Siirtymävaihe esisosialisteista tieteelliseen sosialismiin

Sosialismin siemenet, jotka esisosialistit olivat kylväneet keski-Euroopan suuriin teollistuviin maihin – ensisijaisesti Ranskaan, Britanniaan, Saksaan – alkoi itää kehittyvän kapitalismin luomista ristiriidoista ja ongelmista. Merkittävän kasvupohjan tälle ideologialle antoi kehittyvä ammattiyhdistysliike ja sen taistelu työnantajien ja porvarillisen valtiokoneiston yhdistynyttä voimaa vastaan. Mielivalta ja epäoikeudenmukaisuudet enemmän lujittivat kuin mursivat työläisten organisoitumista myös poliittisten tunnusten alle. Tuo ankara taistelu elämästä siirsi sosialismin aatteellisen painopisteen unelmoinnista konkreettiseen muutostyöhön. Edellytyksenä tuolle toiminnalle oli kehittyvän kapitalismin luomien työläismassojen – proletariaatin muodostuminen.  Riistokapitalismi ja sen takana oleva taloudellisen liberalismin aate olivat synnyttänyt itselleen vastavoiman – alati suurenevan haasteen ja uhkan niiden hegemonialle.

Sosialistisen ideologian terävöityminen ja kyky kamppailla riistokapitalismin sortoa vastaan lisääntyivät 1800-luvun loppua kohti. Edelleenkin ajassa esiintyi utopistisia ajattelijoita ja toimijoita, mutta sosialismin aatteellinen valtavirta oli jo muualla.  Esisosialistien ajattelussa tapahtunut muutos jatkui ja esiin nousi uusia esikuvia, joiden sanoma ei enää nojautunut itseluotuihin ihanneyhteisöihin ja -yhteiskuntiin, joiden toteutuminen olisi ollut hyväntahtoisten rikkaiden tai vallanpitäjien varassa. Sosialismin uudet suuntaukset haastoivat poliittiset ja taloudelliset valtajärjestelmät pitäen tunnuksinaan Ranskan suuren vallankumouksen iskulausetta Vapaus – veljeys – tasa-arvoisuus. Näistä Marxin ja Engelsin edelläkävijöistä nostan esille muutaman nimen osoitukseksi siitä, että sosialismin ideologialla on ollut ennen marxilaisuuden läpimurtoa johdonmukainen ja kunkin aikakauden mahdollisuuksiin nojautunut jatkumo. 

Uudemman sosialismin edustajia

Louis Blanc

Yksi merkittävä sosialismin siirtymävaiheen vaikuttajahahmoista oli ranskalainen Louis Blanc.  Hänet on eräissä tapauksissa, jopa tietoteoksissa, luokiteltu utopiasosialistiksi, mutta sitä hän ei ollut. Virhelähde lienee siinä, että Blanc nousi sosialistina politiikan näyttämölle ennen Marxia ja Engelsiä. Louis Blanc oli hyvinkin käytäntöön sitoutunut sosialisti, jonka suurimmat ansiot tulivat hankittua osuustoiminta-aatteen piiristä. Omana aikanaan Blanc oli näyttäväsi esillä toimiessaan työväestön ja köyhälliston etujen puolustajana. Hänen nimensä nousi esille aikanaan myös suomalaisissa sanomalehdissä. Sittemmin Blancin maine hiipui, mihin lienee vaikuttanut sekin, ettei Blanc ollut varsinaisesti mikään ideologi ja hänen ajatuksensa eivät olleet ranskalaisen militantin sosialismin mieleen ja jäivät valtaan nousseen marxilaisuuden katsannossa vieraiksi. Luis Blanc keskeinen  teos hänen ajatuksistaan oli  L’Organisation du travail (”Työn järjestäminen”). Sen lisäksi hän kirjoitti neljä historiateosta Ransakan vallankumouksista, joissa myös osin esitteli ideologiaansa.

Louis Blanc oli syntynyt Madridissa vuonna 1813, missä hänen isänsä Espanjassa silloisen kuninkaan  Josef Bonaparten palveluksessa virkamiehenä. Äiti oli korsi­kalaista Pozzo di Borgo’ii sukua. Perhe palasi takaisin Ranskaan Bonaparten suistuttua Espanjassa vallasta vuonna 1813.  Vartuttuaan Blanc opiskeli Rodezissa ja Pariisissa, jonka jälkeen hän toimi yksityisopettajana. Nuorenamiehenä Blanc tuli Pariisiin, koska oli päättänyt ryhtyä toimittajaksi. Tuohon aikaan liittyi eräs anekdootti hänestä. Sen mukaan Blanc oli kirjoittanut jutun lehteä varten päiän politiikkaan liittyvistä epäkohdista. Hän lähti viemään juttuaan lehteen, mutta toimituksen oven edessä Blanc alkoi empiä menetettyään rohkeutensa. Hänen taakseen tuli muuan kookas sanomalehdenjakaja, jota Blancin jahkailu harmitti. Jakaja aukaisi oven ja tuuppasi Blancin siitä sisälle. Tämä jätti juttunsa ja sai sittemmin työpaikan lehden aputoimittajana. Blanc esitteli jälkeenpäin aina lehdenjakajan miehenä, joka oli tyrkännyt hänta eteenpäin elämässä.

Toimittuaan muutaman vuoden tuon tasavaltalaisen sanomalehden toimittajana Blanc perusti vuonna 1839 sanomalehden nimltään Revue du Progrès. Siinä hän julkaisi samana vuonna jo aiemmin mainitun pääteoksensa ”L’Organisation du travail” (”Työn järjestäminen”). Blancin teoksesta tuli suosittu ja siitä otettiin monia painoksia Ranskassa.  Kirja saavutti kuuluisuutta myös muualla Euroopassa. On tosin sanottu, että kirjassa esitetyt ajatukset ovat peräisin  Pierre Lerouxilta ja Philippe Bucheziltä.  Blancin omaa siinä olisi vain valtiososialismin käsite. Teoriassaan Blanc nojautui valtiovallan apuun työn organisointiin hallitusti ”vapaan työn” sijaan. Vapaalla työllä hän tarkoitti eätasapainossa rehottavien työmarkkinoiden mielivallan poistamista ja työn laittamista palvelemaan yhteiskuntaa kokonaisuudesaan.  Blanc kiihkeänä julistajana ja tarmokkaana persoonana saikin ajatuksilleen laajaa kannatusta . Blancin mielestä kapitalismiin liittyvä kilpailu oli epätoivottavaa ja johti aina heikompien sortoon yhteiskunnassa.  Hänen uudistusehdotuksensa perustuivat valtion rahoittamien mutta työläisten itse johtamien työpajojen perustamiseen.  Siten työtä voitaisiin tarjota kaikille ja työpajat rahoittaisivat jatkossa toimintansa itse.

Edellä mainittuihin Lerouxiin ja Bucheziin on syytä pysähtyä hetkeksi, koska hekin omalta osaltaan ovat vaikuttaneet sosialismin historiaan. Pierre Henri Leroux (1797 – 1871) oli aikansa erikoinen ja monipuolinen persoonallisuus. Leroux oli ranskalainen panteistinen filosofi, taloustieteilijä, pasifisti, valtion virkamies ja vapaamuurar. Hän perusti vuonna 1824 Le Globe -lehden, josta tuli 1830-luvulla saint-simonistien äänenkannattaja. Välit kuitenkin rikkoutuivat vuonna 1832, kun Leroux ei hyväksynyt Barthélemyn-Prosper Enfantinin kehttelemää vapaan rakkauden periaatetta. Leroux kirjoitti sosiaaliuudistuksia sisältävän teoksen ”Encyclopédie nouvelle”. Siinä esiintyy samoja ajatuksia mitä Blanc julisti. Lerouxin suurtyö oli hänen yhdessä Jean Reynaudin kanssa toteuttama uusi tietosanakirja.

Philippe Buchez (1796 – 1865) oli alkujaan ranskalainen lääkäri, joka sittemmin saavutti mainetta  kirjailijana, poliittisena ajattelijana ja poliitikona. Häntä pidetään enen kaikkea ranskalaisen osuustoimintaliikkeen isänä. Hän L’Européen-lehden ja osallistui vuoden 1848 vallankumoukseen. Buchez oli myös omaa aikaansa edellä oleva kosmopoliitti, joka ehdotti kirjoituksissaan Euroopan liittovaltion perustamista. Tästä työstään häntä on muistettu myös nykyisen Euroopan unionin toimesta. Hän kuului myös maineikkaaseen italialaiseen Charbonnerien (Sysienpolttajat) salaseuraan, jonka päämääränä oli Italian vapauttaminen ulkovaltojen vaikutusvallasta.

Louis Blanc oli siltä osin ajattelultaan lähellä esisosialisteja, ettei hän uskonut proletariaatin omaan voimaan muutosten aikaansaamisessa.  Siksi hänen mielestä vaadittiin yhteiskunnallisten ongelmien hoitoon valtion aloitetta ja vahvaa sen otetta. ”Työn järjestämisen” vuoden 1847 painokseen Blanc liitti tunteikkaan ja voimakaan esipuheen, jossa totesi mm., että valtiollisen vallankumouksen  tarkoituksena oli saada aikaan ”yhteiskunnallinen kumous”. Blancin mukaan ainoastaan valtio kykenisi vapautta­maan köyhälistön.  Val­tiota Blanc nimitti  ”köyhien pankkiriiriksi”, jonka pitää taata vapautta köyhuille.  Tähän saakka oli ollut olemassa vapautta  vain rikkaille, ei köyhille.

Blanc osallistui vuodesta 1847 lähtien ns. reformibanketteihin ja saavutti siellä julkisuutta hyvänä puhujana.  Nämä reformibanketit olivat poliittisia tilaisuuksia, joita järjesti monarkianvastainen oppositio vuodesta 1847 lähtien. Se vaati maahan vaaliuudistuksia, joista tärkein oli äänioikeuden laajentaminen. Ranskan hallitus kielsi reformibanketin 22. helmikuuta 1848 Pariisiin suunnitteleman tilaisuuden. Tapahtumat johtivat mellakkaan ja monarkian kukistaneeseen ns. helmikuun vallankumoukseen.  Ennen helmikuun vallankumousta ehti Louis Blanc julkaista teoksen  ”Histoire de dix ans, 1830–1840”, jossa on viisi osaa (”Kymmenen vuoden historia, 1839-1840”),. Teos on laajan ja luistavasti kirjoitettu kuvaus Ranskan kuninkaan Ludvig Filipin  ja hänen hallituksen synneistä.  Samalla Blanc kehitettelee kirjassa yhteiskunnallista oppia työväen ja porvariston luokkaerosta ja valtion velvollisuuksista.

Louis Blancista tuli vallankumousta seuranneen väliaikaisen hallituksen jäsen. Sen seurauksena hän joutui Ranskan työoloja pohtineen komitean puheenjohtajaksi. Blanc oli aloitteentekijänä sille hallituksen julistukselle, joka ilmoitti takaavansa työn ja toimeentulon jokaiselle kansalaiselle. Hallituksessa oli kuitenkin voimakas Blancin vastainen ryhmittymä, joka ei kannattanut hänen pitkälle vietyjä uudistusvaatimuksiaan. Vastustajat seurasivat kauhun vallassa hänen suosionsa kasvua Ranskan työväestön parissa. Työpajoja kuitenkin perustettiin työttömyyden ehkäisemiseksi, mutta ne eivät olleet Blancin suunnitelmien mukaisia. Ilmeinen pyrkimys oli mitätöidä Blancin vaikutusvaltaa sabotoimalla hänen työpajaideaansa. Yhteiskunnalliset olot kärjistyivätkin nopeasti Ranskassa kärjistyivät ja synnyttivät kesäkuussa 1848 työläiskapinan. Blancille tarjottiin tuossa kapinassa johtajan ja Ranskan diktaattorin roolia, mutta hän empimisen jälkeen kieltäytyi ja asettui väliaikaisen hallituksen kannalle. Se ei kuitenkaan pelastanut Blancia. Kapina kukistettiin ja Blanc joutui vastustajiensa perättömien parjausten kohteeksi, joiden vuoksi hän joutui pakenemaan sen johdosta Belgiaan ja Englantiin.

Louis Blanc eli maanpaossa yli 20 vuotta. Tänä aikana hän kirjoitti kirjoja Ranskan vallankumouksista (”Pages d’histoire de la Révolution de février” ja ”Histoire de la Révolution de 1848”).  Kotimaahansa Blanc palasi vuonna 1870, kun ns. kolmas tasavalta perustettiin. Hänet valittiin vanhan maineensa perusteella kansalliskokouksen jäseneksi, vaikka kesäkuun kapinan aikainen käyttäytyminen olikin heikentänyt hänen mainettaan Ranskassa. Blanc ei suostunut tukemaan Pariisin kommuunia 1871, mikä valinta jälleen vähensi Louis Blancin mainetta etenkin kommuunin raa´an ja lähinnä mielipuolisuutta edustavan kukistamisen jälkeen. Toisaalta Blanc ehdotti kommunardeille yleistä armahdusta jo syyskuu 1871. Hän toisti pyynnön vuonna 1872 ja 1873.  Näist esityksistään Blanc sai oikeiston vihat niskaansa. Armahdus tuli vasta vuonna 1880.

Louis Blanc valittiin vielä uudelleen kansalliskokoukseen vuonna 1881. Heikon terveytensä vuoksi hänen täytyi jättää edustajantyönsä kesken ja vetäytyä lepäämään Cannesiin, missä kuoli 71-vuotiaana vuonna 1882. Hänet on haudattu Père-Lachaisen hautausmaalle, jossa mm. viimeiset kommunardit teloitettiin.

Reino Seppänen 

Ferdinand Lassalle

Ferdinand Lassalle syntyi Breslaussa 11. päivä huhtikuuta vuonna 1825.  Hänen isänsä toimi siellä  kauppiaana. Lassalle oli Karl Marxin tavoin juutalainen.  Vaikka Lassalle olikin varakkaan kauppiaan poika, hän joutui jo lapsena kokemaan loukkauksia ja syrjintää. Tuolloisen Preussin  itäisissä osissa juutalaisiin suhtauduttiin muuta Saksaa vihamielisemmin. On kerrottu, että nämä lapsuuden kokemukset herättivät Lassalle itsetietoiseksi ja intohimoiseksi kuvatussa luonteessa  kiihkeää vastustarintaa. Nuorempana Lassalle suhtautui kulttuurinsa ja uskontonsa perinteisiin kuten muutkin juutalaiset. Vielä viisitoistavuotiaana Lassalle haaveksi siitä, miten hän ase kädessä ja johtajana vapauttaisi kansansa sorrosta. Sittemmin Lassallen suhtautuminen juutalaisuuteen ja sen asenteeseen ympäristön sortoa kohtaan muuttui pikemminkin halveksunnaksi nöyristelyä ja orjamenttaliteettiä kohtaan. Juutalaisten asema ja kohtelu vaikutti varmasti siihen, että Lassallesta tuli vallitsevien olojen vastustaja ja puolustaja kaikille sorretuille ja vähäväkisille. 

Lassalle suoritti maturiteetti tutkinnon (kypsyysnäytteen) vuonna 1842 ja aloitti klassisen filosofian ja filologian ensin Breslaun ja sittemmin Berlinin yliopistossa. Hän oli erityisesti kiinnostunut Hegelistä ja tämän dialektisesta metodista kuten maamiehensä Karl Marxkin. Lassalle kunnostui erilaisissa dialektisiä ongelmia koskeneissa väittelyissä opiskelijatoveriensa kanssa. Hyvin edenneet opiskelut eivät kuitenkaan estäneet Lassallea nauttimasta opiskelijaelämään kuuluvista huveista. Jo tällöin häneseä oli havaittavissa se piirre, joka myöhemmin herätti vähintäänkin kummastusta työväenjohtajaksi nousseen Lasallen ”johdettavissa” eli työläisaktivisteissa. Lassalle pukeutui ja käyttäytyi kuin keikari. Tämän piirteensä vuoksi hänet leimattiin turhamaiseksi ja hienostelijaksi. Tuo arvostelu ei vaikuttanut suuremmin Lassalleen, joka pysyi ”maailmanmiehenä” kuolemaansa asti. Kultivoitunut käytös seurapiireissä lisäsi kiinnostusta mieheen ja hänen ajatuksiin työläispiirejä laajemminkin.

Lassalle päätti yliopisto-opintonsa vuonna 1844 ja asettui asumaan ylisen Reinin varrella sijaitsevaan Diisseldorfiin. Seuraavana vuonna hän teki matkan Pariisiin päästäkseen perille ajan henkisistä virtauksista Saksan ulkopuolella ja voidakseen tutustua kaupungin kirjastoihin. Pian Lassalle havaitsi, että ajan valtavirtaus tuossa Ranskan pääkaupungissa oli sosialismi ja sen erilaiset edustajat. On oletettu, että juuri Pariisissa Lassalle sai ”tartunnan” sosialismiin. Hän myös tutustui Pariisissa yhteen 1800-luvun suurista saksalaisista runoilijoista, Heinrich Heineen. Tämäkin oli juutalaista syntyperää ja muuttanut Pariisiin jo vuonna 1831 saksalaisen juutalaisvihan ja ahdamielisyyden vuoksi. Lassalle ystävystyi Heinen kanssa, joka oli kotoisin Diisseldorfista,  Lassallen tuolloisesta kotikaupungista. Tämä uusi ystävä teki Heineen suuren vaikutuksen, mikä kuvastanee hyvin Lassallen karismaa ja viehätyskykyä. Ihastuminen meni tässä sanankäytön nerossa jopa niin pitkälle, että Heine totesi olevansa ”vain mitätön kärpänen Lassallen rinnalla”.

Heinrich Heine kirjoitti eräässä vuonna 1846 Varnhagen von Enselle lähettämässään kirjeessä:

”Ystäväni Ferdinand Lassalle, joka tuo teille tämän kirjeen, on erinomaisen lahjakas nuori mies. Hänessä yhtyy mitä perinpohjaisimpaan oppiin, mitä laajimpiin tietoihin, mitä suurimpaan järjenterävyyteen ja esitystaitoon hämmästyttävän tarmokas tahto ja suuri toimintakyky. Tämä tiedon ja taidon, henkisten lahjain ja voimakkaan luonteen yhdistyminen on minusta erittäin miellyttävä ilmiö. Herra Lassalle edustaa semmoisenaan oivallisesti tätä uutta aikaa, joka ei enää tahdo tietää mitään siitä kieltäymyksestä ja vaatimattomuudesta, ota me olemme aikanamme enemmän tai vähemmän teeskennelleet. Uusi sukupolvi tahtoo nauttia ja osoittaa voimaansa näky väisesti ; me vanhat kumarruimme nöyrästi näkymättömän eteen, tavoittelimme varjosuudelmia ja sinisiä kukkaistuoksuja, mutta”, lisää hän miltei proletallisesti, »olimme ehkä sittenkin onnellisemmat kuin nuo kovapintaiset gladiaattorit, jotka niin ylväinä rientävät surman suuhun.”

Saksaan palattuaan Lassalle tutustui kreivittär Sophie von Hatfeldiin, joka, kerrotun mukaan, oli saanut kärsiä vuosikausia raakaa ja sydämetöntä kohtelua Preussin korkeimpaan aatelistoon kuuluvan miehensä taholta. Kun kreivittären surkea kohtalo säälitti Lassallea, tarjoutui hän ajamaan oikeudenkäynnissä  avioeroa ja yhteisen omaisuuden puolittamista. Yleisesti  luultiin, että Lassalle suhde kyseiseen kreivittäreen, häntä paljoa vanhempaan naiseen ja hän olisi sen vuoksi ryhtynyt ajaamaan tämän avioeroasiaa oikeudessa. Tämän Lasalle kuitenkin jyrkästi kielsi ja sanoi sen johtuvan säälistä vainottua ja lähimpäin sukulaistenkin hylkäämää naista kohtaan. Asialla oli Lasalle mielestä laajempikin merkitys.  Tuo onneton avioliitto oli vain osoitus siitä miten yleisesti hyväksyttiin  oikeudentuntoa loukkaava ilmiö, kuinka  röyhkeä, mutta rikas aatelinen voi rankaisematta toimia yhteiskunnan siveellisiä periaatteita vastaan.

Oikeusjuttuun ryhtymisestä Lassalle saikin itselleen ison urakan, joka kesti vuosikausia. Hän joutui tosin opiskelemaan lakia ja tutustumaan oikeudenkäynnin kuvioihin laajasti. Se keskeytti hänen valmistumassa olleen filosofisen teoksen kirjoittamisen, joka oli vuonna 1846 jo loppusuoralla. Oikeudenkäynti poiki uusia oikeudenkäyntejä kreivi Hatzfeldiä vastaan ja Lassalle sai tämän ahdistettua niissä niin nurkkaan, että kreivin oli pakko suostua sovintoon. Se takasi kreivittärelle taloudellisesti suuren korvauksen. Tanskalainen kirjailija Georg Brandes on kirjassaan ”Ferdinand Lassalle: En kritisk fremstilling”, vuodelta 1877, (suomennettu 1909 nimellä ”Ferdinand Lassalle”) on arvellut tätä Lassallen kokemaa menestystä Pyrrhoksen voitoksi., koska sen saaminen perustui osaltaan myös moraalittomiin keinoihin. Brandesin mukaan Lassalle joutui turvautumaan samanlaisiin keinoihin, joita hänen vastustajansa kreivi käytti. Niitä olivat olleet mm. panettelu, lahjominen ja vakoilu. Brandes arvelee Lassallen ”luontaisen taipumuksen” häikäilemättömyyteen ja epätotuuksiin lisänneen hänen ”siveellisen hienotuntoisuuden puutettaan” myöhemmissä vaiheissa.

Oikeusjutun päätyttyminen oli Lassalle helpotus monessakin mielessä. Hän saattoi jälleen keskittyä  tieteelliseen toimintaan ja vieläpä vapaana kaikista taloudellisista huolista. Kreivitär Hatzfeld oli näet sitoutunut maksamaan Lassallelle useiden tuhansien taalerien vuotuisen apurahan. Lassalle  viimeisteli ylioppilasaikoinaan aloittamaansa teoksen kreikkalaisesta filosofista Herakleitoksesta. Työ oli jo lähtökohtaisesti vaikea kyseisen filosofin vaikeaselkoisuuden vuoksi. Se vaati myös muinaiskreikan osaamista ja klassisen kirjallisuuden tuntemista. Erityisesti Lassallea viehätti Herakleitoksen filosofian perusväite: ”Ei ole mitään pysyväistä, kaikki on muuttuvaista,” joka on sopusoinnussa Hegelin ajatusten kanssa.  Myös Herakleitoksen etiikka miellytti Lassallea.  Sen ydinajatuksena on yksityisen uhrautuminen valtion hyväksi. Tämä vaatimus piti täydellisesti yhtä  Hegelin ja Lassallen käsityksen kanssa valtiosta ja sen tehtävistä. Tosin on tehtävä täydentävä huomautus siitä, että Herakleitos oli ylimysvallan kannattaja, kun taas Lassalle oli demokraatti. Lassallen teos ”Die Philo-sophie Herakleitos des Dunklen von Ephesos” (”Hera­kleitos Efesolaisen filosofia” 2 osaa.) ilmestyi vuonna 1857. Neljä vuotta myöhemmin Lasalle julkaisi laajan oikeusfilosofisen teoksensa ”Das System der erworbenen Rechte”(”Saavutettujen oikeuksien järjestelmä”. 2 osaa).  Vuonna 1860, vuotta ennen edellä mainittua kirjaa, Lassalle julkaisi teoksen Fichtestä nimellä ”Fichtes politische Vermächtnis an die deutsche Gegenwart” (”Fichten poliittinen testamentti Saksan ny­kyajalle”). Vorländer vertaa Lassallea luonteensa puolesta juuri Fichteen. Hänellä olikin syvä kiinnostus tuohon merkittävään saksalaiseen filosofiin, jota siteerasikin  useissa yhteyksissä. Lassalle piti myös vuonna 1862 muistopuheessaan Fichten synty­män 100-vuotispäivänä. Se julkaistiin nimellä ”Die Philosophie Fichtes und die Bedeutung des deutschen Volksgeistes” (Fichten filo­sofia ja saksalaisen kansanhengen merkitys). Hän nimesi Fichten, yhden esisosialisteista, suu­reksi valtiolliseksi idealistiksi, jollaista nykyaika tarvit­sisi.

Saksan useimmissa valtioissa vallinnutta vanhoillista yhteiskunnallista ilmapiiriä ja tylyä, epädemokraattista hallintoa ravisteli vuonna 1848 vallankumousliike, jossa oli vahva kanssallinen leima. Ensisijaisesti se vaati demokratiaa ja kansalaisoikeuksia. Kun levottomuudet saavuttivat Reinin alueen ja Diisseldorfin, Lassalle liittyi heti demokraatien riveihin, joiden johtajina toimivat mm. Karl Marx ja Friedrich Engels. Lassalle ei heti alkuun voinut tehokkaasti toimia tässä sosialismin ja vapauden suuressa spektaakkelista, jota alettiin myöhemmin kutsua Euroopan ”hulluksi vuodeksi”.  Syyksi siihen kerrotaan hänen henkilökohtaiset asiat kreivitär Hatzfeld ja eräs varkaustapaus, johon hänet oli kytketty.

Vuoden 1848 maaliskuussa oli Berlinissä suuria levottomuksia, joiden pelästyttämänä hätääntynyt kuningas Fredrik Wilhelm IV lupasi alamaisilleen eräitä valtiollisia muutoksia, joiden joukossa mm. paino- ja kokoontumisvapauden. Kuningas myös kutsui pääkaupunkiin yleisen äänioikeuden perustuksella valitun kansalliskokouksen säätäämään Preussille perustuslakia. Olojen rauhoituttua ja selvittyään säikähdyksestä kuningas kuitenkin katui tekemiään myönnytyksiä. Preussiin muodostettiinkin jälleen taantumuksellinen hallitus ja Fredrik Wilhelm kumosi petturimaisesti lupaamansa perusoikeudet. Hän myös, havaittuaan valtansa vahvistuneen, hajoitti syksyllä 1848 kansalliskokouksenkin Berlinissä. Ennen hajaantumistaan kansalliskokous esitti vastalauseen  menettelystä ja eväsi hallitukselta oikeuden nostaa veroja siksi kuin kokous oli saanut luvan jatkaa toimintaansa Berlinissä.

Kun kansalliskokouksen saama kohtelu ja sen päätös tuli tunnetuksi Reinin varsilla, kehoitti  sikäläinen demokraattien piirivaliokunta väestöä kieltäytymään verojen maksusta ja hätätilassa vastustamaan sitä vaikka asevoimin. Lassalle levitti tätä tietoa julistuksilla ja puhumalla kansankokouksissa koettaen saada yleistä aseisiin nousua Diisseldorfissa ja sen ympäristössä. Tämän vuoksi hänet vangittiin 22. päivä marraskuuta ja pidettiin tutkintovankeudessa aina vuoden 1849 toukokuuhun. Lassalle vastaan nostettiin syyte valamiesoikeudessa yllytyksestä tarttumaan aseisiin kuningasvaltaa vastaan. Lassallen tarkoituksena oli pitää pitkä puolustuspuhe, jonka hänoli  jo kirjoittanut valmiiksi ja painattanut julkista levitystä varten. Mutta kun puheen sisältö oli vuotanut myös tuomioistuimen tiedoksi, estettiin asian julkinen käsittely. Sen seurauksena Lassalle kieltäytyi puolustamasta itseään. Siitä huolimatta oikeuden valamiehet vapauttivat hänet. Päätös ei kuitenkaan lannistanut saksalaista taantumusta, joka nosti Lassallea vastaan syytteen samasta rikoksesta kurinpito-oikeudessa. Tässä tuomioistuimessa hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen.

Lassallelle hänen puolustuspuheensa tuotti laajaa julkisuutta ja kunnioitusta Saksan demokratiaa tavoittelevien kansalaisten piirissä. Tuossa pitämättömässä puheessa Lassalle tunnusti olevansa vallankumouksellinen ja tasavallan kannattaja. Hän kuitenkin totesi olleensa lainkuuliainen silloinkin, kun kehoitti kansaa asein torjumaan vastavallankumousta. Lassalle kertoi puolustaneensa sitä laillisesti voimassa olevaa valtiojärjestystä, joka Preussissa oli astunut voimaan maaliskuun tapausten jälkeen. Hän ei puheissaan kuitenkaan yllyttänyt kukistamaan valtaistuinta, koska yritys tasavallan julistamiseksi olisi silloisissa oloissa ollut sulaa hulluutta. Päinvastoin hän ja kaikki hänen  kannallaan olijat pysyivät lain ja oikeuden pohjalla.  Sitä vastoin hallitus oli ajanut vallankumouksen ja laittomuuden asiaa, kun se väkivaltaisesti hajoitti kansalliskokouksen ja mielivaltaisesti peruutti kansalle vakuutetut perusoikeudet.

Lassailen 24-vuotiaana pitämä  puolustuspuhe oli loistava, mutta se liittyi pikemminkin hänen omaan selviytymistaktiikkaansa. Toisessa yhteydessä hän tuomitsee järjettömäksi ja häpeälliseksi passiivisen vastarinnan, jota kansalliskokouksen veronkieltopäätös oli. Kansalliskokous tiesi kyllä,  että ellei veroja suoritettu hyvällä, tultaisiin ne perimään väkisin. Lassalle toteaa: ”Jos siis kansalliskokouksen veronkieltopäätös todenteolla aiottiin panna toimeen, niin se saattoi tapahtua vain aseellisella vastarinnalla. Heikko yksilö saattaa puhua passiivisesta vastarinnasta, mutta ei suuri kansakunta, jonka käsitteeseen jo sisältyy, että sen täytyy kyetä suojelemaan oikeuksiaan.” Vasta sitten kun kansa oikeuksiaan puolustaessaan on väkivaltaa käyttäen kukistettu, se ”saattaa tyytyä passiiviseen vastarintaan ja vastalauseisiin, kädet ristissä ja viha sydämessä odottaa pelastuksen hetkeä. Kun kaikki aktiivisen vastustuksen keinot on käytetty loppuun, vasta sitten saattaa passiivinen vastarinta olla todellista sankarillisuutta”.

Vastoin odotuksia ja ilmeisesti ilmapiiriä viilentääkseen Fredrik Wilhelm IV antoi Preussin kansalle   perustuslain, jossa kahteen kamariin jaetuille maapäivillä myönnettiin osallisuus lakien säätämiseen ja verojen määräämiseen. Tuo uudistus ei estänyt taantumuksen otteen kiristymistä uudelleen   Preussissa vuonna 1849.  Se esti käytännössä Lassallen valtiollisen uran.  Hän seurasi kuitenkin edelleen Preussin ja Saksan valtiollista elämää, etenkin muutettuaan vuonna 1857 Berliniin. Lassalle odotti omaa hetkeään, päästäkseen valtiollisten tapahtumien näyttämölle. Tällainen tilaisuus hänelle tuli keväällä 1859, kun alkoi sardinialais-itävaltalainen sota. Lassalle kirjoitti pamfletin ”Der italienische Krieg und die Aufgabe”, jonka pääsanoma oli Preussin pitäminen konfliktin ulkopuolella ja Italian sotadan hyväksi käyttäminen Saksan pikkuvaltojen alistamiseksi Preussin valtaan ja Slesvig-Holsteinin anastamiseksi Tanskalta. Lassalle siis yllytti Preussin hallitusta sellaiseen politiikkaan, jota se sitten muutamia vuosia myöhemmin Bismarckin johdolla menestyksekkäästi toteuttikin!

Vuonna 1858 Preussissa tapahtui hallitsijanvaihdos, mikä merkitsi muutosta myös maan poliittisissa voimasuhteissa.  Preussin maapäivien edustajahuoneessa nousi valtaan vuonna 1861 vapaamielinen edistyspuolue.  Vuonna 1862 alkoi pitkällinen riita edustajahuoneen ja Preussin hallituksen välillä varoista armeijan uudistamista varten. Asiaa oli ehdottanut Preussin uusi hallitsija Wilhelm I.  Kuningas tuki myös tarmokkaasti vuonna 1862 ministeripresidentiksi nimitettyä Otto von Bismarckia, joka piti armeijan vahvistamista välttämättömänä tulevien sotien varalta. Tämä hankkikin tarvittavat varat perustuslain pykälistä ja edustajahuoneen vastarinnasta välittämättä.  Muodollinen oikeus joutui jälleen alakynteen tosiasiallisen vallan rinnalla.

Preussin valtiomahtien välinen riita oli senlaatuinen, ettei Lassalle malttanut pysyä siitä syrjässä.   Tilanne tarjosi hänelle mahdollisuuden lausua mielipiteensä vallan ja oikeuden keskinäisestä suhteesta, asiasta joka oli kiinnostanut häntä jo pitkään. Ensi kerran hän nosti tämän kysymyksen esiin keväällä 1862 Berlinin vapaamielisissä yhdistyksissä pitämissään esitelmissä.  Lassalle myös julkaisi tuon tekstin nimellä ”Ober Verfassungswesen”. Hän selvittää siinä miten perustuslaki ja valtiomuoto on oikeasti ymmärrettävä. Tyytymättä lainopillisiin määritelmiin hän sen johtopäätöksen, että jonkun maan valtiomuoto on yhtä kuin kyseisessä maassa vallitsevat tosiasialliset valtasuhteet. Hallitsija, jolla on käytettävänään armeija, poliisi ja hallintokoneisto, aatelisto, jolla on vaikutusvaltaa hovissa, suuret teollisuudenharjoittajat ja rikkaat ovat kaikki osa valtiomuotoa. Niinikään yleinen sivistys ja yleinen katsantotapa, vieläpä muutamissa tapauksissa suuri kansanjoukkokin. Todellinen valtiomuoto on siis olemassa sielläkin, missä ei ole kirjoitettua perustuslakia ja kirjoitettu perustuslaki on aito vain sillä ehdolla, että se vastaa tosioloja. Missä niin ei ole asianlaita, siellä syntyy ennemmin tai myöhemmin eturistiriitoja ja kirjoitetun perustuslain, tuon paperipalasen, täytyy väistyä todellisen valtiomuodon eli tosiasiallisten valtasuhteitten tieltä.

Näkemyksensä selventämiseksi Lassalle vetoo vuosien 1848—1849 kokemuksiin. Hulluna vuonna 1848 Preussissa tapahtunut vallankumous osoitti, että kansan järjestymätön voima oli kasvanut kuninkaan valtaa suuremmaksi, mutta raukesi tyhjiin koska ei heti muodostettu tosiasiallisia valtasuhteita, armeijaa ja muita kuninkaan voimavaroja sellaisiksi, ettei kuningas enää saattanut turvautua niihin. Luultiin, että oli tehty kaikki, kun vain saatiin valmiiksi kirjoitettu valtiomuoto. Mutta siinä juuri erehdyttiin, sillä pian osoittautui, että kuninkaanvaltaa tukevat organisaatiot ja voimat olivat kansan järjestymätöntä voimaa tehokkaampi. Kuningas kyllä vuoden 1848 lopulla  antoi vapaaehtoisesti rajoitetusti vapaamielisen perustuslain, mutta kun se ei ollut sopusoinnussa kuninkaan todellisen vallan kanssa, niin sitä jälkeenpäin tuon tuostakin muutettiin tilanteisiin tarvittavaan muotoon. Retoorisen hehkutuksen jälkeen Lassalle päätti esitelmänsä siihen yhteenvetoon, että valtiomuotokysymykset todellisuudessa ovat valta- eivätkä oikeuskysymyksiä.

Lassalle oli esitelmässään pysynyt yleisellä, teoreettisella pohjalla kosketellen vain ohimennen päivän poliittista riitakysymystä. Siitä huolimatta se painosta ilmestyttyään herätti suurta huomiota hallituksen jäsenissä ja heitä kannattavassa konservatiivisessa puolueessa. Konmservatiivien  äänenkannattaja ”Kreuzzeitung” sanoi suoraan, että Lassalle oli osannut asian ytimeen. Myös  Bismarck esitti edustajahuoneessa samaan suuntaan meneviä mielipiteitä kuin Lassalle. Edistyspuoluetta sitä vastoin hänen valtioteoriansa ei miellyttänyt, sillä heikompana riitapuolena se halusi antaa puheena olleelle konfliktille oikeuskysymyksen muodon.

Syksyllä 1862 Lassalle piti toisen esitelmän samasta aineesta. Nyt hän puuttui suorastaan hallituksen ja edustajahuoneen väliseen riitaan.  Hänen mielestään tehokkain keino todellisen asiantilan  julkistaminen. Edustajahuoneen pitäisi keskeyttää istuntonsa, kunnes hallitus oli ilmoittanut, ettei se enää jatkanut kiellettyjen verojen nostamista. Jos hallitus ei siihen suostu, se pakotettiin näin  näyttämään oikea karvansa ja esiintymään sellaisena, mitä se oli, nimittäin itsevaltaisena.  Ehdotus ei saanut edistyspuolueen kannatusta. Vapaamielinen sanomalehdistö kävi päinvastoin kiivaasti Lassallen kimppuunsa syyttäen häntä mm. siitä että hän näki vallan olevan oikeutta tärkeämpi. Lassalle vastari syytteisiin vuonna 1863 julkaisemassaan ”Macht und Recht” pamfletissaan.

Lasalle eli vuosien 1862 – 1864 kiihkeää aikaa. Hän organisoi, puhui ja kirjoitti uskomattomalla tarmolla. Tuo vaihe oli myös sitä aikaa, jolloin Lassalle kunnostautui Saksan työväen etujen ajajana.  Tuona ajanjaksona Lassallen ajatukset sosialismista ja työväenliikkeen tehtävistä kehittyivät pisimmälle ennen hänen varhaista ja traagista kuolemaansa. Selkiytymistä lienee edistänyt hänen  käy­tännöllinen poliittinen agitaatio Saksan työväestön kes­kuudessa ja laajat yhteydet työläisiin ja heidän arkielämän ongelmiin. Ehkä takana oli myös pettymys edistyspuolueeseen, jonka pettymyksen hän jakoi Saksan työväen aktiivien kanssa. Etupäässä liberaalia keskiluokkaa edustavat ”vapaamieliset” ja ”edistykselliset” porvarit suhtautuivat ynseästi ja alentuvasti yhteiskunnallisesti aktivoituneiseen työväestöön. Kuvaavaa on tapaus, jossa joukko työläisiä anoi jäsenyyttä vuonna 1859 perustetuun Saksan kansallista yhtenäisyyttä ajavaan ”Nationalverein”-nimisen yhdistykseen. Heidät nimitettiin  kyllä ”kunniajäseniksi” yhdistykseen, mutta annettiin ymmärtää, että heidän on syytä pysyä syrjässä. Vastaavan kaltainen suhtautuminen vieroitti työläiset edistyspuolueesta.

Alkuna Lassallen aktiviselle toiminnalle Saksan työläisten etujen ajajana oli esitelmä, jonka hän piti keväällä 1862 Berliinin konerakennustyöläisille.  Hän totesi esitelmässään, miten nykyinen ajanjakso oli erityisessä yhteydestä työväenaatteen kanssa. Lassalle sanoi, kuinka  kaikilla aikakausilla on oma vallitseva prinsiippinsä. Se tulee näkyviin näiden aikakausien erilaisissa ilmiöissä. Keskiajan johtavana periaatteena oli maanomistus, joka, niinkuin läänityslaitos ja keskiaikaiset valtiomuodot osoittavat, oli kaiken valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallan edellytys. Tämä prinsiippi esiintyi myöskin silloisten suurtilallissäätyjen, aateliston ja papiston, verovapaudessa, sillä etuoikeuksilla varustetut säädyt pyrkivät aina siirtämään julkisen elämän kustannukset sorrettujen alempien luokkien suoritettaviksi. Vähitellen nousi kuitenkin ilmoille toinen prinsiippi, pääomanomistus, joka pääsi valtaan uskonpuhdistuksen jälkeisinä kahtena vuosisatana ja jolle Ranskan suuri vallankumous antoi ainoastaan oikeudellisen vahvistuksen. Sen ilmauksena olivat mm. välilliset verot, joilla porvaristo, nykyajan vallitseva sääty, sälyttää raskaimman taakan varattomien niskoille.

Kapitalisminkin aikakausi oli kuitenkin, Lassalien mielestä, sisäisesti loppuun kulunut. Vuonna  1848 helmikuun 24 päivä alkoi ihmiskunnan historiassa uusi aika. Silloin tapahtui Ranskassa vallankumous, joka laski väliaikaisen hallituksen jäseneksi työmiehenkin, joka julisti valtion tarkoitukseksi työväenluokan tilan parantamisen ja saattoi voimaan yleisen ja välittömän vaalioikeuden, minkä mukaan jokainen 21 vuotta täyttänyt kansalainen omaisuuteen katsomatta oli oikeutettu pääsemään osalliseksi valtiovallan harjoittamiseen. Uusimman ajan prinsiipiksi on siten pääsemässä vapaa työ, työväenaate, jonka mukaan ei enää voi olla puhetta etuoikeuksista, sillä työväki ei saa sallia maan eikä pääoman omistukselle etuoikeuksia valtansa perustaksi. Neljäs sääty on yhtä kuin koko ihmiskunta, sen asia on koko ihmiskunnan asia, sen valta on kaikkien valtaa.

Työväenaate oli, Lassallen mukaan, toteutettavissa vain yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kautta. Tämä oikeus ei tosin saattanut varjella hetkellisiltä erehdyksiltä, mutta se oli samalla ainoa keino, millä saattoi pysyväisesti korjata tällaiset erehdykset. ”Se oli keihäs, joka itse paransi ne haavat, mitkä se iski.” Kansa on sen vuoksi, sanoo Lassalle, aina pitävä yleistä vaalioikeutta välttämättömän tarpeellisena taisteluaseena, sen saavuttamista tärkeimpänä vaatimuksenaan. Lassalle torjui myös  sitä ennakkoluuloa, että työväenaatteen voitto tuottaisi vaaroja siveellisyydelle, sivistykselle ja kultuurille.

Lassalle sanoi, että porvariston mielestä valtiolla ei ole muuta tehtävää kuin suojella yksilön personallista vapautta ja omaisuutta. Tätä ajatusta Lassalle sanoi sitä pilkallisesti yövartja-aatteeksi. Viitattuaan sitten siihen, että ihmiskunnan historia on taistelua luontoa, viheliäisyyttä, köyhyyttä, tietämättömyyttä, sanalla sanoen kaikenlaista vapaudettomuutta vastaan, hän huomauttaa, ettemme tässä taistelussa pääsisi pitkälle ilman valtiota. Valtion oikeana tarkoituksena onkin yhdistämällä yksilöt hankkia kansalaisille sellainen määrä sivistystä, valtaa ja vapautta, jota he pelkkinä yksilöinä eivät milloinkaan voisi saavuttaa. Sen tulee toteuttaa sellainen kultuurin taso, jolle ihmiskunta yleensä kykenee kohoamaan. Tällainen oli Lassailen mielestä se aate, joka työväellä jo avuttoman asemansa johdosta täytyi olla ja jonka se valtaan päästyään oli toteuttava. Lopuksi hän teroitti  työmiesten mieleen, että heidän suuri maailmanhistoriallinen tehtävänsä velvoittaa heitä nyt esiintymään toisin kuin ennen. Heille ei enää sovi sorrettujen paheet, ajattelemattomaton joutava  ajanviete eikä edes mitättömien lapsellinen kevytmielisyys. Tämä sisällyksensä ja muotonsa puolesta arvokas esitelmä, jolle Lassalle antoi nimeksi ”Työväenohjelma”, ei -aluksi herättänyt suurempaa huomiota muualla kuin Berlinin poliisivirastossa.

Heti kun tuo ohjelma oli saatu painettua, poliisi otti takavarikkoon koko kirjapainossa tavatun painoksen, ja yleinen syyttäjä nosti Lassallea vastaan syytteen varattomien luokkiena yllytyksestä  varakkaita vastaan. Juttu tuli esille Berlinin kaupunginoikeudessa tammikuussa 1863 .  Lassalle piti siellä kuuluisan puolustuspuheen, jonka hän sitten julkaisi nimellä ”Die Wissenschaft und die Arbeiter” (”Tiede ja työläiset”).  Hän vaati syytöstä kumottavaksi koska hänen esitelmänsä oli sisällykseltään puhtaasti tieteellinen ja ilman minkäänlaisia sivutarkoituksia. Tosin puolustuspuhe oli muilta osin myös syytös porvaristoa vastaan. Taitavasta puolustuksesta huolimatta Lassalle tuomittiin neljän kuukauden vankeusrangaistukseen. Hän valitti tuomiosta kamarioikeuteen, joka lievensikin sen rahasakoiksi.

Lassallen ”Työväenohjelma” painettiin pian uudelleen painettuna pian ja tuli myös laajemminkin  tunnetuksi Saksan edistyneempien työläisten keskuudessa. Se oli tervetullut viesti niille voimille jotka juuri tuohon aikaan pyrkivät eroon edistyspuolueesta. Niinpä brittiläisen mallin mukaisesti työväestön piirissä syntyi ajatus kutsua kokoon yleinen Saksan työväenkongressi keskustelemaan maan työväen tilanteesta. Berlinin ja Leipzigin työmiesten kesken sovittiinkin tuollaisen kokouksen pitämisestä Leipzigissä vuonn 1863. Samalla Lassallelle esitettiin pyyntö kertoa ajatuksistaan siitä mikä on työväenliikkeen tarkoitus ja millä keinoin työväen valtiollista, aineellista, ja sivistyksellistä asemaa voitaisiin parantaa. Lassalle suostui mielihyvin keskuskomitean pyyntöön. Häntä lienee myös innostanut ajatus päästä vaikuttamaan Saksan työväenliikeen syntymiseen. Hänelle näytti avautuvan tilaisuus saada oma puolue ja saavuttaa sen johtajana sellainen vaikutusvalta, jollaista hän aina oli toivonut. Lassalle vastasi Leipzigin keskuskomitealle maaliskuussa 1863 julkaisemalla avoimen kirjeen. Siinä hän käsitteli ensin kysymystä, oliko työmiesten, niinkuin edistyspuolue halusi, pysyttävä syrjässä valtiollisesta elämästä. Hänen mielestään valtiollisen kehityksen suunta ei suinkaan ollut työväelle yhdentekevä.  Saavuttaakseen jotakin vaikutusvaltaa valtiollisissa asioissa  Saksan työväen tuli järjestyä omaksi puolueeksi ja erota edistyspuolueesta, joka varsinkin  perustuslaillisessa riidassa oli osoittautunut kykenemättömäksi edistämään ja suojelemaan kansan vapautta. Tärkeimmäksi valtiolliseksi vaatimuksekseen työväen oli asetettava yleinen ja välitön äänioikeus, sillä ainoastaan siinä tapauksessa, että työväki tuli edustetuksi Saksan lakia säätävissä kokouksissa se, saattoi olla varma siitä, että sen todelliset edut tulivat huomioon otetuiksi.

Lassalle kohdisti tarmonsa saksalaisen työväenpuolueen perustamiseen. Sen sijaan hän väheksyi ammattiyhdistystoimintaa, jonka katsoi haittaavan työväenliikkeen varsinaisen päämäärän saavuttamista. Tämä on outo asenne, koska jo tuolloin oli havaittavissa, miten Englannin tyäväestön elinolot olivat korjautuneet juuri ammattiyhdistysliikkeen avulla.  Myös osuustoimintaa Lassalle väheksyim, joskin viimeisinä aikoinaan hänen käsityksensä siitäkin muuttuivat ja Lassalle perui Schulze-Delitzschiin kohdistamansa arvostelun osuuskunnista.

Lassallen hanke työväenpuolueen perustamisesta ei lainkaan edistynyt hänen kaavailujensa mukaan. Suurin este näytti edelleenkin olevan porvarillisen edistyspuolueen vaikutus. Se nimittäin hyökkäsi raivokkaasti Lassallea vastaan ja tuo kampanja vaikutti myös useiden Saksan kaupunkien työläisiin, jotka lukematta Lassallen Työväenohjelmaa, tyrmäsivät sen muualta saadun ”tiedon” perusteella. Niillä paikkakunnilla, joissa Lassalle ja hänen työtoverinsa olivat päässeet ja ehtineet vaikuttaa, ohjelma hyväksyttiin, kuten Leipzigissä ja Frankfurt am Mainissa. Puhetaitonsa ja rautaisen argumentointinsa ansiosta Lassalle sai taakseen riittävää voimaa, jotta puolueen perustamiseen voitiin ryhtyä. Niinpä Leipzigissä pidettiin 23. toukokuuta 1863 pidettiin kokous, jossa kymmenen kaupungin, joukossa Hampurin, Leipzigin, Frankfurt am Mainin sekä muutamien Reinin maakuntien suurten teollisuuskeskusten työväestön edustajat perustivat järjestön nimeltä ”Allgemeiner Deutscher Arbeiterverein” (”Yleissaksalainen työväenyhdistys”).  Tuota päivää nykyinen Saksan sosialidemokraattinen puolue, SPD, pitää edelleenkin puolueen perustamispäivänä. Tosin vuonna 1869 perustettiin August Bebelin  ja Wilhelm Liebknechtin  johdolla toinen sosialistinen puoluejärjestö ”Sozialdemokratische Arbeiterpartei”  (”Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen”), joka yhdistyi lassallelaisen puolueen (ADAV:n) kanssa vuonna 1875.  Samana vuonna uusi puolu sai ensimmäinen puolueohjelmansa, joka tunnetaan Gothan ohjelmana.

Puolueen kasvu ja siihen nojautuva vaikutusvalta ei Lassallen mielestä    kasvanut riittävän nopeasti. Hänen puheisiinsa ja kirjoituksiinsa tuli ilmeinen kaksoistaktiikka, jota myös Marx ja Engels työtovereineen arvostelivat Saksan ulkopuolelta käsin. Lassalle flirttaili Bismarckin ja tämän läipiirin kanssa toivoen saavansa Preussin hallituksesta tukijan hankkeilleen äänioikeuden laajentamisesta. Lassallella oli jotenkin saatua sisäpiiritietoa tästä vireillä olleesta suunnitelmasta. Hänen ilmeinen tarkoituksensa oli päästä kampittamaan onnistuneen yhteistyön avulla pahinta vastustajaansa edistyspuoluetta. Se, että todellisia neuvotteluja käytiin, tunnusti myös Bismarck itse myöhemmässä vaiheessa. Näissä yhteydenotoissa Lasallen oletus yleisen äänioikeuden tulosta sai varmistusta. Mihinkään sopimuksiin Lassalle ei silti päässyt, hänen puolueensa oli ilmeisen vaatimaton vakavasti otettavaksi Preussin poliittisen eliitin mielestä. Lassalle tosin itse kerskui ja levitti väärää tietoa puolueensa voimasta ja vaikutusvallasta.

Vaikka Lassalle näyttikin päässeen varsin ystävällisiin väleihin Preussin pääministerin kanssa, vainosivat alemmat viranomaiset häntä alituiseen. Hänen agitaationipuheensa ja -kirjoituksensa johtivat tuon tuosta syytteisiin. Lassalle oli kuitenkin omalla alallaan näissä oikeuden istunnoissa. Puhelahjojensa, johdonmukaisuutensa ja lainopillisten tietojensa vuoksi hän oli kuitenkin peloittava  vastustaja viranomaisille. Lassalle teki oikeudenistunnoista puhujalavan, jonka sanoma kohditui aivan muille tahoille kuin oikeudenkäyntien tuomareille. Vastoinkäymiset, oikeudenkäynnit ja kiihkeä agitaatiotyö kuluttivat Lassallen voimia, jonka terveys ei muutenkaan ollut kovin vahva.

Keväällä 1864 Lassalle torjui vielä menestyksekkäästi erään valtiopetoksesta nostetun syytteen, mutta saman vuoden kesäkuussa hänet tuomittiin Diisseldorflssa kuukausien vankeusrangaistukseen. Tuomio näyttää olleen syynä siihen, että Lassalle päätti luopua puolueensa johdosta ja siirtyä toistaiseksi Sveitsiin hoitamaan terveyttään. Tältä kesällä 1864 toteutuneelta matkalta Lasalle ei kuitenkaan enää palannut hengissä Saksaan.

Sveitsissä ollessaan Lassalle rakastui  erääseen baijerilaisen diplomaatin tyttäreen. Suhde ei kehittynyt pitemmälle, koska naisen vanhemmat eivät suostuneet antamaan tytärtään Lassalle puolisoksi. Kun vielä tytär itsekin katsoi parhaammaksi mukautua vanhempiensa tahtoon ja suostua avioliittoon toisen miehen, erään valakialaisen aatelisen kanssa, murtui Lassalle lopullisesti.  Loukkattua itsetuntoaan tyydyttääkseen hän haastui rakastettunsa tulevan miehen kaksintaisteluun  Tuossa typerässä ammuskelussa Lassalle sai kuolettavan osuman. Hän kuoli Genevessä 39-vuotiaana elokuun 31. päivä vuonna 1864.  Lassalle haudattiin syntymäkaupunkiinsa Breslauhun.

Ferdinand Lassalle säilyi pitkään saksalaisen työväenliikkeen yhtenä esikuvana. Häneltä jäi näkemättä ja kokematta marxilaisuuden ryntäys Saksan politiikkaan ja sen nopea nousu maan työväenliikkeen johtavaksi aatteeksi. Marxin ja Engelsin kanssa Lassalle oli ongelmallinen suhde. Marx kyllä Lassalle kuoleman jälkeen kirjoitti kauniita muistosanoja tästä, mutta eräässä yksityiskirjeessään syyttää Lassallea ajatustensa plagioimisesta ja antautumisesta preussilaisen taantumuksen yhteistyökumppaniksi. Kyseessä lienee kuitenkin ollut kahdesta eri taktiiasta, jotka kummatkin tavoittelivat samanlaista päämäärää. Marxin kaltaiseen ideologiseen luovuuteen Lassalle ei varmaankaan kyennyt, mutta hänellä ei toisaalta ollut painolastinaan ylenmääräistä dogmaatisuutta. Se saattoi tosin heikentää hänen kykyä johdonmukaisuuteen ja realistiseen ajatteluun. Miten muuten voisi selittyä luulo kyetä tasavertaiseen peliin Bismarckin niin heikoista lähtökohdista!

Lassallen merkitystä Saksan sosialismin tiennäyttäjänä ja maan työväen herättäjänä ei saa väheksyä. Hänen elämästään piirtyy selkeä linja edistyksellisestä nuorukaisesta kypsäksi sosialistiksi. Vaikka Lassallen sosialisminkylvön suurin työ ajoittuikin hänen lyhyen elämänsä kahdelle viimeiselle vuodelle, Lassallen ansiot ovat paljon suuremmat. Hänllä oli suuri vaikutus demokratian sanoman julistajana aikana, jolloin Saksassa hallitsi pimeä taantumus. On myös oleellista huomata, miten saumattomasti Lassalle liittyy siihen edistykselliseen patrioottiseen perinteeseen, jota mm. Johann Gottlieb Fichte edusti. Samalla tavoin kuin ei poliittinen taantumus ja natsismi voineet hyväksyä Fichten ideologiaa tämän vapaamuurariuden vuoksi, niin Lassallenkin ne sulkivat pois hänen juutalaisuutensa takia. Mutta löytyykö Saksanmaasta yhtään suurempaa aitoa isänmaanystävää, mitä Ferdinand Lassalle oli?

Reino Seppänen

 

Karl Marx     (1818 – 1883)

Sosialismin aatteellisen läpimurron edellytykseksi muodostui kapitalistisen tuotantotavan synnyttämä työväenluokka. Läpimurron kuitenkin varmistivat sosialismin uudet kehittyneemmät ideologiset versiot ja niiden takana olevat ajattelijat. Näistä ehdottomasti tärkeimpiä olivat tiiviissä yhteistyössä toimineet Karl Marx ja Friedrich Engels. Kaksikosta johtavin persoona oli Marx, mitä myös Engels itse useissa yhteyksissä alleviivasi. Tosin myöhempi tutkimus on osoittanut Engelsin olleen turhankin kaino panoksestaan ns. tieteellisen sosialismin kehittämisessä. Erityisesti hänen merkityksensä korostuu Marxin keskenjääneiden töiden viimeistelijänä. Hän oli, sitä alleviivattakoon, huomattava sosialismin ideologi, jonka ajattelu ei välttämättä mennyt aivan Marxin aivoitusten mukaan. Mitään suuria opillisia eroja näillä toveruksilla ei kuitenkaan ollut. 

Marxin osalta on helppo yhtyä Isaiah Berlinin ”Karl Marx” -elämänkerrassa esittämään toteamukseen, ettei  ”yhdelläkään 1800-luvun ajattelijalla ollut ihmiskuntaan niin välitöntä, niin tietoista ja niin voimakasta vaikutusta kuin Karl Marxilla”.  Berlin korostaa Marxin saaneen kannattajansa, niin eläessään kuin kuolemansa jälkeenkin, puolelleen älyllisen ja moraalisen vaikutuksen ansiosta. Kuitenkaan Marx ei ollut sen paremmin kansanjohtaja kuin taitava puhuja, vaikka aikoinaan kommunistit yrittivät häntä sellaisenakin kuvata. Hän teki työtään itse asiassa hyvin yksinään kirjoituspöytänsä ja British Museumin lukusalissa. Niiden ääressä syntyneet ajatukset ja teoriat mullistivat maailman ja vaikuttavat vieläkin vahvasti ihmisten ja kansojen elämässä. Koska Marxin tuolloin luoman teorian mukaisesti pääoma edelleenkin kasaantuu ja keskittyy, on siitä tehtävä johtopäätös, että Marx löysi erään keskeisen yhteiskuntaa ja sen taloutta selittävän periaatteen.

Karl Marx syntyi yhdessä Saksana vanhimmista kaupungeista, Moselin rannalla sijaitsevassa Trierissä 5. toukokuu­ta 1818. Kaupunki kuului tuolloin Preussin kuningaskuntaan. Marxin isä oli luterilaiseuuteen kääntynyt juutalainen asianajaja ja perhe oli asemoitavissa vakavaraiseen keskiluokkaan kuuluvaksi. Isä vaihtoi myös etunimensä Hirschel nimeksi Heinrich. Molempien vaihdosten syyksi arvellaan Saksan tuolloista juutalaisvastaisuutta. Marxin lapsuuden sanotaan olleen onnellinen ja perheen sivistyskoti, missä vierailivat seudun seurapiireihin kuuluvat kulttuurin ja politiikan vaikuttajat. Perhe edusti tuon ajan Preussin porvarillista edistyksellisyyttä, mutta vallankumoukselliseksi sitä ei voi luonnehtia. Marx oli noin vuoteen 1830 asti kotiopetuksessa ja jatkoi Trierin lyseossa, josta tuli ylioppilaaksi vuonna 1835. Asepalveluksesta Marx vapautettiin heikon terveyden vuoksi. Se vaivasi häntä koko myöhemmän elämänkin ajan.

Jatko-opintonsa Marx aloitti Bonnin yliopistossa aikomuksenaan tulla isänsä lailla lakimieheksi. Lain lukemisen ohella hän har­rasti kuitenkin filosofian ja historian opiskelua.  Marx vaihtoi  yliopistoa Berliiniin vuonna 1836, opiskeli edelleenkin lakia, mutta kiinnostui yhä enemmän  filosofiasta ja tietenkin Hegelistä.  Berliinissä Marx liittyikin nuorhegeliläisiin, jotka tekivät vallan­kumouksellisia johtopäätöksiä filosofi Hegelin opeista. Filosofian tohtorik­si Karl Marx väitteli Jenan yliopistossa vuonna 1841. Väitöskirjansa hän laati Epikuroksen filosofiasta (Differenz der demokritischen und epikureischen Naturphilosophie, 1841.). Tuohon aikaan Marx oli vielä hegeliläinen idealisti, vaikka suuntautuikin jo vasemmistohegeliäisittäin pohtien ateismia Hegelin filosofian kehityssuuntana Feuerbachin ja Bauerin tavoin.

Saksan taantumus esti Marxin yliopistouran

Saksan taantumus esti Marxin yliopistouranValmistuttuaan tohtoriksi, Marxilla oli tarkoitus aloittaa dosenttina Bonnin yliopistossa, mutta  kuninkaallisen Preussin hallitus esti sen. Saksassa elettiin syvän taantumuksen aikaa eikä ratkaisu  ollut mitenkään poikkeuksellinen. Jo aikaisemmin, vuonna 1832, oli estetty Ludwig Feuerbachilta pääsy hoitamaan filosofian oppituolia ja muutamaa vuotta myöhemmin häneltä estettiin kokonaan  mahdollisuus opettaa yliopistossa. Vuonna 1841 hallitus kielsi myös professori Bruno Bauerilta oikeuden luennoida Bonnissa. Tiede siis koettiin taantumukselle vaaraksi, mikä historian valossa lienee ollut oikea johtopäätös (ja näyttää olevan sitä edelleenkin). Preussin hallituksen ratkaisu pakotti Marxin luopumaan tiedemiesurasta yliopistossa.

Preussin taantumus ei kuitenkaan saanut Marxia hiljenttyä, se johdatti hänet vain toiselle ja paljon  laajemmalle toimintakentälle. Toisaalta hallituksen päätös avasi Marxin ymmärrystä elämän konkreettisille tosiasioille. Se kypsytti Marxin ajattelua ja pakotti hänet näkemään yhteiskunnalliset valtasuhteet kaikessa karuudessaan. Marx oli kasvanut saksalaisittain vapaamielisessä ilmapiirissä ja vapaus kriittiseen ajatteluun viehätti häntä. Marxia, tuota tuolloin ilmeisen liberaalia, keskiluokkaista porvaria, toki aidon oikeudentuntoista, alkoi kiinnostaan yhteiskunnan sosiaaliset ristiriidat, työväenliike ja sen erilaiset sosialistiset aatteet.

Tieteellisen uran estyttyä, Marxia pyydettiin avustamaan Kölnissä  ilmestyvän ”Rheinische Zeitung für Politik, Handel und  Gewerbe”  -lehteä.  Hän suostui tarjoukseen innostuneena ja kymmenen kuukaden kuluttua hänet nimitettiin lahden päätoimittajaksi. Lehti oli Reininmaan liberaalin ja radikaalisen porvariston äänenkannattaja. Heillä oli yhteyksiä vasemmistohegeliläisiin, joihin Marxin siis kuului. Marxin lisäksi toinenkin radikaali porvari Bruno Bauer tuli lehden toimituskuntaan. Edistyksellisyys oli saavuttanut etelä-Saksassa tuolloin selvästi suuremman jalansijan, mitä pohjois-Saksan valtioissa. Etelässä liberaalien ajatusten levittäminenkin oli jonkin verran helpompaa. Mutta rajansa kaikella! Jo puolen vuoden  kuluttua taantumus kielsi lehden julkaisemisen. Sitä oli kylläkin jo edeltänyt lehden asettaminen kahden- ja vieläpä kolminkertaisen sensuurin alle. Koska näillä toimilla ei ollut vaikutusta, hallitus lakkautti lehden tammikuun alusta vuonna 1843. Marx yritti eroamisellaan pelastaa lehden, mutta siitä ei ollut apua, vaan lehti sai lopullisen lakkautuspäätöksen vuoden 1843 maaliskuussa.

Marx kiertolaisena Euroopassa

”Reinin Lehden” lopettamisen myötä kävi selväksi, ettei Marxilla ollut silloisessa Saksassa enää mitään mahdollisuutta tuoda julki poliittisia ja maailmankatsomuksellisia näkemyksiään. Hän muuttikin puolisonsa Jenny von Westphalenin  kanssa vuoden 1843 lokakuussa Pariisiin. Avioliiton  Marx oli solminut vasta hiljattain eli saman vuoden heinäkuun 19. päivä. Nuoret olivat tosin kihlautuneet jo kesällä 1836. Marxin vaimo Jenny oli taustaltaan Preussin ylhäisaatelistoa ja hyvin taantumuksellista sukua. Hänen vanhin veljensä toimi mm. Preussin sisäministerinä. Jennyyn Marx oli tutustunut koulutoverinsa Edgar von Westphalenin kautta, jonka sisar tuleva puoliso oli. Tuona aikana tämä epäsäätyinen avioliitto juutalaisperäisen asianajajan pojan ja paronin tyttären kanssa oli pienoinen skandaali. Pohjana oli kuitenkin puolisoiden välinen hyvin vahva tunneside, joka kesti avioliiton monet vaikeudet ja vastoinkäymiset Jennyn vuonna 1881 tapahtuneeseen  kuolemaan asti.

Marx poistui Preussista Pariisiin marraskuussa 1843. Hän oli saanut kutsun uudelta ystävältään Arnold Rugelta, joka kutsui Marxia avustamaan uutta ”Saksalais-ranskalaisia vuosikirjaa”. Marx suostui ja kirjoitti Rugelle olevansa väsynyt teeskentelyyn tyhmille virkamiehille henkiläkohtaisen vapautensa säilyttämiseksi. Hän myös totesi, ettei pystynyt Saksassa tekemään mitään. Marxin aika kyseisen lehden tekijänä jäi yhteen numeroon. Lehti koki nopean lopun levikkiongelmien vuoksi. Marx myös riitaantui lehden julkaisijan Rugen kanssa. Tämä oli luonteeltaan ärtyisä, vastahankainen ja mahtipontinen. Rugen vasemmistohegeliläisyyskin oli luonteeltaan katoavaa. Vuoden 1848 jälkeen Rugesta kehittyi taantumuksellinen nationalisti, joten välien rikkoutuminen olisi ollut vain ajan kysymys.

Marxin kehitys oli taas aivan päin vastainen. Pariisiin hän saapui ehkä radikaalina liberaalina lehtimiehenä, mutta parin vuoden sisälle hänestä oli kasvanut tiukka vallankumouksellinen, jonka nimi oli monen eurooppalaisen maan poliisille tuttu. Pariisista tuli Marxille ideologinen valinkauha, jossa hän koki syvän aatteellisen muutoksen ja joissa vietettyjen kahden vuoden aikana hänelle muodostui käsitys omasta tehtävästään eurooppalaisen proletariaatin vapauttajana. Pariisi oli myös toisessa mielessä Marxille tärkeä paikka.  Kesällä vuonna 1844 hän tutustui ja ystävystyi maanmieheensä  Friedrich Engelsiin, jolla oli takanaan samanlainen kehityskaari hegeliläisyydessä. Muutenkin miesten luonteet ja yhteiskuntamoraali sopivat yhteen ja täydensivät toisiaan. Engelsin kanssa nyt alkanut tiivis ja hedelmällinen yhteistyö jatkui aina Marxin kuolemaan asti ja jopa sitäkin pidemmälle, Engelsin saattaessa loppuun Marxilta keskenjääneitä töitä.

Engelsin tapaamisella syvä merkitys Marxin ajatteluun

Engelsin tapaamisella oli käänteentekevä vaikutus Marxiin. Engelsin mm. Englannissa saama kokemus teollisesta ja koneistetusta tuotannosta innosti Marxia ja avasi hänelle uusia näköaloja yhteiskunnalliseen pohdiskeluun. Näyttää siltä, että tämän tuttavuuden ansiosta Marx käänsi katseensa vielä taloudellisesti heikosti kehittyneestä Saksasta kapitalismin alkukukoistusta elävään Englantiin. Tätä mielenkiintoa vauhditti myös Engelsin tutkimukset Englannin taloudesta ja yhteiskuntaluokista. On myös ilmeistä, että Marx viehättyi Engelsin näkemyksistä lähestyvästä vallankumouksesta, jonka pohjana olisi juuri kapitalistisen riiston synnyttämät yhteiskunnlliset ongelmat. Engelsin kylvämät siemenet lankesivat otolliseen maaperään, sillä Pariisissa oleskelu oli jo tartuttanut sosialismin aatteen Marxiin. Hän oli tutustunut ranskalaisen sosialismin teoreetikkoihin ja tunnusti vielä vanhoilla päivillään kunniavelkansa niille.

Engelsin vaikutusta lienee ollut sekin, että Marx intoutui lukemaan vuonna 1844 englantilaisen  kansantaloustieteen suuria nimiä Adam Smithiä, David Ricardoa ja James Milliä. Näiden vaikutus on toinen keskeinen elementti ns. marxilaisessa sosialismissa. Vaikka Marx arvosti herrojen tekstejä, hän ei voinut sosialistina hyväksyä sitä, etteivät he selittäneet talousjärjestelmän perustana olevaa yksityisomistusta ja ihmisen ahneuteen perustuvan riiston synnyttämiä yhteiskunnallisia ongelmia. Näin Marxin ajattelun ja siten myös ns. marxismin peruselementit olivat asettuneet ideologisen palapelin osasina paikoilleen:  saksalainen filosofia, ranskalainen sosialismi ja englantilainen taloustiede.

Kun Arnold Rugen lehti kuoli heti syntymisensä jälkeen Marx lupautui avustamaan Vorvärts–nimistä saksalaista sosialistista oppositiojulkaisua. Hän oli myös liittynyt Engelsin kanssa myöhemmin tärkeää osaa näyttelevään vallankumoukselliseen järjestöön, jonka nimi oli ”Oikeudenmukaisten liitto”. Vuonna 1845 Preussin suurlähettiläs Alexander von Humboldt  vaati Ranskan hallitusta lakkauttamaan Vorvärts–julkaisun ja karkottamaan maasta sitä lähellä olevat henkilöt. Näitä oli koko joukko, joista tunnetuimpia Heinrich Heine, Mihail Bakunin, Arnold Ruge ja Karl Marx. Heineen ei Ranskan hallitus ja sen pääministeri François Guizot rohjennut koskea tämän maineen vuoksi, kuten ei myöskään Rugeen, koska tämä oli Saksin kansalainen. Sen sijaan Marx ja Bakunin kyllä karkoitettiin maasta. Bakunin poistui Sveitsiin, kun taas Marx suunnisti vaimonsa ja vuoden vanhan Jenny tyttärensä kanssa hiljattain itsenäistyneeseen Belgiaan ja sen pääkaupunkiin Brysseliin. Sinne kertyi pian muitakin sosialisteja ja Marxin ystäviä, joiden joukossa myös Engels.

Marx ja Engels vierailivat vuonna 1845 Englannissa. Matkan varsinaisena tarkoituksena oli tutustua chartisteihin, ensimmäiseen organisoituun työväenliikkeen järjestöön. Marx oli ryhtynyt luomaan kansainvälistä vallankumouksellista organisaatiota ja hän sai vastakaikua juuri Englannista. Siellä oli saksalaisten pakolaisten muodostama sivistysyhdistys, jonka johdossa toimivat latoja Schapper, kelloseppä Moll ja suutari Bauer. Tuo Saksasta paenneiden käsityöläisten yhdistys oli liittyi  hajoitetun ”Oikeudenmukaisten liiton” seuraajaan, jonka nimeksi tuli Marxin ehdotuksesta vuonna 1847 ”Kommunistinen liitto”.  Marx tapasi järjestön aktiiveja Englannin matkallaan. Marx itse havaitsi nämä uudet tuttavat hyviksi vallankumouksellisiksi, mutta nämä taas epäilivät pitkään häntä, koska Marx oli intellektuelli ja lehtimies.

Aave kummittelee Euroopassa

Palattuaan Englannin matkaltaan Brysseliin Marx ja Engels ryhtyivät tarmokkaasti toimiin agitoidakseen työläisiä tulevan vallankumouksen varalle. He, kuten monet muutkin ajanmerkit aistineista uskoivat yhteenoton olevan jo hyvin lähellä. Niin Marx kuin Engelskin kirjoittivat ahkeraan, mutta Marx ei Engelsin tavoin ehtinyt kirjoittamisiltaan panostaa agitaatiotyöhön. Molemmat olivat kuitenkin mukana perustamassa Brysseliin työläisten pariin yhdistystä. Toverusten kynästä syntyi kymmeniä kiistakirjoituksia  poliittisista vastustajista. Yhdestä niistä, Baueria vastaan suunnatusta, syntyi pienoisteos ”Die heilige Familie”, 1845 (”Pyhä perhe”). ”Pyhä perhe” ja ”Deutsche Ideologie”, 1845 (”Saksalainen ideologia”) olivat Marxin ja Engelsin ensimmäiset yhteiset teokset. Brysselissä Marx julkaisi myös vuonna 1847  ranskankielisen teoksen ”Misere de la philosophie” (”Filosofian kurjuus”),missä arvosteli anarkisti  Proudhonin kirjaa ”Philosophie de la miser e” (”Kurjuuden filosofia”). Seuraavana vuonna Marx julkaisi ja 1848 teoksen  ”Discours sur le libre echange” (”Puhe kauppavapaudesta”). Mutta suuri läpimurto oli jo tuossa vaiheessa ovella, kuten Eurooppaa järisyttäneet tapahtumat eli ”Hullu vuosi” tulivat osoittamaan.

Vuosi 1848 merkitsi käänteentekevää muutosta niin Marxin ja Engelsin elämänkulussa kuin työväenluokan ja sosialismin läpimurrossa. Marx ja Engels saivat vuonna 1847 ”Kommunistiselta  liitolta” tehtäväkseen laatia ja julkaista puolueen periaatteet manifestina. Engels kirjoitti niistä ensimmäisen luonnoksen, joka rakentui kysymysten ja vastausten muotoon. Marx ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kirjoitti sen likipitäen uudelleen. Engels tapansa mukaan vähätteli omaa osuuttaan, mutta myöhempi tutkimus on tältäkin osin nähnyt hänen merkityksensä manifestin sisällölle. Lopputuloksena oli yksi upeimmista poliittisista julistuksista tai jos niin halutaan sanoa, pamfleteista. Sen retoorinen alku imee lukijansa mukaan. Tiukka, johdonmukainen teksi pyrkii vakuuttamaan ja vaikuttamaan, nostamaan toimintaan uuden, oikeudenmukaisen maailman puolesta. Ja vieläkin kohta 170 vuotta julkaisemisensa jälkee se vetää puoleensa seuraajia. Manifesti julkaistiin ensimmäisen kerran muutamaa viikkoa ennen Pariisin helmikuun vallankumousta saksankielisenä nimellä ”Manifest der kommunistischen Partei” (”Kommunistisen puolueen manifesti ”). Kirjanen nosti Marxin ja Engelsin yleiseen tietoisuuteen ja sosialismin johtohahmoiksi. Sittemmin teos on käännetty miltei kaikille maailman kielille.

Kirjoittajan huomautus

Vaatinee pari sanaa selitykseksi, miksi puhutaan kommunistisesta manifestista aikana, jolloin nykymuotoista kommunismia ei vielä ollut.

Manifestin ilmestymisen aikaan sosialismi-sanalla oli monta merkitystä ja se oli osaksi ”hovikelpoista”, mikä ärsytti niin Marxia kuin Engelsiäkin, muista vallankumouksellisista sosialisteista puhumatta. Sana kommunismi otettiin tietoisesti käyttöön järkyttämään ja haastamaan porvaristoa vallanpitäjineen.

Myöhempien aikojen V.I. Lenin bolshevikkeineen muuttivat myös Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen (bolshevikit), VSDTP(b),( Российская социал-демократическая рабочая партия ) nimen kommunistiseksi puolueeksi. He, bolshevikit kutsuivat myös sittemmin itseään kommunisteiksi. Leninin tarkoituksena oli laittaa yhtäläisyysmerkit alkuperäisen marxilaisuuden ja Venäjän (pääasiassa hänen itsensä luoman) bolshevistisen aatteen välille.

Tätä yhtäläisyyttä on minun mahdoton hyväksyä ja hyvin monen muunkin demokraattisen sosialistin. Argumentitkin ovat selkeät ja vahvat. Neuvostokommunismin romahduksen jälkeen ero Marxin ja Engelsin ajatusten versus leniniläisen ideologian välillä on entisestään kirkastunut. Tarkemmin asiasta näiden sivujen aatehistorian kommunismi-osuudessa.

Reino Seppänen

 

Marx karkoitettuna kiertolaisena

Helmikuussa 1848 syttynyt Ranskan vallankumous huolestutti Belgian hallitusta. Marx saikin 3. päivä maaliskuuta maastakarkotusmääräyksen. Aikaa poistumiseen annettiin vain vuorokausi. Marx oli pakkaamassa tavaroitaan, kun poliisi tunkeutui asuntoon ja pidätti hänet. Pidätyksen syyksi ilmoitettiin, että tämä oli maassa passittomana. Marxin puoliso Jenny joutui niinikään pidätetyksi. Häntä taas syytettiin irtolaisuudesta! Marxit kuitenkin vapautettiin seuraavana päivänä ja heidät saatettiin Ranskan rajalle. Marx oli jo muutenkin aikonut siirtyä Ranskaan, koska maan uuden hallituksen ministeri, Ferdinand Flocon, oli kutsunut hänet sinne takaisin.  

Pariisissa Marx jatkoi poliittista toimintaansa. Engels kertoo, miten Marx esiintyi ”sikäläisten saksalaisten keskuuteen levinnyttä hullutusta” vastaan, sen ”hulluuden” mukaan Ranskassa olisi pitänyt muodostaa saksalaisista työläisistä aseellisia legioonia ja viedä ne tekemään vallankumousta ja tasavaltaa  Saksaan. Marxin mukaan Saksan itsensä piti suorittaa vallankumouksensa ja toiseksi hän oli varma siitä, että Ranskan väliaikainen hallitus olisi kavaltanut jo etukäteen jokaisen Ranskassa muodostuvan vallankumouksellisen muukalaislegioonan Saksan johdolle.

Marx lähti Ranskasta ja Pariisista maaliskuun vallankumouksen jälkeen Kölniin Saksaan. Siellä alkoi ilmestyä kesäkuun 1. päivästä 1848 alkaen ”Neue Rheinische Zeitung – Organ der Demokratie ” (”Uusi Reinin Lehti”), jonka päätoimittajana Marx toimi. Lehti ilmestyi vajaan vuoden ollen välillä lakkautettunakin kaksi ja puoli kuukautta sotatilalakien perusteella.  Sen viimeinen numero julkaistiin toukokuun 19. päivään 1849. Voitolle päässyt vastavallankumous asetti Marxin ensin syytteeseen, mutta hänet vapautettiin myöhemmin syytteestä. Marx kuitenkin karkotettiin Saksasta toukokuun 16. päivä 1849. Marx muutti takaisin Pariisiin, missä bonapartistit kävivät kamppailua Napoleonin ensimmäisen veljenpojan nostamiseksi valtaan. Hänen ystävänsä hävisivät kuka minnekin. Engels liittyi Pariisin legioonaan, jonka päällikkönä oli kommunisti Willich. Marx piti Engelsin ”sotauraa” hupsutuksena eikä voinut sietää Willichiä, vaan piti tätä romanttisena seikkailijana. Legioona kärsi kuninkaan joukoille tappion Badenissa. Engels selvisi kuiville Sveitsin kautta. Marx joutui sen sijaan ahtaalle Pariisissa. Hänet karkotettiin Ranskasta vuoden 1849 kesäkuun 13. päivän mielenosoituksien jälkeen. Nyt Marx muutti Englantiin ja Lontooseen missä asui kuolemaansa asti.

Marx keskittyy tutkimustyöhön

Marxin mahdollisuudet osallistua aktiiviseen poliittisen agitaatiotyöhön Euroopassa olivat kaventuneet taantumuksen Euroopassa voimistuessa.  Muutamat yritykset jatkaa ”Neue Rheinische Zeitungin” julkaisemista Saksassa epäonnistuivat. Ranskassa joulukuussa 1851 suoritetun vallankaappauksen jälkeen Marx julkaisi kirjan ”Louis Bonaparten brumairekuun 18”. Vuonna 1853 hän kirjoitti ”Paljastuksia Kölnin kommunistijutusta”. Kun juttuun liittyneet ”Kommunistien liiton” jäsenet oli tuomittu Kölnissä, Marx jätti poliittisen agitaatiotyön ja antautui tutkimustyöhön. Samaan aikaan hän myös avusti ”New York Daily Tribune” -lehteä, joka Amerikan sisällissodan alkuun asti julkaisi paitsi Marxin kirjoituksia mm. lukuisia artikkeleita Euroopan ja Aasian oloista. Lontoossa Marx pystyi myös hyödyntämään täysipainoisesti British Museumin kirjastoa. Siitä tuli hänen tutkijankammionsa vuosikymmeniksi.

Marxin puoliso Jenny saapui Lontooseen syyskuun 17. päivä 1849 kolmen lapsensa Jennychen, Lauran ja Edgarin kanssa.. Hän oli lisäksi saapuessaan raskaana ja perheen neljäs lapsi, poika syntyi 3. marraskuuta.  Nimekseen hän sai  Heinrich Guido. Engels saapui Lontooseen marraskuussa 1849.  Marxin ja hänen perheensä taloudellinen tilanne oli huono. Niinpä he joutuivat muuttamaan Sohoon huonokuntoiseen asuntoon. Kaiken lisäksi puolis Jenny oli sairas. Helpotusta toi, kun Jenny matkusti elokuussa 1850 Hollantiin Karlin enon luo. Tämä oli Philips-yhtiön perustajana varakas mies.  Tässä vaiheessa Marx itse mietti muuttoa Yhdysvaltoihin. Ajatus kariutui siihen, ettei hänellä ollut varaa laivalippuihin. Ystävänsä ja tämän perheen pelastamiseksi Engels meni töihin oman perheensä yrityksen Manchesterin konttoriin. Tuo työsuhde jatkuikin sitten liki kaksikymmentä vuotta ja toi helpotusta Marxienkin perheen talouteen.

Marxit kokivat taloudellista ahdinkoa

On selvää, että taloushuolet haittasivat Marxin tutkimustyötä. Hänen lehitimiehenä tehdyt jutut osin keskeyttivät suuremmat työt, mutta toisaalta Marx myös saattoi innostua kirjallisiin väittelyihin, jotka suuntasivat mielenkiinnon myös pois itselle asetetuista tavoitteista. Vaikka Marxin perheen elämäntapa muuten olikin pitkälle porvarillista hänen työskentelytyylinsä ja työhuoneensa olivat mitä suurimmassa määrin boheemin. Työhuoneensa siivouksen Marx kielsi jyrkästi ja ulkopuoliselle  kaaoksena näyttävän ”järjestyksen” hän hallitsi suvereenisti. Kulloinkin tarpeellinen lähdeteos tai paperi löyti varmuudella sekasotkun keskeltä.

Marxin perhe koki 1850 luvun alussa pari kovaa takaiskua, kun perheen lapset Heinrich ja Franziska-tytär kuolivat vuoden välein. Vuosikymmenen lopulla, vuonna 1859, Marx sai valmiiksi ensimmäisen hahmotelmansa päämääräkseen asetamastaan kapitalismin toimintamekanismin kuvaamisesta, teoksen ”Zur Kritik der politischen Ökonomie”  (”Kansantaloustieteen arvostelua” tultua julkaistuksi. Marx oli etukäteen luvannut pääomaa kuvaavan kirjansa valmistuvan jo vuosia aikaisemmin, mutta hänen aikataulunsa eivät pienempien töidenkään, mm. lehtikirjoitusten, osalta pitäneet useinkaan paikkaansa. Miehen mielenkiinto saattoi hyvinkin nopeasti suuntautua muihin asioihin. Myös tuon uuden kirjan sisältö oli monelle ystävälle pettymys.

1850-luvun loppupuoli oli Euroopassa demokraattisten liikkeiden elpymisen aikaa. Ajan henkinen muutos herätti myös Marxin kiinnostuksen käytännölliseen toimintaan. Myös Saksan suunnalta alkoi kuulua myönteisiä uutisia.  Vuonna 1861 valtaan noussut Preussin kuningas Vilhelm I oli kruunajaistensa kunniaksi  päättänyt armahtaa kaikki maasta poliittisista syistä karkotetut. Marx sai Ferdinand Lassalta kutsun saapua Preussiin ja toimittamaan lakkautetun Neue Rheinische Zeitungin tapaista lehteä. Sen rahoitus perustuisi erään kreivittären testamenttilahjoitukseen. Marx saapui Saksaan, vaikka hänen sanotaan epäillenkin hankkeen järkevyyttä. Vierailu epäonnistui, vaikka Lassalle tekikin parhaansa Marxin viihtymisen eteen. Tälle oli kuitenkin suuri pettymys Preussin kansalaisuuden palautuksen epäonnistuminen. Toinen pettymys näyttää olleen myös Lasallen persoona ja rooli Saksan työväenliikkeessä. Molemmat toverit kokivat toisensa kilpailijoikseen. Syyttelyä oli molemmin puolin, varsinkin Marxin taholta ja sitä vahvisti kummankin osapuolen kannattajien kuorot. Tämä eripura teki Saksan työväenliikkeeseen särön, joka hävisi vähitellen vasta Lassallen kuoleman jälkeen.

Epäonnistuneen Saksan turneelta palattuaan Marx paneutui taas tutkimustyöhön. Sitä haittaisi kuitenkin aivan konkreettinen puute. 1860-luvun alkuvuodet olivat näet taloudellisesti tiukkaa aikaa Marxeille. Perhe joutui viemään panttilainaamoon taloustavaroita ja vaatteita. Marxin itsensä kerrotaan hakeneen työtä kirjuriksi rautateille, mutta tulleen evätyksi huonon käsialansa vuoksi!  Noina vuosina hän kuitenkin työskenteli ahkerasti British Museumin lähdeteosten parissa ja sai tuotettua tuhatviisataa liuskaa muistiinpanoja ja tekstiä tulevaan pääteokseensa. Työskentelyä ei estänyt edes Marxin yltyvä reumatismi.

Vähitellen Marxin perheen taloudellinen tilanne parani. Marxin äiti kuoli vuoden 1863 marraskuussa ja tämä sai äidiltään perinnön, jonka suuri osa meni velkojen maksuun. Marxit myös vuokrasivat perheelle paremman asunnon, mutta aivan liian kalliin ylöspidoltaan.  Seuraavana vuonna Marx sai yllättäen myös toisenkin perinnön vanhalta ystävältään Wilhelm Wolfilta. Marx arvosti tuota rahallisesti merkittävää perintöä ja toki ystäväänsäkin omistamalla vuonna 1867 julkaistun ”Pääoman” ensimmäisen osan Wilhelm Wolfille.

Ensimmäinen Internationaali aktivoi Marxin politiikkaan

Vuosi 1864 oli Marxia henkisesti innostava, kun syyskuun 28. päivänä perustettiin Lontoossa niin sanottu ensimmäinen Internationaali eli Kansainvälinen Työväenliitto. Marxista tuli tämän liiton sielu, sen ensimmäisen vetoomuksen ja lukuisten päätöslauselmien, julkilausumien, manifestien kirjoittaja. Internationaalin ajatuksena oli yhdistää eri maiden työväenliikkeitä. Siitä kuitenkin seurasi ongelmia, koska yhteistoimintaan piti saada niin monensuuntaisia sosialisteja –  Englannin  tradeunionistit, Saksan lassallelaiset, Ranskan utopisteja ja salaliittoihin uskovia jne. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat kuitenkin Bakunin ja Proudhon anarkistit, joita vastaan Marx kävi sanasotaa aina ensimmäisen Internationaalin loppumiseen asti. Hänen pyrkimyksenään oli kuitenkin luoda Euroopan työväenluokan taisteluun yhtenäinen taktiikka.

Marx kirjoitti Engelsille huhtikuussa 1867, että kauan odotettu teos on valmis. Hän antoi tuolle kirjalleen nimeksi ”Hahmotelmia poliittisen taloustieteen kritiikiksi, osa II”, mutta se hylättiin epäkäytännöllisenä. Kirja sai Marxin ystävän, hannoverilainen professori Ludwig Kugelmannin ehdotuksesta lyhyen ja nasevan nimet ”Das Kapital” (”Pääoma”). Teoksen Ensipainos oli vain tuhat kappaletta mistä johtuen Marxin saama tekijänpalkkiokin jäi pieneksi. Pääoman saama vastaanotto oli ymmärrettävästi sekalainen. Hyvin usein se todettiin se vaikeaselkoiseksi, mikä on ollut yleinen arvio vielä 150 vuotta ”Pääoman” julkaisemisen jälkeenkin. Tuo vaikeaselkoisuus selittyy yhtäältä käsiteltävän asian monimutkaisuudella, mutta toisaalta myös saksalaisesta perinteestä, johon vielä myöhemminkin on näyttänyt kuuluvan melkeinpä tarkoituksellinen pyrkimys vaikeaselkoisuuteen. Psykologisesti katsoen takana saattaa olla yritys torjua ennakolta mahdollisimman monta kritiikkiä?  Tosin nekin Marxin vastustajat, jotka todella ymmärsivät tekstin sisällön, pitivät pääasiassa kirjaa sinänsä vahingollisena, mutta tunnustivat Marxin logiikan pitävyyden.  ”Pääoma” järisytti julkaisemisensa jälkeen maailmaa eikä tuon ideologis-poliittisen seismisen ilmiön jälkijäristykset ole vieläkään loppuneet.

Pariisin kommuuni oli Internationaalin ja Marxin koetinkivi

Ranskan ja Saksan välille syttyi sota vuonna 1870. Ranska koki nopeassa tahdissa nöyryyttävän tappion toisensa jälkeen ilmeisesti tuon ajan tehokkaimmalle armeijalle. Ranskan armeija lähes kokonaisuudessaan saarrettiin kahteen mottiin ja niistä toiseen myös maan hallitsija Napoleon III. Sodan seurauksista eräs oli Pariisin saartaminen ja kaupungin jääminen tasavaltalaismielisen kansalliskaartin haltuun.  Hallitus ja vakinainen armeija vetäytyivät Versaillesiin. Pariisi nousi kapinaan ja kapinalliset perustivat oman kaupunginhallinnon, jota kutsuttiin kommuuniksi. Pariisissa järjestettiin heti alkuun kommuunin neuvoston vaalit. Kansannousuja tapahtui muuallakin Ranskaa, mutta keskushallinto kukisti Marseillen, Lyonin, Toulousen, Saint-Etiennen, Le Creusotin, Narbonnen ja Limogesin kansannousut. Pariisi jäi yksin.

Marxin suhtautuminen tähän tapahtumaan on mielenkiintoinen. Hän piti kyllä kapinaa poliittisena erehdyksenä, mitä se objektiivisesti ajatellen olikin. Ja Marxin näkökulmasta komuunin takana olivat väärät voimat. Ensimmäisen internationaalin sosialisteilla oli kommuunissa vain sivurooli. Kommuunin voimakkain poliittinen ryhmittymä oli näet porvarilliset tasavaltalaiset ja seuraavina Proudhonin anarkistit ja blanquistit, jotka olivat salaliittoteoreetikko Louis Blanquin (kts. aiemmin esiteltyjä sosialisteja) kannattajia. Blanquin itse oli vangittu juuri ennen kommuunin julistamista ja istui vankilassa. Näiden kahden tahon kädenjälki näkyi selkeästi kommuunin julistuksissa. Anarkistit kuuluivat vielä tuolloin ensimmäiseen Internationaaliin ja kommuunin joukkojen tekemät väkivallanteot mustasivat myös Internationalia. Näin asia nähtiin etenkin Englannissa. Marx tässä tilanteessa teki yllättävän teon ja asettui puolustamaan Pariisin kommuunia julistaen sen ensimmäiseksi työväenhallitukseksi. Hän julkaisi Internationaalin nimissä kommuunia hehkuttavan adressin. Adressi aiheutti Internationaalin sekalaisessa seurakunnassa monenlaista kuohuntaa, jota Marx yritti hallita ottamalla sen nimiinsä. Yhtenä seurauksena siitä oli Marxille annettu pilkkanimi ”Punainen terroristitohtori”.

Internationaalin ja Englannin ammattiyhdistysliikkeen välit kyllä viilenivät, mutta kun maailmalle kävi selväksi se raakalaismaisuus, jolla voittajat suhtautuivat kommunardeihin, mielipidemyrsky laantui lopullisesti. Silmittömät teloitukset kääntyivät itseään vastaan. Aikaa myöten Pariisin kommuuni sai ylleen vallankumousromantiikkaa hehkuvan maineen, jota erityisesti vaalivat radikaalit sosialistit ja sittemmin Leninin kannustamana bolshevikit (kommunistit).  Marx kritikoi kommuunia päättämättömyydestä ja välttämättömien sotilaallisten operaatioiden jäämisestä toissijaisten tehtävien varjoon. Versailles olisi pitänyt valloittaa heti sääntöjen laatimisen ja kokoustamisen sijasta. Hän ei myöskään ymmärtänyt, miten Ranskan keskuspankin varallisuutta ei otettu kommuunin käyttöön, vaan sen annettiin valua salaa Versaillesii armeijan rahoitukseen.  Mielenkiintoista suhteessa myöhempien aikojen bolshevikkeihin on Marxin kommentointi kommuunin diktaruurihankkeesta, joka kärjisti myös kommunardien harjoittamaa väkivalaa: ”mikään ei voisi olla vieraampaa kommuunin hengelle kuin yleisen äänioikeuden korvaaminen hierarkisella järjestelmällä”. Sitä voitanee pitää selkeänä tuomiona tulevalle leniniläiselle puolueteorialle ja bolshevikkien proletariaatin diktatuuri-käsitteelle.

Marx kokosi vuonna 1871 Pariisin kommuuniin liittyvät kirjoitukset kirjaseksi ”Der Bürgerkrieg in Frankreich”  (”Kan­salaissota Ranskassa”).  Sen johdannon kirjoitti Engels. Teos julkaistiin Kansainvälisen työväenliiton eli Internationalin nimissä. Kirjanen sisälsi myös Internationalin kaksi Preussin ja Ranskan sotaa, jo ennen kommuunin julistamista, koskevaa julkilausumaa. Samaan ajankohtaan liityy myös ensimmäisen Internationaalin kohtaamat suuret vastoinkäymiset. Järjestö oli jakautunut pahasti. Suurinpana kivenä kengässä olivat Bakuninin anarkistit. Nämä olivat Marxin mukaan riski järjestölle ja heidän terroristinen uhkailu kiusallista. Internationaali asetti toimikunnan tutkimaan Bakuninin ja hänen läheisen toverinsa Netsajevin toimia. Raportin perusteella ja myrskyisän keskustelun jälkeen erotettin Bakunin Internationalista. Hyvin pian järjestön pääneuvosto Marxin ehdotuksesta siirrettiin Yhdysvaltoihin. Se oli toiminnallisesti liian kaukana Euroopasta ja ensimmäinen Internationali tuli tiensä päähän. Marx ei sitä näyttänyt surevan, vaan asetti toivonsa uuteen ja uudenlaiseen kansainväliseen työväen yhteisjärjestöön. Hän ei sen syntymistä enää kuitenkaan itse nähnyt.

Marxin terveys heikentyy ja hän kokee vakavia takaiskuja

Pitkäaikainen tutkimustyö, osin heikot asumisolot ja aktiivinen toiminta Internationaalissa pahensivat Marxin heikkoa terveydentilaa. Hänen varsinainen päätyönsä ”Pääoman” jatkon kirjoittaminen kärsi niin sairaudesta kuin moneen suuntaan hajoavasta kiinnostuksesta, mistä esimerkkinä on hänen uusien kielien opiskelu. Käsi oli myös politiikan valtimolla. Niinpä Marx vielä vuonna 1875 teki merkittävän työn arvioidessaan Saksan sosialidemokraattisen puolueen Gothan ohjelmaa. Hän kuitenkin pystyi kaikesta huolimatta kartuttamaan Pääoman jatko-osien aineistoa, mutta ei sairautensa vuoksi saanut ”Pääomaa” valmiiksi.

Pahan iskun Marx koko joulukuussa 1881, kun hänen pitkäaikainen elämäntoverinsa Jenny Marx kuoli tuskallisen sairastamisen jälkeen syöpään. Engels totesikin Marxin Eleanor-tyttärelle viitaten Marxille antamaansa lempinimeen: ”Hänen mukanaan on murjaanikin kuollut”. Marx pyrki vielä  silti työskentelemään ja kävi laajaa kirjeenvaihtoa eri puolille Eurooppaa. Fyysinen rapistuminen oli kuitenkin tosiasia. Talvi 1882 oli Marxille erityisen rankka. Lääkäri lähetti hänet toipumaan talven jälkeen Pohjois-Afrikkaan. Matkalla Marx sairastui keuhkopussintulehdukseen. Poikkeuksellisesti Pohjois-Afrikassa oli kylmää ja Marx palasi väsyneenä ja sairaana Ranskaan, jossa kierteli lämpöä etsimässä. Hän viipyi myös jonkin aikaa Pariisissa vanhimman tyttärensä, Jennyn luona. Palattuaan takaisin Lontooseen, Marxia oli odottamassa uusi, paha isku. Hän sai tiedon tyttärensä yllättävästä  kuolemasta. Tästä iskusta Marx ei enää kokonaan toipunut. Seuraavana vuonna hän sairastui keuhkoihin saamasta märkäpesäkkeestä.

Marx kuolee

Karl Marx vaipui ikiuneen rauhallisesti nojatuoliinsa kotonaan maaliskuun 14. päivä 1883. Hänet haudattiin puolisonsa Jennyn viereen Lontoon Highgaten hautausmaalle. Hänen haudallaan Friedrich Engels sanoi Marxin olleen aikansa vihatuin ja parjatuin mies.  Sellaisena hän pysyi vielä  kuolemansa jälkeenkin. Marxin pääteoksen ”Pääoman” toiseen ja kolmanteen osaan Karl Marx oli pystynyt te­kemään  ainoastaan luonnoksen, vaikka jatko-osien kirjoittamiseen Marx ryhtyi heti vuoden 1868 alussa. Marxin työn vei loppuun hänen pitkäaikainen ystävänsä ja työtoverinsa, toinen nero, Friedrich Engels.

Reino Seppänen

Friedrich Engels               1820 – 1895

Karl Marxin työpari, Friedrich Engels jäi ja jättäytyi myös tietoisesti ystävänsä varjoon. Tästä on ollut seurauksena se, että ns. tieteellisen sosialismin kirjallisissa lähteissä korostuu aina Marx. On yllättävää, miten vähän on tehty tutkimusta Engelsistä omana persoonanaan. Yhtäältä se kuvaa kyllä tämän työparin kiinteää yhteistyötä, mutta toisaalta jättää Engelsin yksilönä ja nerona hieman toisarvoiseen asemaan. Kuitenkin Engels oli se, joka toimitti loppuun ”Pääoman” viimeiset osat. Osin se tapahtui perin vähäisen lähdemateriaalin perusteella. Asiaa tietenkin auttoi se, että ystävykset olivat käyneet keskusteluin läpi ehkä lukemattomiakin kertoja kyseessä olevat asiat. On myös alleviivattava, että Engels itsekin oli merkittävä sosialismin teoreetikko, joka vielä Marxin kuoleman jälkeen piti hänen ajatustensa lippua korkealla.

Friedrich Engels syntyi 28. marraskuuta 1820  Barmenissa, Preussiin kuuluneessa kaupungissa (kaupunki on vuodesta 1930 lähtien ollut osa Wuppertalia.) Hän oli varakkaan teollisuusmiehen puuvillatehtailija Friedrich Engelsin ja hänen vaimonsa Elisabethin (omaa sukuaan van Haar)  vanhin poika. Isä oli tekstiilialalla toimiva liikemies, jolla oli tuotantoa myös Englannissa. Nuorena Engels tutustui Marxin lailla Hegelin filosofiaan ja vaikutti nuorhegeliläisten piirissä. Isänsä lähettämänä hän lähti Englantiin Manchesteriin oppimaan suvun siellä olevan tehtaassa liike-elämän johtamista. Mutta se oppi, mikä eniten nuoreen, oikeudentuntoiseen ja erittäin viisaaseen mieheen eniten vaikutti, oli englantilaisen työväestön äärimmäisen kurjat olosuhteet. Päätyönsä ohella Engels alkoi vakavasti tutkia niitä päättäen myös laatia niistä raportin.

Engels oli Englantiin tullessaan vain 22-vuotias nuorimies, jota ei ollut rokotettu rajattomalla ahneudella nykyistenkin uusliberaalien tavoin. Siksi hän ymmärsi nopeasti, mistä johtui englantilaisen teollisuuden kyky kilpailla halvemmilla hinnoillaan tekstiilialan maailmanmarkkinoilla. Työväen kurjat olosuhteet ja äärimmäinen kaltoinkohtelu, suoranainen vilppi ja vääryys selittivät eron. Tämän pohjattoman kurjuuden näkeminen innoitti häntä tutkimaan niin konkreettisia olosuhteita, tilastoja ja tutkimuksia, joihin osaltaan sisältyivät myös viranomaisten ja parlamentin asiakirjoja. Tältä pohjalta syntyi Engelsin yksi tärkeimmistä ja parhaimmista teoksista ”Die Lage der arbeitenden Klasse in England” (”Työväenluokan asema Englannissa”).  Kirjan tullessa painosta Engels oli vasta 24-vuotias.

 

Engelsin kirja Työväenluokan asema Englannissa on suomennettu ja Into-kustannus on julkaissut sen vuonna 2015. On hämmästyttävää, miten ajankohtainen kirja on vieläkin, 170 vuotta julkaisemisensa jälkeen. Saman yrittäjämoraalin kohtaamme nyt vain muualla, mm. kauko-idässä Bangladeshissa, Kambodzassa ja Kiinassa tai Afrikan maissa.  Alla lainaus kirjasta:

”Kaikkialla on jätettä, roskia ja romua. Likavedet seisovat lammikoissa ja siksi ilma on jätehuurujen myrkyttämää. Tusina tehtaiden savupiippuja on lisäksi mustannut kaiken. Siat tonkivat jätekasoja ja lammikoita. Seassa parveilee laumoittain ryysyisiä naisia ja lapsia. He ovat yhtä likaisia kuin siat, joille heitetään jätteitä lätteihin. Pimeissä, märissä kellareissa saastan ja sikolättien keskellä asuvat olennot ovat vajonneet ihmisyyden pohjalle.”

 

 

Kirja ei kuitenkaan aiheuttanut Engelsin toivomia reaktioita. Parannuksia olosuhteisiin ei ollut näköpiirissä, mikä ilmeisesti radikalisoi Engelsiä ja lähensi häntä yhä enemmän vasemmistolaisten liikkeiden suuntaan. Karl Marxin tapaamisella vuonna 1844 oli Engelsiin yhtä suuri ja kauaskantoinen vaikutus mitä Marxiinkin. Engels oli juuri se henkilö, joka avasi Marxille ajan kapitalismin tuottaman rujon sosiaalisen todellisuuden alaluokkien keskuudessa. Samoin hän ohjasi Marxin kiinnostumaan kansantaloustieteestä. Kun Marx karkoitettiin Ranskasta, Engels seurasi häntä perässä Brysseliin. Engels olise, joka järjesti Marxille matkan Englantiin heinäkuussa 1845 ja tutustutti hän tärkeimpiin chartistijohtajiin. Tämän jälkeen Engelsin merkittävimmät tapahtumat ja teot ovat luettavissa edellä olevasta Marx-osiosta näillä sivuilla.

Mielenkiintoista on pohtia Engelsin asemaa suuryrityksen johtajana, jossa hän toimi parikymmentä vuotta, ja toisaalta oman aikansa Euroopan yhtenä tärkeimpänä sosialismin ideologina. Engelshän palasi sukufirmansa johtoon Manchesteriin, kun vallankumouksellinen taistelupari karkoitettiin Saksasta 1849. Tuolla valinnalla oli tosin vankka peruste, Marxin perheen tukeminen ja hänen työskentelymahdollisuuksiensa varmistaminen. Engels itse eli kuten sen ajan rikkaat teollisuusmiehet elivät. Marxin yritti myös pitää parhaan kykynsä mukaan porvarillista fasaadia yllä, minkä hän selitti perheensä, erityisesti tyttäriensä tarpeella. Marx ei yrityksissään oikein onnistunut, koska oli toivottoman huono rahankäyttäjä arkielämässään. Engels näyttää avustaneen ystäväänsä taloudellisesti muutenkin kuin rahalahoin. Ainakin kerran hän lähetti Marxille laatikollisen shampanjaa. Kumpikaan tovereista ei tiedetty sylkeneen lasiin.

Engelsin vaatimattomuus ja Marxin korostaminen ideologina ( ”Marx on aurinko ja minä vain kuu, joka heijastaa auringon valoa”), saattaa osaltaan liittyä juuri hänen liikemiesrooliinsa. Tätä oletusta näyttäisi tukevan sekin, että perinnön saatuaan Engels myi osuutensa pois vuonna 1870 ja keskittyi poliittiseen toimintaan ja kirjallisiin töihin. Yksi hänen hienoimmista teoksista on  vuonna 1878 julkaistu ”Herrn Eugen Dührings Umwälzung der Wissenschaft” (tunnetaan suomeksi nimellä ”Anti-Dühring: Herra Eugen Dühring tieteen mullistajana”.)  Ns. ”katederisosialisti” Eugen Dühring tunnustautui sosialistiksi ja julkisti luomansa sosialistisen teorian. Siihen sisältyi myös  suunnitelman yhteiskunnan uudistamiseksi. Tämä ärsytti niin Marxia kuin Engelsiä. Kirjassa Engels päästää neroutensa valloilleen ja mankeloi filosofi Eugen Dühringin nautittavasti ja perusteellisesti marxilaisuuden kritiikistä. Kirja pohjautui artikkelisarjaan ja se popularisoi marxilaisuutta ajankohtaiseen suuntataisteluun Saksan sosialidemokraattisessa puolueessa.

Muita Engelsin teoksia olivat mm. ”Die Entwicklung des Sozialismus von der Utopie zur Wissenschaft”, 1880 – (”Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi”), ”Bruno Bauer und das Urchristentum”, 1882-1883 –  (”Kristinuskon alkuperä”),  ”Der Ursprung der Familie, des Privateigentums und des Staats: Im Anschluß an Lewis H. Morgans Forschungen”, 1884 – (”Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä: Yhdistettynä Lewis H. Morganin tutkimuksiin”),  ”Ludwig Feuerbach und der Ausgang der klassischen deutschen Philosophie”, 1886 – (”Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu”)  ja ”Dialektik der Natur”,  1873- 1886 – (”Luonnon dialektiikka”).  Vuonna 1883 tapahtuneen Marxin kuoleman jälkeen Engelsin päätyö oli kuitenkin Marxin ”Pääoman” valmiiksi saattaminen ja hänen tuotantonsa kääntäminen ja kommentointi.  Engels kuoli Lontoossa 5. elokuuta 1895.

Engels ei ollut koskaan varsinaisesti naimisissa. Hän rakasti, ja asui kahdenkin irlantilaisen sisaruksen kanssa. Heistä ensimmäinen oli Mary Burns, joka kuoli vuonna 1863. Tämän kuoleman jälkeen Engels asui yhdessä Lydia (Lizzy) Burnsin (1827-1878) kanssa.  Engels avioitui tietojen mukaan Lizzyn kanssa päivää ennen tämän kuolemaa.  Kun Engel muutti Lontooseen, hän esitteli Lizzyn vaimonaan.  Burnsin sisarukset olivat kiihkeitä irlantilaisia patriootteja. Se synnytti myös Engelsiin syvän myötätunnon Irlantia kohtaan. Hän sanoi Lizzy Burnsistä ”Hän tuli Irlannin todellisesta proletaraatista ja tunnisti intohimoisesti luokansa ja kuului siihen vaistomaisesti. Hän oli minulle arvokkaampi kuin kaikki sinisukkaiset elegantit, koulutetut ja herkät porvaristytöt.

Reino Seppänen

 

 

Marxilaisen työvänliikkeen hajoaminen

Marxin ja Engelsin jälkeen sosialististen aatteiden päävirtaus rakentui heidän ajattelunsa pohjalle, jota perustellusti kutsuttiin marxilaisuudeksi. Edelleenkin vaikutti myös useita muita sosialistisia virtauksia, mutta eurooppalaisen työväenliikkeen päälinjan muodosti marxilaisuus. Marxin ja Engelsin perinnöllä oli omat vaalijansa, jotka eivät olleet valmiita muuttamaan kirjaintakaan heidän teksteistään ja sanomisistaan. Toisaalta talous ja yhteiskunta kehittyivät ja tuohon kehitykseen vaikutti voimakkaasti niin ammatillinen kuin poliittinenkin työväenliike. Sen ansiota oli tuotannon tulosten jakautumisen muuttuminen askeleen tasapuolisempaan suuntaan. Tämä merkitsi yhtäältä  työväestön elinolosuhteiden paranemista ja toisaalta yhteiskunnallisen tilanteen vakautumista monissa teollistuneissa maissa. Tämä kehitys vaikutti myös maiden luokkasuhteisiin, jotka Marxin elinaikana eivät vielä olleet kehittyneet kovin pitkälle., mihin myös jotkut Marxin omat tekstit viittaavat. Engels elämänsä loppupuoella pystyi jo paremmin havaitsemaan niiden muutokset ja totesi sen julki muutamissa yhteyksissä. 

Marxin ja Engelsin kuolemien jälkeen heidän aateperinnön tulkitsijoiden keskuudessa alkoi tapahtua ajan mittaan kasvavaa rakoilua. Saksassa tuota perintö oli Lassallen kuoleman jälkeen myös ehdoton pääsuunta. Uskollisimmin sitä saksalaisen kulttuurin piirissä vaalivat itävaltalainen Karl Kautsky ja saksalainen August Bebel. Heidän työnsä varaan rakentyi pitkälti myös keskieurooppalaisen sosialidemokratian aatteellinen pohja sosialismin hajottua kahtia ensimmäisen maailmansodan seurauksena ja Venäjän lokakuun vallankumouksen terävöittämänä. Tuolloin muodostui kaksi toisilleen vihamielistä leiriä, joiden keskinäinen taistelu heikensi sosialismia niin aatteena ja yhteikunnallisena vaikuttajana Euroopassa.

Vanha marxilainen sosialismi muodosti kaksi liki antagonistista aatekokonaisuutta. Uusi haara, joka pääasiassa alkuunsa rakentui venäläisen neron Vladimir Iljitsh Leninin (Uljanov) ajattelun varaan, halusi omia itselleen Marxin ja Engelsin työn hedelmät niiden ainoana oikeana tulkitsijana. Lenin nimesi tuon aateluomuksensa sanalla ”kommunismi”, erotukseksi ”revisionistisesta” marxilaisuudesta. Samalla hän halusi kytkeä aatteesa Marxiin ja Engelsiin heidän ”Kommunistisen manifestin” kautta. Perustelivathan nämä tuon työnsä liki samalla ajatuksella kuin Lenin myöhemmin. Sen mukaan sanan ”sosialismi” oli porvarillisuuden ryvettämä ja siten liian mieto kuvaamaan vallankumouksellisuuden henkeä vuonna 1848. Tuo valinta osoitti osaltaan Leninin ylivertaista poliittisen  strategian ja taktiikan taitoa ja kantoi myöhemmin hänen aatteelleen hyvää satoa kannatuksena lukuisissa maissa eri maanosissa. (Myöhemmin enemmän Leninin ajatuksista näiden sivujen  osiossa Kommunismi.)

Leniniläisen bolshevismin jätettyä hyvästit perinteiselle marxilaisuudelle ja toiselle  Internationaalille, keskieurooppalainen ja pohjoismainen sosialidemokratia jatkoi yhä oman marxilaisuuden tulkintansa varassa. Sen tietä viitoitti edelleenkin Karl Kautsky etenkin Bebelin vuonna 1913 tapahtuneen kuoleman jälkeen. Tosin haasteen tälle linjalle oli tuonut saksalainen sosialisti Eduard Bernstein julkaisemalla teoksen ”Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie ” vuonna 1899. (”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät”). Bernstein kohtasi ensi alkuun ”puhtaan” marxilaisuuden vaalijoiden taholta voimakasta vastustusta. Tässä kädenväännössä näyttää näin, yli sata vuotta myöhemmin ja viileästi ajatellen, olleen enemmän uskonnollista asennetta ja oikeaoppisuuden halua kuin itse Marxille tyypillistä tieteellistä tarkastelutapaa. Vielä tuolloin myöhempi taistelupari Karl Kautsky ja V.I. Lenin olivat yhteisessä rintamassa vastustamassa Bernsteinia ja hänen revisionismiaan. Lenin mm. monissa yhteyksissä vuodatti sanallista hunajaa Kautskyn tuomioille Bernsteinista. Kiista Kautskyn ja Bernsteinin välillä ei kuitenkaan estänyt heidän myöhempää yhteistyötään saksan sosialidemokraattien keskuudessa.

Marxin ja Engelsin perintö jäi elämään seuraavat sata vuotta kahden keskenään kamppailevan  päälinjan kautta. Mutta mikä oli tuo perintö lähtökohdaltaan ennen kuin aatteiden evoluutio alkoi muokata molempia suuntauksia omille tahoilleen. Asiaa voimme lähestyä perehtymällä Leninin näkemykseen marxismista. Alla V.I. Leninin kirjoitus ”Marxilaisuuden kolme lähdettä ja kolme perusosaa” vuodelta 1913 siis reilut vuosi ennen ensimmäisen maailmansodan syntymistä. Vaikka Lenin jo tuohon aikaan suhtautui leppymättömästi tuon ajan  sosialidemokratian ”revisionisteihin”, on tämä kirjoitus vielä pitkälti pereinteisen marxilaisen sosialidemokratian linjoilla.

Reino Seppänen

 

Antakaamme myös demokraattisen sosialismin yhdelle viholliselle, Vladimir Iljits Leninillekin vuoro kertoa oma näkemyksensä marxilaisuudesta. Marxiin ja Engelsiin tämä venäläinen vallankumouksellinen näet vetosi tulkitessaan sosialismin sisältöä ja ydintä. Mihinkään muunlaiseet sosialismin muotoon hän eivätkä hänen seuraajansa uskoneet, mikä asenne neuvostoimperialismin eri vaiheissa aiheutti monenlaisia vaikeuksia mm. ulkopolitiikassa ja liittolaisten etsinnässä.

V.I. Leninnäkemys marxilaisuudesta:

Marxilaisuuden kolme lähdettä ja kolme perusosaa

”Marxin oppi saa koko sivistysmaailmassa vastaansa porvarillisen (sekä virallisen että liberaalisen) tieteen mitä syvimmän vihan, sillä tämä tiede näkee marxilaisuudessa jonkin “vahingollisen lahkon”. Muunlaista suhtautumista ei voida odottaakaan, sillä luokkataisteluun perustuvassa yhteiskunnassa ei voi olla “puolueetonta” yhteiskuntatiedettä. Tavalla tai toisella koko virallinen ja liberaalinen tiede puolustaa palkkaorjuutta, mutta marxilaisuus on julistanut armottoman sodan tälle orjuudelle. Yhtä tyhmää naiiviutta on odottaa puolueetonta tiedettä palkkaorjuuden yhteiskunnassa kuin odottaa puolueettomuutta tehtailijalta sellaisessa kysymyksessä, pitäisikö lisätä työmiesten palkkaa pienentämällä pääoman voittoa.”Marxin oppi saa koko sivistysmaailmassa vastaansa porvarillisen (sekä virallisen että liberaalisen) tieteen mitä syvimmän vihan, sillä tämä tiede näkee marxilaisuudessa jonkin “vahingollisen lahkon”. Muunlaista suhtautumista ei voida odottaakaan, sillä luokkataisteluun perustuvassa yhteiskunnassa ei voi olla “puolueetonta” yhteiskuntatiedettä. Tavalla tai toisella koko virallinen ja liberaalinen tiede puolustaa palkkaorjuutta, mutta marxilaisuus on julistanut armottoman sodan tälle orjuudelle. Yhtä tyhmää naiiviutta on odottaa puolueetonta tiedettä palkkaorjuuden yhteiskunnassa kuin odottaa puolueettomuutta tehtailijalta sellaisessa kysymyksessä, pitäisikö lisätä työmiesten palkkaa pienentämällä pääoman voittoa.

Eikä siinä kaikki. Filosofian historia ja yhteiskuntatieteen historia osoittavat täysin selvästi, että marxilaisuudessa ei ole mitään, mikä muistuttaisi “lahkolaisuutta” siinä mielessä, että se olisi jokin koteloitunut, luutunut oppi, joka on syntynyt sivussa maailman sivilisaation kehityksen valtatiestä. Päinvastoin, Marxin nerokkuus on juuri siinä, että hän antoi vastaukset kysymyksiin, jotka ihmiskunnan edistyksellinen ajattelu oli jo asettanut. Hänen oppinsa syntyi filosofian, kansantaloustieteen ja sosialismin suurimpien edustajien opin suoranaisena ja välittömänä jatkona.

Marxin oppi on kaikkivoipa, sillä se on oikea. Se on täydellinen ja johdonmukainen, se antaa ihmisille eheän maailmankatsomuksen, joka ei sopeudu yhteen minkään taikauskon, minkään taantumuksen, minkään porvarillisen sorron puolustelun kanssa. Se on kaiken sen parhaan laillinen perijä, minkä ihmiskunta loi 19. vuosisadalla saksalaisen filosofian, englantilaisen kansantaloustieteen ja ranskalaisen sosialismin muodossa.

Näitä kolmea marxilaisuuden lähdettä ja samalla sen perusosaa pysähdymmekin lyhyesti tarkastelemaan.

I

Marxilaisuuden filosofia on materialismia. Euroopan koko uusimman historian aikana ja varsinkin 18. vuosisadan lopulla Ranskassa, jossa käytiin ratkaiseva taistelu kaikenlaista keskiaikaista rojua vastaan, laitoksissa ja aatteissa vallinnutta feodaalista taantumusta vastaan, materialismi osoittautui ainoaksi johdonmukaiseksi, kaikille luonnontieteiden opeille uskolliseksi, taikauskoisuudelle, tekopyhyydelle yms. vihamieliseksi filosofiaksi. Demokratian viholliset pyrkivät sen vuoksi kaikin voimin “kumoamaan”, horjuttamaan, parjaamaan materialismia ja puolustelivat filosofisen idealismin erilaisia muotoja, mikä aina tavalla tai toisella on uskonnon puolustelua tai tukemista.

Marx ja Engels puolustivat mitä päättäväisimmin filosofista materialismia ja selittivät moneen kertaan, kuinka syvästi virheellisiä ovat kaikenlaiset poikkeamiset tältä perustalta. Selvimmin ja yksityiskohtaisimmin on heidän katsomuksensa esitetty Engelsin teoksissa “Ludwig Feuerbach” ja “Dühringiä vastaan”, jotka – niin kuin “Kommunistinen manifesti” – ovat jokaisen tietoisen työläisen käsikirjoja.

Mutta Marx ei pysähtynyt 18. vuosisadan materialismiin, vaan kehitti filosofiaa eteenpäin. Hän rikastutti sitä saksalaisen klassillisen filosofian, varsinkin Hegelin järjestelmän saavutuksilla, ja tämä järjestelmä vuorostaan johti hänet Feuerbachin materialismiin. Tärkein näistä saavutuksista on dialektiikka, so. oppi kehityksestä sen täydellisimmässä, syvällisimmässä ja yksipuolisuudesta vapaimmassa muodossa, oppi inhimillisen tiedon suhteellisuudesta, ja tämä tieto antaa meille kuvan ikuisesti kehittyvästä materiasta. Luonnontieteen uusimmat löydöt – radium, elektronit, alkuaineiden muuttuminen – todistivat erinomaisesti Marxin dialektisen materialismin oikeellisuuden vastoin porvarillisten filosofien oppeja heidän “uusine” palaamisineen vanhaan ja mätään idealismiin.

Syventämällä ja kehittämällä filosofista materialismia Marx vei sen loppuun saakka, ulotti filosofisen materialismin luonnon tiedostamisesta ihmisyhteiskunnan tiedostamiseen. Marxin historiallinen materialismi oli tieteellisen ajattelun mitä suurin saavutus. Sekasorron ja mielivallan tilalle, jotka siihen saakka olivat vallinneet historiaa ja politiikkaa koskevissa katsomuksissa, tuli hämmästyttävän eheä ja johdonmukainen tieteellinen teoria, joka näyttää, kuinka yhteiskuntaelämän yhdestä muodosta kehittyy tuotantovoimien kasvun seurauksena toinen, korkeampi muoto, esimerkiksi maaorjuusjärjestelmästä kasvaa esiin kapitalismi.

Aivan samoin kuin ihmisen tieto kuvastaa hänestä riippumatta olemassa olevaa luontoa, so. kehittyvää materiaa, niin myös ihmisen yhteiskunnallinen tieto (so. erilaiset filosofiset, uskonnolliset, poliittiset jne. katsomukset ja opit) kuvastaa yhteiskunnan taloudellista järjestelmää. Poliittiset laitokset ovat taloudellisen perustan yllä kohoava päällysrakenne. Näemme esimerkiksi, kuinka nykyisten Euroopan valtioiden erilaiset poliittiset muodot auttavat lujittamaan porvariston herruutta proletariaattiin.

Marxin filosofia on täydellisyyteen saakka kehitettyä filosofista materialismia, joka on antanut ihmiskunnalle ja erikoisesti työväenluokalle mahtavat tiedostamisaseet.

II

Todettuaan, että taloudellinen järjestelmä on perusta, jolta poliittinen päällysrakenne kohoaa, Marx kiinnitti eniten huomiota tämän taloudellisen järjestelmän tutkimiseen. Marxin pääteos, “Pääoma” on omistettu nykyisen, so. kapitalistisen, yhteiskunnan taloudellisen järjestelmän tutkimiselle.

Klassillinen kansantaloustiede muodostui ennen Marxia Englannissa, kehittyneimmässä kapitalistisessa maassa. Adam Smith ja David Ricardo, tutkiessaan taloudellista järjestelmää, laskivat pohjan työn arvoteorialle. Marx jatkoi heidän työtään. Hän perusteli tarkasti ja kehitti johdonmukaisesti tätä teoriaa. Hän osoitti, että kaiken tavaran arvon määrää tavaran tuottamiseen käytetyn yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan määrä.

Siinä, missä porvarilliset taloustieteilijät näkivät esineiden suhteen (tavaran vaihtamisen tavaraan), Marx huomasi ihmisten välisen suhteen. Tavarain vaihto ilmaisee markkinain välityksellä tapahtuvaa erillisten tuottajain kanssakäymistä. Raha merkitsee, että tämä yhteys käy yhä kiinteämmäksi, sillä se liittää erillisten tuottajain koko talouselämän erottamattomasti yhdeksi kokonaisuudeksi. Pääoma merkitsee tämän yhteyden edelleen kehittymistä: ihmisen työvoima tulee tavaraksi. Palkkatyöläinen myy työvoimansa maan, tehtaiden, työ-välineiden omistajalle. Osan työpäivästään työläinen käyttää oman ja perheensä ylläpitomenojen kattamiseen (työpaikka), mutta toisen osan päivästä työläinen tekee työtä ilmaiseksi, luoden kapitalistille lisäarvoa, joka on liikevoiton lähde, kapitalistiluokan rikkauden lähde.

Oppi lisäarvosta on Marxin taloudellisen teorian kulmakivi.

Työläisen työllä luotu pääoma polkee työläistä saattaen pienyrittäjät taloudelliseen häviöön ja luoden työttömien armeijan. Teollisuudessa näkyy suurtuotannon voitto heti, mutta maanviljelyksessäkin näemme saman ilmiön: kapitalistisen suurmaanviljelyksen paremmuus lisääntyy, koneiden käyttö kasaa, talonpoikaistalous joutuu rahapääoman kuristukseen, sortuu ja joutuu häviöön takapajuisen tekniikan kahlehtimana. Maataloudessa ovat pientuotannon sortumisen muodot toisenlaisia, mutta itse sen sortuminen on kiistaton tosiasia.

Samalla kun pääoma hävittää pientuotantoa, se johtaa työn tuottavuuden lisääntymiseen ja suurimpien kapitalistien liittojen monopoliaseman luomiseen. Itse tuotanto tulee yhä enemmän yhteiskunnalliseksi – sadat tuhannet ja miljoonat työläiset kytketään suunnitelmalliseen talouselimistöön –, mutta yhteisen työn tuotteen ottaa itselleen kourallinen kapitalisteja. Kasvaa tuotannon anarkia, pulat, vimmattu kilpailu markkinoista, suurten väestöjoukkojen toimeentulo käy yhä vähemmän turvatuksi.

Voimistaessaan työläisten riippuvuutta pääomasta kapitalistinen järjestelmä luo yhdistetyn työn valtavan voiman.

Marx lähti tavaratalouden ensimmäisistä iduista, yksinkertaisesta vaihdosta, ja tutki kapitalismin kehitystä sen korkeimpiin muotoihin, suurtuotantoon saakka. Ja kaikkien kapitalistimaiden, sekä vanhojen että uusien, kokemus näyttää havainnollisesti vuosi vuodelta yhä suuremmalle työläismäärälle, että tämä Marxin oppi on oikea.

Kapitalismi on voittanut koko maailmassa, mutta tämä voitto ainoastaan edeltää sitä voittoa, jonka työ saa pääomasta.

III

Kun maaorjuus on kukistettu ja “vapaa” kapitalistinen yhteiskunta näki päivänvalon, osoittautui heti, että tämä vapaus merkitsee työtätekevien sorron ja riiston uutta järjestelmää. Heti aikoi syntyä erilaisia sosialistisia oppeja tämän sorron heijastuksena ja vastalauseena sille. Mutta alkuperäinen sosialismi oli utooppista sosialismia. Se arvosteli kapitalistista yhteiskuntaa, tuomitsi ja kirosi sen, haaveili sen hävittämisestä, paremmasta järjestelmästä ja koetti saada rikkaat vakuuttuneiksi riiston epäsiveellisyydestä.

Utooppinen sosialismi ei kyennyt kuitenkaan osoittamaan todellista ulospääsyä tilanteesta. Se ei osannut selittää kapitalismin ajan palkkaorjuuden olemusta, saada selville sen kehityslakeja eikä löytää sitä yhteiskunnallista voimaa, joka kykenee tulemaan uuden yhteiskunnan luojaksi.

Mutta myrskyisät vallankumoukset, jotka liittyivät feodalismin, maaorjuuden, kukistumiseen kaikkialla Euroopassa ja varsinkin Ranskassa, osoittivat yhä havainnollisemmin kaiken kehityksen perustaksi ja liikkeellepanevaksi voimaksi luokkien taistelun.

Ainoatakaan poliittisen vapauden voittoa maaorjanomistajain luokasta ei saavutettu vimmattua vastarintaa kohtaamatta. Yksikään kapitalistinen maa ei rakentunut enemmän tai vähemmän vapaalle, demokraattiselle pohjalle ilman kapitalistisen yhteiskunnan eri luokkien välistä taistelua elämästä ja kuolemasta.

Marxin nerokkuus on siinä, että hän osasi ennemmin kuin kukaan muu tehdä tästä ja kehitellä johdonmukaisesti sen johtopäätöksen, jota maailmanhistoria opettaa. Tämä johtopäätös on oppi luokkataistelusta.

Ihmiset ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan petoksen ja itsepetoksen tyhmiä uhreja politiikassa, kunnes he oppivat kaikenlaisten siveellisten, uskonnollisten, poliittisten ja yhteiskunnallisten korulauseiden, ilmoitusten ja lupausten takaa etsimään niiden tai näiden luokkien etupyyteitä. Vanhan puolustajat tulevat aina pettämään uudistuksen ja parannusten puolustajia, kunnes nämä ymmärtävät, että jokainen vanha laitos, niin mielettömältä ja mädältä kuin se näyttäneekin, pysyy pystyssä niiden tai näiden hallitsevien luokkien voimin. Mutta näiden luokkien vastarinnan murtamiseen on ainoastaan yksi keino: on löydettävä meitä ympäröivästä yhteiskunnasta itsestään, valistettava ja järjestettävä taisteluun sellaiset voimat, jotka voivat muodostaa mahdin, joka kykenee lakaisemaan pois vanhan ja luomaan uuden, ja joiden yhteiskunnallisen asemansa vuoksi täytyykin se muodostaa.

Ainoastaan Marxin filosofinen materialismi on osoittanut proletariaatille ulospääsyn henkisestä orjuudesta, jossa kaikki sorretut luokat ovat tähän saakka kituneet. Ainoastaan Marxin taloudellinen teoria on selittänyt proletariaatin todellisen aseman kapitalismin yleisessä järjestelmässä.

Koko maailmassa, Amerikasta Japaniin ja Ruotsista Etelä-Afrikkaan asti, lisääntyvät proletariaatin itsenäiset järjestöt. Proletariaatti valistuu ja kehittyy käydessään Luokkataistelua, vapautuu porvarillisen yhteiskunnan ennakkoluuloista, liittyy yhä kiinteämmin yhteen ja oppii mittaamaan menestystensä määrää, karaisee voimiaan ja kasvaa vastustamattomasti.”

Julkaistu ensimmäisen kerran maaliskuussa 1913

»Prosveštšenije» n:o 3 maaliskuu 1913     tai       Valitut teokset 5. osa  sivut 13—18                   

Leninin laajempi näkemys marxilaisuudesta on luettavissa Sosialismi.net osoitteesta:

http://www.sosialismi.net/kirjasto/lenin/Karl%20Marx.pdf

 

Kotisivujeni ”Uudempi sosialimi” -osio päättyy tähän.  Marxilaisuuden jakauduttua kahteen päähaaraan aatehistorian sosialismin esittely jatkuu osioissa ”Demokraattinen sosialismi – sosialidemokratia” sekä osiossa ”Kommunismi”.  

 

 

 

Reino Seppänen