Suutari Erik Petter Mättö siepattiin kotoaan Heinjoella heinäkuun 19. päivä 1930.  Pian kävi selville, että Mätön katoamisen takana oli äärioikeiston väkivalta ja ryhmittymä, joka käytti nimeä  Lapuan liike.  Karkeat ja törkeät väkivallanteot olivat sen tavaramerkki.  Lapuan liikkeen organisaatio sekä sen harjoittama väkivalta olivat valtiovallan erityisessä suojeluksessa.  Toimintaansa tämä fasistikopla perusteli ”kommunismin vastustamisella”.  Valtiovalta ja erityisesti ”laillisuusmies” P.E. Svinhufvudin johtama hallitus katsoivat sormiensa läpi näitä väkivallantekoja mm.  laittomuuksien tutkinnan vaikeuttamisella.  Toiminta perustui ajatukseen, etteivät ”kommunistit” nauti  Suomessa lainsuojaa.  Oikeusvaltion näkökulmasta argumentti oli kestämätön.  Samoin se, ettei oikeusvaltiossa voida laittomaksikaan julistetun toiminnan valvontaa ja estämistä ”yksityistää” millekään kansalaisjärjestölle.  Eikä erityisesti hyväksyä siihen käytettyä brutaalia väkivaltaa. 

Maan poliisi ja oikeuslaitos olivat poliittisen oikeiston miehittämiä mikä tuki tehokkaasti Lapuan liikkeen rikollisten toimintaa.  Hyvin nopeasti kävi selville, että tuo liike määritteli itse sen, kuka oli  ”kommunisti”.  Tästä ”tulkintaoikeuden” typeryydestä tapaus Mättö oli hyvin kuvaava esimerkki.  Vapaasti riehumaan päässyt liike laajensi nopeasti ”kommunisti”-käsitteen sisältöä.  Väkivalta kun ruokkii aina itseään. Kommunistin leiman ja väkivaltaisen kohtelun saivat myös sosialidemokraatit ja liberaalit porvarit.  Tuo sama asenne on säilynyt myös nykyisen, toistaiseksi vielä vähäisten fasistijoukkioiden julistuksessa. 

Suutari Mättö oli poikkeuksellinen uhri lapualaisten riehunnassa.  Mättöä on vaikea sijoittaa sen paremmin kommunistiksi kuin minkäänlaiseksi työväenliikkeen aktivistiksi.  Mies oli originelli henkilö ja paikallinen suunsoittaja ei siis mikään poliittinen airut.  Kotiseudullaan hänet tunnettiin kirpeää kritiikkiä julistavana ja paikallisia ”suuruuksia” arvostelevana tyyppinä.  Tämän oletetaan olleen syynä hänen sieppaukseensa ja murhaan.  Teon tilaajat eivät leväperäisessä tutkinnassa tulleet kuitenkaan ilmi. Lienee ilmeistä, että he olivat paikkakuntalaisia vaikutusvaltaisia oikeistolaisia. 

Fasismia myötäkarvaan silittävät ”historioitsijat” ja sananselittäjät vetoavat yleensä Lapuan liikkeen osalta väkivallantekojen ”spontaanisuuteen”.  Niitä ne eivät missään tapauksessa olleet.  Spontaanisuus oli kaukana siitä organisoidusta väkivallasta, jota lapuan liikkeen nimen alla harjoitettiin. Toiminta pyrki olemaan sotilaallisesti organisoitua. Toiminta oli taloudellisesti kallista ja vaati parempia rahoittajia, mitä talonpojille oli mahdollista. Liikkeen rahoitus tuli äärioikeistolaisista lähteistä ja valtaosin teollisuuden sekä liike-elämän suunnasta. Joissain tapauksissa myös rahoittajat itse olivat aktiivisia toimijoita väkivaltateoissa.  Tästä esimerkkinä olkoon tamperelainen Harlan liikemiessuku.  Väitteen tekojen spontaanisuudesta kumoaa myös niiden yhtäaikainen käynnistyminen kesäkuussa eri puolilla maata. Eikä spontaanisuus väittämää tue yhden toimintaa johtavan ja organisoivan keskuksen olemassa olo. Myöhemmin myös tutkimus on pudottanut pohjan näiltä sopontaanisuus väitteiltä. 

Suunnittelusta huolimatta toiminnan heikko kohta oli väkivaltaan osallistuvien riittämätön ”koulutus” vaativiin tehtäviinsä.  Tuo kouluttamattomuus näkyi kyvyttömyytenä hallita omaa intoa ja tunteita. Organisaatio kangerteli ja käskyvalta suhteet olivat monasti hakusessa. Vaikka toiminnassa pyrittiin matkimaan italialaista fasismia ja saksalaisia natseja, mutta samanlaiseen tehokkuuteen eivät suomalaiset kyenneet. Toiminnan lisärasitteena oli myös alkoholin runsas käyttö. Se sotki annettuja ohjeita ja sovittuja käytäntöjä, mutta aiheutti myös kitkaa liikkeen uskonvaisessa, erityisesti herännäiseessä kannattajakunnassa. Suomalaisen fasismin erikoispiirre tuolloin näet oli vahva uskovaisten osuus, mikä toi sen ideologisesti lähemmäksi Mussoliinin fasimia kuin Hitlerin natsismia.

Suutari Mätön tapaus oli yksi esimerkki lapuan liikkeen jo lähtökohtaisista rakenteellisista ongelmista.  Hänen valikoitumisensa uhriksi ei perustunut ideologisiin syihin.  Siinä mielessä uhri oli teonpropagandan kannalta mitätön saavutus. Saavutus, joka tuli lapualaisille arvovallan, uskottavuuden sekä leimautumisen kannalta kalliiksi. Fyyrerin hoidellessa krapulaansa Helsingissä innokkaat ”isänmaanmiehet” toimivat omin nokkineen eivätkä vaivautuneet tarkistamaan ”tilauksen” aitoutta.  Niinpä koko toteutettu aktio oli sarja surkuhupaista puuhastelua, jonka kruunasi päihtyneenä ja ilmeisen voimakkaassa tunnetilassa toteutettu surma.  Todennäköisesti tilaajat eivät itse olleet edellyttäneet Mätön teurastamista.  Kyseessä oli hyvään argumenttiin (kommunismin vastustamiseen) verhottu henkilökohtainen kosto.  Samaa kostamisen mahdollisuutta olivat ovelat osanneet käyttää Kannaksella jo kansalaissodan aikana. 

Mätön sieppaus ja murha

Tilaus muilutukseen oli tullut Kannakselta ja mitä ilmeisemmin hänen kotikulmiltaan.  Lapuan rikolliset olivat suunnitelleet järjestelmän toimivan siten, että tilaukset väkivallantekoihin tehtiin yhteen keskukseen eli ”päämajaan”.  Se sijaitsi Lapualla Vihtori Kosolan kotitalossa.  Päätöksen toiminnasta teki ”Lapuan fyyreri” Vihtori Kosola yksin tai keskeisten apulaistensa kanssa.  Tästä käytännöstä tehtiin poikkeus Mättöä koskevan ”tilauksen” kohdalla, tosin fyyrerin nimissä. Koska kyseisen tilauksen  tultua Lapualle, Vihtori Kosola oli Helsingissa hoidossa alkoholisminsa vuoksi, osoittivat pikku-fyyrerit johtajuutta ottamalla päätöksenteon omiin käsiinsä.  Tilausta käsitteli kaksi fyyreri Kosolan apulaista, ”päivystäjät” Kangas ja Leinonen.  He kertoivat oikeudessa tehneensä päätöksen itsenäisesti.  Tuon tunnustuksen uskottavuutta tosin heikentää se, että Lapualta lähteneessä viiden hengen iskuryhmässä oli johtajana Vihtori Kosolan poika Pentti Kosola.  Hänellä oli tapauksen traagisessa käänteessä keskeinen osuus.  Muut neljä murhakoplan jäsentä olivat ylikonstaapeli Matti Nikula, lakitieteen ylioppilas Mauri Nikula, talollinen Matti Tuokko sekä autoilija Kustaa Vannas.  Pöyristyttävää oli poliisimiehen osallistuminen raakaan väkivalta-aktioon eikä lakitieteen opiskelijankaan uskottavuutta tulevana lakimiehenä tämän kaltainen harrastustoiminta sanottavasti lisännyt ainakaan lakia kunnioittavien kansalaisten silmissä.

Terroristikopla saapui tilausta seuraavana päivänä Viipuriin.  Tulevaa keikkaa päätettiin juhlistaa kuuluisassa viipurilaisessa Hotelli Belvederessä yhdessä paikallisten tilaajien kanssa. T ällöin mukaan tuli paikallinen suojeluskuntalainen Johannes Ristseppä, jonka heinjokilaiset tilaajat olivat valinneet  opastamaan rikolliset uhrin luokse.  

Kuuden hengen urhea väkivaltadelegaatio kokosi kaiken rohkeutensa ja päätti toteuttaa aktionsa 19. päivä kesäkuuta.  Samana päivänä oli Viipurin poliisipäällikkö saanut tiedon lapualaisten tulosta Viipuriin räjäyttämään sosialidemokraatisen Kansan Työn kirjapainoa ja vangitsemaan sen päätoimittaja J. F. Aalto.  Poliisipäällikkö soitti asiasta EK:n eli etsivän keskuspoliisin päällikölle ja kertoi kuulemansa tiedon.  EK:n päällikkö ei tietoa suuremmin noteerannut, koska lienee ollut asiasta paremmin informoitu. 

Suutari Mätön rikoskopla kävi pakottamassa mukaansa kotoaan Pentti Kosolan johdolla.  Hänet vietiin suojeluskuntalaisen Johannes Ristisepän opastamana Pusurin kankaalle, jossa Mättöä oli tarkoitus ”kuulustella” eli pahoinpidellä.  Olisiko tuo sydäntautia sairastanut raihnainen mies kestänyt kuuden humalaisten ja raivoaan kiihdyttäneiden miesten ”kuulustelua”, jäi näkemättä. Tosin tässä vaiheessa jo koplaan kuulunut poliisimies Matti Nikula epäili voiko sairas ja oudosti käyttäytyvä mies olla mikään etappikommunisti, joksi paikalliset toimeksiantajat olivat hänet kuvanneet.  Suulas suutarikin oli ilmeisesti pelästynyt kidnappaustaan ja pyrki saamaan kontaktia riivaajiinsa.  Tässä mielessä hän oli ottamassa taskustaan tupakkaa tarkoituksenaan tarjota sitä koplan jäsenille.  Perässä tuleva päihtyneen Pentti Kosolan väitetiin olettaneen Mätön tavoittelevan taskustaan asetta ja painoi aseensa liipaisinta peräti kolmasti.  Mättö kuoli laukausten seurauksena ja rikolliset hautasivat hänet metsään.  Tämäkin kohta oikeudessa esitetty tarina herättää vahvoja epäilyjä.  Mutta oikeuden eri asteet siihen silti uskoivat.  Pakostakin joutuu kysymään, olivatko sieppaajat niin ajattelemattomia, etteivät olleet tarkistaneet Mätön aseettomuutta.  Köyhän ja sairaan suutarin murha ei muutenkaan näyttänyt suuremmin järkyttäneen murhakoplan jäsenten mieliä.  Pakomatkallaan he suunnistivat Mikkeliin, jossa huomiota herättäen ryhdyttiin etsimään yöllä uutta riistaa eli ”kommunisteja”. 

Tutkinta ja oikeudenkäynti

Mätön murhan tutkinta, kuten oikeudenkäynti ja tuomiot sekä pääsyyllisen rankaisu oli yhtä suurta ilveilyä. Tapaus on jäänyt yhtenä surullisen kuuluisana vääryytenä suomalaisen oikeudenkäytön historiaan.  Mutta se ei valitettavasti jäänyt ainoaksi.  Tutkinta takkuili ja rikos ei selvinnyt Svinhufvudin hallituksen sisäministerin Kuokkasen aikana.  Mutta seuraavan, Sunilan hallituksen sisäministeri von Born laittoi tutkinnan rattaisiin vauhtia.  Tämä ja yleensäkin fasistirikollisten tekojen esillä pitäminen sai äärioikeiston raivoihinsa ja vihaamaan von Bornia. 

Tekijöiden vihdoin paljastuttua asia joutui 31.10. 1931 Viipurin tuomiokunnan kihlakunnanoikeuteen (KO).  Kihlakunnanoikeuden puheenjohtaja Erkki Sareste julisti oikeudenkäynnin salaiseksi, mikä oli tavattoman harvinaista tavallisessa murhatapauksessa.  Jo tässä ratkaisussa näkyi tuomari Sarasteen suopeus syytettyjä kohtaan. Käsittämätöntä oli myös se, että julkisuuteen päästettiin ne todistajien lausunnot, jotka koskivat murhatun poliittista asennoitumista.  Ja kuten myöhemmin on käynyt selville ei Mättö edes ollut mikään aktiivinen poliittinen toimija.  Myös syyttäjänä toiminut nimismies P..J. Virkkunen esiintyi hyvin myötämielisesti syytettyjä ja erityisesti Pentti Kosolaa kohtaan.  Maan laillisuuspiirejä järkytti se, kun kihlakunnanoikeus välipäätöksenään laski syytetyt vapaalle jalalle.  Murhajutun yhteydessä tällainn päätös oli ennenkuulumaton. 

Asiaan puuttui kuitenkin oikeuskansleri A. H. Makkonen, joka määräsi sihteerinsä H. Saloheimon varmentamassa kirjeessään poliisitarkastaja Metsävainion jutun uudeksi syyttäjäksi ohjeistaen hänet.  Kihlakunnanoikeus antoi asiasta päätöksensä 05.02. 1932.  Tuo päätös osoitti suomalaisen oikeuslaitoksen täydellisen rappiotilan.  Päätöksessä nähtiin onnettoman suutariparan murhalle erittäin lieventävänä asianhaarana täysin poliittinen ja lakiin nojautumaton motiivi.  Oikeus katsoi syytettyjen toimineen ”maan laillista yhteiskuntajärjestystä puoltaneen kansanliikkeen innoittamina ja huomattuaan, että yhteiskuntajärjestyksen vihollisiksi vannoutuneiden kommunistien kuljetusta maasta pois pidettiin sopivana keinona kansanliikkeen omaksumain, yleisesti kannatettavien tarkoitusperien saavuttamiseksi, olivat ryhtyneet kyseiseen kyyditykseen.”  Perustelu on jopa hupaisa kaikessa typeryydessään.  Kyseisen päätöslauselmassa ei ole viitattu yhteenkään voimassa olevan lain kohtaan.  Eikä olisi voitu viitatakaan, koska laista ei sellaista olisi löytynyt.  Arvoisa alioikeus oli tavallaa päättänyt ryhtyä lainsäätäjäksi antaakseen hyväksyttävää taustaa murhalle. Perustelut sisälsivät ajatuksen siitä, että laillista yhteiskuntajärjestystä voidaan siis oikeuden tulkinnan mukaan ”perust”suojella” laittomalla toiminnalla.  Oikeus oli myös ryhtynyt arvioimaan sitä, mitkä ovat yleisesti kannatettavia tarkoitusperiä ja keinoja, jotka ovat voidaan nähdä lieventävinä syinä laittomuuksiin. Tähänkään perusteluun ei löytynyt tukea lakikirjasta.   

Näillä argumenteilla oikeus tuomitsi Pentti Kosolan vain viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen.  Paikallisena alkuasukasoppaana murhakoplalle toiminut rautatieläinen Johannes Ristisepän oikeus tulkitsi kyydityksen alullepanijana ja yllyttäjänä yhdeksi vuodeksi yhdeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.  Muut ”yleisesti kannatettavia tarkoitusperiä” toteuttaneet rikolliset saivat ehdollisia tuomioita. 

Syyttäjä valitti Viipurin hovioikeuteen (HO), kuten muutamat tuomituista.  Se antoi päätöksensä 15. huhtikuuta 1932, jossa murhaaja Kosolan tuomio pysyi samana.  Perusteluina oikeus katsoi tekojen tapahtuneen ”erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa”.  Kosolan tuomio annettiin tahallisesta  taposta ja se oli pituudeltaan viisi vuotta kuritushuonetta.  Vapauden riistämisestä Kosolalle mitattiin kolme kuukautta vankeutta ja tuomiot yhdistettynä pituudeksi tuli viisi vuotta ja yksi kuukausi eli täysin sama mitä kihlakunnan oikeus oli hänelle tuominnut! 

Hovioikeudenkin päätöksestä valitettiin ja nyt kohteena oli korkein oikeus  (KKO).  Valittajina olivat syyttäjä ja oppaana toiminut Johannes Ristiseppä.  Korkein oikeus antoi päätöksensä 27. heinäkuuta 1932.  Siinä oikeus katsoi, ettei Mätön surmaa voida pitää erittäin lieventävissä olosuhteissa tapahtuneena.  Kosola tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuristushuoneeseen, joka oli tuolloin rangaistusasteikon alaraja kyseisestä rikoksesta!  Vapauden riistosta Kosola sai kolmen kuukauden tuomion ja tuomioiden yhdistämisen jälkeen hänen suoritettavakseen tuli 8 vuoden ja yhden kuukauden pituinen kuritushuonetuomio.  Muiden rikoksiin syyllistyneiden tuomiot korkein oikeus vahvisti.  Halvaksi mitattiin jokaisessa suomalaisessa oikeusasteessa köyhän, syyttömän suutarin henki. 

Eikä tässä vielä kaikki.  Maassamme puoliviralliseksi oikeuden jumalaksi julistettu Pehr Evind Svinhufvud oli pääministerikautensa jälkeen valittu tasavaltamme presidentiksi.  Tässä asemassa tämä varsinainen ”oikeudenmies” käytti perustuslain hänelle suomaa armahdusoikeutta ja vapautti Pentti Kosolan.  Oikeistopiireissä teko aiheutti ilonpurkauksia ja juhlintaa, osassa kansaa taas katkeruutta ja varmuutta siitä, että heidän isänmaassaan on vallalla luokkaoikeus. 

Arvoisa lukija. Nyt kun olet tutustunut tähän suutari Mätön tapaukseen yhtynet ehkä ”historioitsija” Jussi Niinistön nauruun juurevalla kansanhuumorilla ryyditettystä hevosenleikistä?