Sota on syttynyt. Näin ainakin väittää torstain 21. huhtikuuta Aamulehti. Ja koska seutukuntamme valtalehteen uskotaan täällä Tampereellakin, päätin ottaa haasteen vastaan ja ryhtyä sotakirjeenvaihtajaksi. Sota on nimittäin Aamulehden mukaan julistettu suurille ikäluokille. Koska itse kuulun näiden ikäluokkien suurimpaan syntyvyysluokkaan eli vuonna 1947 syntyneisiin, ajattelin ryhdikkäästi kantaa oman osuuteni tässä jalossa taistossa. Sitä paitsi olen vuosikymmeniä ihaillut tiettyjä, aikanaan kuuluisuutta hankkineita sotakirjeenvaihtajia aina Ernest Hemingwaysta, Konstantin Simonoviin, Vasili Grossmaniin sekä tietenkin suurimmista suurimpaan propagandistiin Ilja Ehrenburgiin. Tämän kirjoitukseni aihe siis piti olla aivan toinen ja syy siihen, että hylkäsin valmiin kirjoituksen on toveri Osku Pajamäen. Hän on Aamulehden uutisen mukaan tähän puheena olevaan sotaan syyllinen. Sodanjulistus on tapahtunut Pajamäen julkaisemassa pamfletissa nimeltään ”Ahne sukupolvi – suurten ikäluokkien perintö”.
Median tietojen mukaan toveri Osku Pajamäki on siis julistanut minut ja kaikki muutkin vuosien 1945 – 1950 syntyneet ahneiksi ja syypäiksi siihen, että jälkeen tulevilla lähinnä meidän ikäpolvemme lapsilla menee huonosti. Väite hämmentää monella tapaa eikä vähiten siksi, että olen pitänyt toveri Pajamäkeä esimerkkinä ajattelevasta uudesta sosiaalidemokraattisesta sukupolvesta. Tätä näkökulmaa olen myös nostanut esille ja puolustanut erilaisissa keskusteluyhteyksissä. Nyt joudun vetämään sanani takaisin ja tukeni pois. Tämän teen suhteellisen kapean tiedon pohjalta. En siis ole lukenut puheena olevaa pamflettia ja totean, että en tule sitä myöskään lukemaan. Siten arvioni Pajamäen ajattelusta pohjautuvat Uutispäivä Demarin, Aamulehden, Helsingin Sanomien ja Osku Pajamäen kotisivujen asiasta antamaan kuvaan. Myönnän, että kuva ei varmaankaan ole sen vuoksi täysin oikea, mutta varmasti aivan riittävä jo Pajamäen lähtökohtien vuoksi.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka näkevät kaiken pahan lähtevän ikään kuin yhdestä lähteestä. Varsinkin, jos syyllistetään yksin joku ihmisryhmä. Tähän ikääni mennessä olen tullut sellaisen ymmärrykseen, että jokaiseen joukkoon, oli kyseessä melkeinpä mikä tahansa porukka, kuuluu erilaisia yksilöitä, joiden ajattelua ja toimintaa ei voida kuvata yhdellä tai edes kahdella tavalla. Siten en ole aivan loppuun asti myöskään ymmärtänyt edes feminismiä, vaikka myönnänkin (hyvin pitkälle varmaankin äitini vaikutuksesta), että naiset ovat olleet monella tapaa syrjitty ryhmä suomalaisessakin yhteiskunnassa. Siksi ihmettelen toveri Pajamäen tapaa rakentaa luokkavastakohtia ikäjakautuman perusteella. Oman käsitykseni mukaan eräs selvin vasemmistolaisuuden tunnusmerkki on tarkastella yhteiskuntaa ja ihmisen toimintaa siinä talousjärjestelmän toiminnan näkökulmasta. Tämä on sitä Karl Marxin perintöä, joka sitoo meidät vasemmistolaiset yhteen. Niin oikeisto-, keskusta- kuin vasemmistososialistit. Eikä vain heitä, vaan kaikenkarvaiset kommunistit ynnä muut vasemmistolaisiksi itsensä kokevat ihmiset. Tässä suhteessa Osku Pajamäki painii siis aivan toisessa sarjassa, astuttuaan tämän tulkintaperinteen ulkopuolelle. Hänen lähtökohtansa on siis perinteisestä sosialistisesta näkökulmasta katsoen aivan poikkeuksellinen. Siinä missä me muut oikeisto- ja vasemmistodemarit arvioimme ja tutkimme kapitalismia ja kritisoimme sen ihmisissä ja yhteiskunnassa tekemää tuhoa, Osku Pajamäki näkee elämäntaistelun joidenkin ikäluokkien välisenä sotana. Itse en kyllä mitenkään ymmärrä sitä, miten minut ja esimerkiksi vuonna 1950 syntynyt Jorma Ollila voidaan ilman väkivaltaa sijoittaa barrikaadin samalle puolelle!
Eniten minua häiritsee juuri tämä Osku Pajamäen syyllistyminen hyvin epäsosiaalidemokraattiseen asenteeseen. Hän leimaa yhden ihmisryhmän syylliseksi sillä perusteella, että se on sattunut vain syntymään tiettynä ajankohtana. Tämä riittää pahuuden näytöksi siinä missä natsille juutalaisen koukkunokka. En tiettävästi ole itse pystynyt vaikuttamaan siihen, että synnyin suurimpaan ikäluokkaan. Siis yhtä vähän, kun juutalainen tai musta siihen, että syntyivät sellaisiksi kuin syntyivät. Tämä on asian ydin. Siis toveri Pajamäen, meidän viisaan komsomol –nuoremme lähtökohta. Tämän suuren ideologin, joka kukkeassa 36-vuoden nuoruudessaan rakentaa konseptionsa ikärasismin ja fasistisen vihan varaan. Peruspilari Osku Pajamäellähän on tunne – oma tunnetila. Tunne siitä, että joku on hänen menestyksensä edessä ja vienyt hänen kadotetun onnensa. No, juutalaisiahan he eivät voi olla, koska näitä on Suomessa sangen vähän. Mutta tuo suuri ikäluokka, kas siinä hyvä vihollinen. Siihen kuuluvat poliittiset kilpailijat pudottivat Oskun SDP:n puolue-elimistä ja katkaisivat lupaavat ministerihaaveet. Heidän täytyy olla syyllisiä tähän hirvittävään salaliittoon. Koska arvoisa toverimme, aivan oikein, päättelee, ettei ehkä Osku Pajamäen väärinkohtelu ole riittävä peruste saada asian tueksi tanakkaa kannattajajoukkoa, jotta vääryydet voitaisiin oikaista, hän tekee adolf-hitlerit. Siinä missä Hitler huomasi juutalaiset syypäiksi kaikkiin mahdollisiin epäoikeudenmukaisuuksiin Saksanmaalla, toverimme Osku tekee järkyttävän havainnon: Suurten ikäluokkien salaliitto ei ole suunnattu vain häntä, vaan kaikkia jälkeen tulleita ikäluokkia vastaan. Tosin, jos olemme aivan rehellisiä, idea ei edes ole Oskun itsensä, vaan jo vuosia vanha. Porvaripropagandan tulenjohto on jo pitkään ohjannut rumputulta tähän kohteeseen. Osku on vain lainannut yhtä epätoivoista tapaa selittää modernin kapitalismin ongelmat kyseisen talousjärjestelmän uhrien itsensä kautta ja avulla. Siitähän oli kyse pitkälti myös Hitlerin ja natsismin kohdalla.
Tästä lähtökohdasta johtuen onkin aivan turha lähteä etsimään asiallisia perusteita Osku Pajamäen pamfletin kumoamiseksi. Tosin mikään ei olisi sen helpompaa, koska esimerkiksi suomalaisen työttömyyden luonteesta on tehty järkyttävän hyvää tutkimusta aina 1970-luvulta lähtien. Tässä mielessä olikin erittäin outoa lukea perjantain 21. huhtikuuta Uutispäivä Demarista lehden päätoimittajan Juha Peltosen toteamus, ettei yhteiskuntatieteiden puolelta ole muka ilmestynyt vuosikymmeniin mitään keskustelunavauksia. Sellaisena hän nimittäin piti Pajamäen pamflettia. En tietenkään osaa sanoa, kuinka tiiviisti arvoisa päätoimittaja on todella yhteiskunnallista tutkimusta ja kirjoittelua seurannut, mutta minun mielestä näitä avauksiksi kelpaavia on ollut vuosittain vaikka kuinka paljon. Taitaa vain olla niin, että meidän perinteeseemme, päinvastoin kuin ruotsalaisten toveriemme, ei välttämättä kuulu riittävä, aito keskustelu, joka yltäisi myös SDP:n perustasolle. Voisin toki kertoa Oskulle, kuinka paljosta me suuret ikäluokat jäimme paitsi, koska sosiaalidemokratian vaikutusta ei vielä meidän lapsuudessamme ja nuoruudessamme ollut nähtävissä. Voisin kertoa, kuinka suurin osa meistä jäi sivistykselliseen paitsioon, koska ei ollut tasa-arvoista koulutusjärjestelmää. Voisin kertoa, kuinka juuri suuren ikäluokan työntekijäpolvi on joutunut ulostetuksi työpaikoistaan ja mitä kaikkea siitä on seurannut yksilötason tragedioina. Voisin kertoa myös paljon muuta asiaan liittyvää, mutta en kerro. Pajamäen pamfletin lähtökohdista ei synnyt mitään aitoa keskustelua aiemmin julkituomistani syistä.
Missään tapauksessa Pajamäen pamfletti ei ole siis mikään sellainen keskustelunavaus, jossa minä haluaisin olla mukana. En tosin hetkeäkään epäile, eikö hän saisi tästä tuotoksestaan hyvinkin paljon helppohintaista kuuluisuutta. Sehän tämän pamfletin alkuperäinen tarkoitus lienee ollutkin. Kunnon mediapellenä Osku tietää, että tärkeintä on nimen esillä oleminen. Sillä ei ole niinkään merkitystä, onko asia oikea vai väärä. Pyrkyryytensä, siis oman ahneutensa Osku tunnustaakin nettisivuillaan avoimesti vastatessaan itse esittämäänsä kysymykseen: Miksi kirjoitin tämän kirjan? ”Ainoa uskottava vastaus lienee, että haluan huomiota ja eduskuntaan.” Luulenpa, että huomiota Osku tuleekin saamaan aivan roppakaupalla. Hän on se mediakasvo, johon tulemme törmäämään mediassa kaikissa mahdollisissa yhteyksissä ja ohjelmissa Punaisesta langasta aina Uutisvuotoon. Miten käynee sen Oskun eduskuntaan pääsyn kanssa? No, siitä päättävät valitsijat, mutta melkoisen osan meidän demarien potentiaalisesta äänestäjäkunnastaan Osku on tyhjällä horinallaan suututtanut. Karhunpalvelus puolueelleko?
En kiellä, että olen hyvin närkästynyt Pajamäen hyökkäyksestä. Erinäisten nettikeskustelujen perusteella näyttää siltä, että hän on saanut nostatettua osassa nuorempaa polvea aitoa rasistista, vihaa tihkuvaa sanailua. Toisaalta taas tunnen sääliä Oskun linjanvalinnasta, joka on täynnä epähistoriallisuutta ja yhteiskunnallisten kehityskulkujen väärintulkintaa. Pajamäessä olisi ollut varmasti ainesta parempaankin. Tästä antaa viitteitä hänen kritiikkinsä hyvinvointiyhteiskunnan rappeuttamisesta ja valtiosihteeri Raimo Sailaksesta. Siitä voisi päätellä, että miehellä on strategista näkemystä ja oivallusta siitä syvästä umpikujasta, johon sosiaalidemokratia on Suomessa ajautunut. Edessä ovat ankarat ajat, johon olisi syytä varautua mitä pikimmin. Se mitä nyt erityisesti kaivataan, on syvällistä analyysiä talouden ja yhteiskunnan tilasta ja kehityssuunnasta. Tässä ei Pajamäen potaska auta yhtään, vaan päinvastoin sotkee pasmoja entisestään.
Näyttääkin siis pahasti siltä, että sotakirjeenvaihtajan urani tässä Aamulehden mainostamassa (ikä)luokkasodassa jää sangen lyhyeksi. Tämän sodan pauke ja melske voi hetken olla kovaakin. Savu hälvenee, kuten tunnettua, tällaisissa kahinoissa sangen nopeasti. Tämän luokkasodan pommit kun ovat suurimmaksi osaksi jääneet suutareiksi ja se mitä on ammuttu, on tapahtunut teatteripyssyillä ja paukkupatruunoilla. Niinpä minusta ei ole suurten sotakirjeenvaihtajien saappaisiin. Heistä muuten yksi suurimmista, Vasili Grossman, on juuri nyt ajankohtainen nimi. Mainio englantilainen historioitsija ja historian popularisoija Antony Beevor on toimittanut tästä kuuluisasta neuvostokirjailijasta teoksen, jossa käsitellään hänen toimintaansa sotakirjeenvaihtajana (”A writer at war. Vasily Grossman with the Red Army 1941-1945”.) Grossmanin pääteos ”Elämä ja kohtalo” on osin käännetty suomeksi 1980-luvulla. Antony Beevor taas tunnetaan upeista, suomeksikin julkaistuista teoksistaan ”Stalingrad”, ”Berliini 1945” ja ”Taistelu Kreikasta”. Sopii toivoa, että tämä, Vasili Grossmanin sotakirjeenvaihtajan uraa, käsittelevä opus jatkaa Beevorin suomennettujen teosten sarjaa.