakaan naisille moraalisesti arveluttavia tekstiviestejä.
Palataksemme Richard Milhous Nixoniin. Hänen vaiheisiin ennen presidenttikautta liittyy myös synnyinkaupunkini Valkeakoski. Joskus 60-luvulla, kun Nixon oli poliittisen uransa aallonpohjassa, hän vieraili kyseisessä myllykylässä lobbaamassa amerikkalais-kanadalaista paperitehdashanketta silloiselle Yhtyneiden paperitehtaiden johtajalle Juuso Waldenille. Waldenien kodissa oli järjestetty jonkinlainen tiedotustilaisuus tämän ulkomaanelävän näyttämiseksi alkuasukkaille. Tuossa tilaisuudessa Juuso esitteli isäukkoni Nixonille. Esitteli ties minä, mutta seurauksena oli se, että Tricky Dick kulki käsi isä-Kallen olalla 10 minuuttia koko ajan puhuen. Mitä Nixon puhui, se jäi ikuiseksi arvoitukseksi, koska isäukko ei englannin sanaa osannut ja venäjää, jota hän taas osasi Tricky Dick ei ymmärtänyt. Episodi lienee Juuso Waldenin hyvin omalaatuista huumoria. Walden itse Pietarissa syntyneenä osasi venäjää. Tapauksen ikuisti Valkeakosken Sanomien tuolloinen valokuvaaja Tuure Hietanen, jonka tilanteessa ottamia valokuvia haluaisin nyt itselleni kovin mielelläni.
Se, että Tricky Dick joutui matkustamaan Valkeakoskelle, amerikkalaisittain ajatellen maailman persläpeen, johtui taas siitä, että Nixonilla oli ollut huonoa onnea kaksissa perättäisissä vaaleissa. Hän hävisi niukasti, vain 100 000 äänen erolla, vuoden 1962 presidentinvaalit John Kennedylle. Pari vuotta myöhemmin hän hävisi myös Kalifornian kuvernöörinvaalit. Muistan, että tuolloin Nixonin sanottiin katoavan lopullisesti poliittiselta kartalta. Vaan eipä kadonnut. Mies ponkaisi kuin vieteriukko uudelleen näyttämölle vuoden 1968 presidentinvaalikampanjassaan. Hänestä tuli Yhdysvaltain 37. presidentti. Älkäämme siis vielä uskaltautuko siunaamaan Ike Kanervaakaan poliittiseen haudanlepoon. Ties mitä ihmeitä me vielä hänen kohdalla näemmekään.