• Mitä sosialismi on?
• Näkemyksiä sosialismista
• kirjoitussarja jatkuu…

 

 

Mitä sosialismi on?

 

”Ihmiskunnalla on kaksi vaihtoehtoa, sosialismi tai barbaria”,   Friedrich Engels 

 

Sosialismi on aatekokonaisuus, jonka käsitteen piiriin kuuluu suuri joukko erilaisia suuntauksia.  Monimuotoisuus on toki yleinen piirre eri ideologioissa.  Etenkin jos aate on jo vanha, kuten on asianlaita kaikkien 1800-luvulla kehittyneiden ideologioiden kohdalla.   Aatteen ikääntymisen myötä ja siihen liittyneiden ongelmien sekä puuteiden vuoksi useat teoreetikot ja filosofit ovat katsoneet parhaaksi täydentää tai kehittää sisältöä.  Tuo ikääntyminen on tuonut siis tarpeen ideologian ”päivittämiseen”.  Se on  nähtävissä esimerkiksi liberalismissa ja vielä selvemmin konservatismissa, jonka ”vanhoillisuus” 1800-luvun alussa oli tyystin toista mitä 1930-luvulla,  nykypäivästä puhumatta.  Sosialismissa on ollut näitä samoja trendejä, mutta myös ideologian luonteesta johtuvat tarpeet ovat synnyttäneet hyvinkin laajan kirjon aatteen eri versioista.  Onhan kyseessä radikaalisti yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivä liike, jonka vallankumouksellisiksi luonnehdittavat muutospyrkimykset ovat nostaneet kiistoja tavoitteisiin pääsemiseen tarvittavista keinoista. 

 

Sosialismin käsitteen sisällöissä on lähinnä kaksi pääsuuntausta, jotka heijastavat paljolti aatteen kehittymisen vaiheita.  Sosialismin historia näet jaetaan usein kahteen tai kolmeen osaan, jos suljetaan pois moderni aika.  Ensimmäinen vaihe ajoittuu antiikista keskiajalle.  Toinen vaihe alkaa valistusta edeltäneistä ajattelijoista ja jatkuu valistukseen ja sen synnyttämiin varhaisen sosialismin ajattelijoihin, joita myöhemmin kutsuttiin hieman vähättelevästi utopisteiksi.  Kolmas vaihe alkaa teollisen vallankumouksen ja kapitalismin synnyttyä.  Se nimesi itsensä ylpeästi tieteelliseksi sosialismiksi.  Tämän suuntauksen suuria nimiä olivat tietysti Karl Marx ja Friedrich Engels.  Mutta myös Louis Blanc ja Ferdinad Lassalle voidaan perustellusti liittää käsitteen alle eräänlaisena siirtymävaiheen sosialisteina ennen kuin marxilaisuudesta tuli aateen valtavirtaus.

 

Karl Vorländer (1860 – 1928 ) oli saksalainen opettaja, filosofi ja sosialidemokraatti, joka oli laajasti perehtynyt sosialismin historiaan.  Hän laati useita teoksia sosialismista ja sen juurista.   Vorländerillä oli omaperäinen idea sovittaa Immanuel Kantin ajattelua ja etenkin sen kategoorista imperatiivia sosialismin ideologiaan ja Marxin teorioihin.  Tässä ajatuksessa näkyy mielestäni Vorländerin pyrikimys sosialismin vanhojen, korkeiden ihanteiden alleviivaamiseen.  Hänellä on mielestäni hyvä yritys määritellä sosialismi siten, että se kattaisi mahdollisimman laajasti ideologian eri haarat.  Tätä Vorländerin  määritelmää onkin lainattu useissa yhteyksissä  sosialismia  aatteena esiteltäessä.

 

 Karl Vorländerin määritelmä

”Kielellisesti sana ’sosialismi’ juontaa latinan kielen sanasta socius (toveri, jonka eri johdannaisia ja muotoja eurooppalaisissa kielissä tavataan useita (sosioteetti., assosiaatio ym.). Yleisimmässä merkityksessään sosialismi sen mukaan tarkoittaisi siis eräänlaista ajatus- ja tahtomussuuntaa, joka asettaa inhimillisen yhteisön päämääräksi mahdollisimman voimakkaan toveruus- eli yhteiselämän.  Ahtaammassa, Karl Marxin ja hänen kannattajiensa antamassa nykyään miltei yksinomaisessa merkityksessä se tarkoittaa ns. tuotantovälineiden  siis sellaisten taloudellisten arvojen, kuten maa, vuorikaivokset, tehtaat, koneet ym. palvelevat uusien arvojen luomista,  siirtämistä yhteiskunnan käsiin.”  (Karl Vorländer: Sosialististen aatteiden historia, 9)

 

Karl Marxilta lähtöisin oleva sosialismi-käsitteen määrittely, jota mm. Karl Kautsky suosi ei siis  ilmiselvästi tyydytä Vorländeriä ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä.  Se näet sulkee pois sosialismin historian Marxia edeltäneet suuntaukset ajattelijoineen uskottavina aatevirtauksina.  Eikä pelkästään niitä, vaan myös suuntaukset, jotka tavoittelevat sosialismia yhteiskunnalliseen  evoluutioon luottaen.  Toisaalta Marx itse sanoi edustavansa englantilaista taloustiedettä, saksalaista filosofiaa ja ranskalaista sosialismia, viitaten siis itseään edeltäneeseen vanhempaan sosialismiin.

 

Tuo Marxin määritelmä sosialismista tuli sittemmin yleiseksi.  Kommunistit rajaavat ehkä vieläkin jyrkemmin sosialismin käsitteen, varaten sen niin sanotun marxismi-leninismin käyttöön.  Kaikki muut suuntaukset leninismi leimaa utopistisiksi tai porvarillisekisi harhaksi.  Monet lähdeteokset yleensä määrittelevät käsitteen Marxin tavoin.  Esimerkiksi Tieteen termipankki toteaa sosialismista:

Määritelmä yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa tuotantovälineet ovat yhteisomistuksessa

Selite Sosialismi on 1800-luvulta alkaneiden radikaaleihin, jopa vallankumouksellisiin yhteiskuntauudistuksiin, yhteisomistukseen ja yhteiseen etuun sitoutuneiden aatevirtausten yhteisnimitys.

 

Määriteltäessä sosialismi vain tuotantovälineiden yhteisomistuksen kautta, suljetaan pois paljon ideologian alkuperäisistä tavoitteista ja arvoista.  Sosialismin sisältöön sen marxilaisessakin mielessä kuuluu mm. vapaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.  Kyse on kuitenkin siitä, miten nuo jo klassiseen liberalismiinkin sisältyneet arvot määritellään ja keitä niiden katsotaan koskevan.  Historia on näyttänyt, miten leninismi, kuten aikoinaan liberalismikin ”tulkitsi” kyseiset arvot vastoin käsitteiden aitoa sisältöä ja merkitystä.  Kumpikin ideologia , liberalismi rajatummin, leninisismi täysin estottomasti, antoi niille aatteen ja ahneuden etua ajavat tulkinnat.  Vai onko joku todella sitä mieltä, että esimerkiksi Neuvostoliitossa Stalinin aikaisesta perustuslaista huolimatta nuo arvot toteutuivat?  Tai vaikkapa myöhemmässä ”reaalisosialimissa” (esimerkiksi Neuvostoliitto, Kiina, Pohjois-Korea?)

 

Demokraattisen sosialismin näkemys on tyystin toinen.  Demokraattinen sosialismi sisältää toki myös ajatuksen työn ja pääoman välisen ristiriidan säätelystä tai sen poistamisesta.  Aatteen lähtökohtana on kuitenki ihmisoikeuksien kunnioittaminen siten, että ne ovat luovuttamattomia kaikkien ihmisyksilöiden kohdalla.  Näiden lähtökohtien unohtaminen aatteellisten ja poliittisten päämäärien tavoittelussa on jotain muuta kuin sosialismia.

 

 

 

Mitä sosialismi on minun mielestäni

 

Olen vuosikymmenien ajan ollut kiinnostunut ideologioista ja niiden historiasta. Tämä kiinnostus on johdattanut minut mitä erilaisempien tulkintojen pariin milloin mistäkin poliittisesta aatteesta.  Usein näitä tulkintoja leimaa syvä tietämättömyys aatteiden taustoista, synnyistä, niiden kehitymisestä ja keskeisistä sisällöistä.  Monesti myös pyrkimys pahansuopaisiin ja tarkoitushakuisiin johtopäätöksiin.  Etenkin sosialismi on joutunut harmittavan usein tietämättömyyden ja vääristelyn uhriksi.

On toki luonnollista, että varsinkin omaan maailmankatsomukseen pyritään saamaan jäsennystä sen määrittelyn kautta.  On aatteita, joiden kohdalla opin puhtauden valvonta sallii hyvin vähän joustoa tulkintoihin.  Se, miten joku ”oppi-isä” on nähnyt ja määritellyt aikaisemmin ilmiöt ja asiat sekä vetänyt niistä johtopäätökset, kahlitsee nykyisyyttä ja synnyttää alati kasvavan ongelmien kerän, kun maailma kehittyy ja monimutkaistuu.  Toisaalta on taas aatteita, jotka mahdollistavat erilaiset tulkinnat ja keskustelun niiden välillä.  Itse olen kulkenut pitkän tien päätyäkseni tähän ymmärrykseen aatteiden evoluutiosta. Samoin myös siihen, että minulla on oikeus ja jopa velvollisuus määritellä oma maailmankatsomukseni – demokraattinen sosialismi.

Niinpä nyt kerron millaiseen näkemykseen olen ajan saatossa päätynyt tuon oman maailmankatsomukseni määrittelyssä.  Sosialismia olen tarkastellut  yhteiskunnallisen kehityksen ja evoluution näkökulmasta.  Siten sosialismi ei voi olla yhtenä historiallisena hetkenä vallinneen tilanteen synnyttämää tai muutaman henkilön muodostamaa ”ismiä”.  Sosialismi on minulle ennen kaikkea suuri tavoite, ideaalitila, jota kohti ihmiskunnan pitää edetä askel kerrallaan.  Sen tulee rakentua kaikelle sille hyvälle, mitä aikaisemmat sukupolvet ja niiden edustajat ovat saaneet aikaan ajattelun ja työn tuloksena.  Sosialismi on mielestäni vapauden ja tasa-arvoisuuden aate.  Siten sosialismin tulee säilyttää kaikki ne yksilön vapauksiin, demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja yhteiskunnan edistykseen kuuluvat elementit, joita historiallinen kehitys on saanut aikaan.  Niinpä käsitteestä rajautuu pois väkivaltainen revoluutio eli mm. leniniläinen näkemys vallanotosta ja sen pitämisestä ”työväenluokan etujoukon hallussa”.  Tuonnempana kommunismi-osiossa perustelen tarkemmin kantani.

Edellä esitettyyn viitaten demokraattinen sosialismi on:

Demokraattinen sosialismi on poliittinen liike, joka haluaa rakentaa sosialismin perinteisten ihanteiden mukaista yhteiskuntaa kunkin maan historiallisen ja kulttuurillisen kehityksen pohjalta.  Demokraattinen sosialismi on yhteiskunnallisen evoluution prosessi, jonka lähtökohtana ovat historiallisen kehityksen tuloksena muotoutuneet yksilönvapaudet, ihmisoikeudet ja tasa-arvon ihanne. 

 

Demokraattinen sosialismin tavoite on kehittää kansanvaltaista yhteiskuntaa entistä tasa-arvoisemmemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Se puolustaa kansalaisten poliittista, taloudellista, sivistyksellistä ja oikeudellista tasavertaisuutta rotuun, sukupuoleen, ikään, uskontoon tai poliittiseen maailmankatsomukseen katsomatta.  Kansalaisella on oikeus harjoittaa myös taloudellista toimeliaisuutta silloin, kun se ei perustu toisen ihmisen alistamiseen ja yksipuoliseen hyväksikäyttöön. 

 

Demokraattinen sosialismi ei hyväksy tavoitteidensa saavuttamiseksi vanhan hegemonisessa asemassa olevan järjestelmän käyttämiä keinoja, kuten esimerkiksi väkivaltaa, painostusta, valehtelua tai korruptiota.  Se tukeutuu uudistuksia ajaessaan demokratiaan ja vastustaa leniniläisyyden kaltaista elitististä ajattelua, johon kuuluu suljettu, vallankumouksen etujoukoksi julistautunut puolue ja niin sanottu demokraattinen sentralismi.  

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

Näkemyksiä sosialismista

 

Kuinka sosialismin vastustaja määrittelee sosialismin

 

Liberalismiwiki yrittää olla Wikipedian-kaltainen vapaa tietosanakirja.  Itse se kertoo olevansa ”vapaan markkinatalouden ja yhteiskunnan tietolähde”.  Lähempi tutustuminen osoittaa, ettei tuo ”tietolähde” ole kovinkaan luotettava. Ehkä se palvelee ”vapaata markkinataloutta”, mutta tuskin silti vapaata yhteiskuntaa. Kunnioitan suuresti historiallista poliittista liberalismia. Samaa kunnioitusta eivät kylläkään jaa nämä nykypäivän liberaaleina esiintyvät pölkkypäät aatepuurostaan kertoessaan. Useimmiten se on ollut niin poliittisen kuin taloudellisen liberalismin isien, etenkin Adam Smithin, väärinkäyttöä nykyisen uusliberalismin tukemiseksi. Toki toisenlaisiakin esimerkkejä on. Mutta katsokaamme mitä sosialismia vastustava uusliberalismi sanoo aatteesta.

Liberalismiwiki toteaa:  ”Sosialismi tarkoittaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa ainakin (suuret) tuotantovälineet ovat (pääsääntöisesti) yhteisomistuksessa. Tässä yhteisomistuksella tarkoitetaan yleensä valtion omistusta, joskus esim. työläisten kollektiivin omistusta, ei sellaista omistusta (esim. osakeyhtiö), jossa omistusosuudet ovat täysin omistajansa omaisuutta, esimerkiksi kaupattavia muille.”

http://liberalismi.net/wiki/Sosialismi

 

Vertailun vuoksi todettakoon Wikipedian näkemys sosialismista: 

”Sosialismi on aatesuunta, joka pyrkii luomaan tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen tai nimitys sen mukaiselle järjestelmälle. Sosialismi syntyi Euroopassa teollisen vallankumouksen aikana 1800-luvulla vastareaktiona tehdastyötä tekevien ihmisten huonoon asemaan.”

 

Molemman esitykset ovat kapea-alaisia ja rajaavat sosialismin implisiittisesti marxilaisuudeksi. Se on toki ollut aatteen valtavirtaus, mutta totuuden nimessä ei kuitenkaan sen ainoa haara . Aiemmin mainittu Liberalismiwikin alkutekstin voi hyvällä tahdolla ymmärtää myös sosialismin ideologian yleisluontoikseksi kuvaajaksi. Mutta Liberalismiwikin koko pitkää tekstiä sosialismista (tutustu siihen netin kautta:  http://liberalismi.net/wiki/Sosialismi ) leimaa ilmeinen tarkoitushakuisuus ja myös huono perehtyminen aatehistoriaan. Niinpä tekstissä ei ole pyrittykään objektiivisuuteen tai analysoimaan sosialismiksi nimitettyjen ilmiöiden ja aatehaarojen eroja. Kyseessä olevassa tekstissä pidetään  Rousseuta esisosialistina, mitä tämä ei varsinaisesti ollut eräistä sosialistisia piirteitä omaavista kästyksistään huolimatta. Hän oli kuitenkin aikakauteen kiinteästi liittyvä ajattelija, jonka näkemyksien pohjalta nousi sittemmin monta aitoa esisosialistia. Rousseau oli nimenomaa eräs ja ehkä tärkein  Ranskan porvarillisen vallankumouksen syntymiseen vaikuttaneista suurista ajattelijoista.  Siten hän oli myös poliittisen liberalismin ideologeja . Voidaanko Ranskan porvarillista vallankumousta edes ajatella ilman häntä!

 

Rousseaussa ja Ranskan suuressa vallankumouksessa kohtaamme yhden lukuisista kosketuspinnoista sosialismin ja liberalismin välillä. Muita ovat mm. ihmisoikeuksien ja demokratian periaatteet. Ne osoittavat osaltaan, miten aatteiden evoluutio on käytännössä edennyt. Vastaavia esimerkkejä on aatehistoria tulvillaan. Sen sijaan Liberalismiwikin nimetessä Robespierren ja Saint-Justin esisosialisteiksi on jo pakko laittaa vastalause.  Kyse on ilmeisestä halusta vyöryttää noiden kahden jakobinin johdolla toteutettu porvarillisen vallankumouksen terrori sosialismin aatteen hartioille, aatteen, joka ei vielä tuossa vaiheessa ollut edes saanut itselleen nyt kantamaansa nimeä . Jos Liberalismiwikin on pakko nimetä joku kyseisen ajan radikaaleista ”esisosialistiksi”, se voisi ehkä perustelluimmin olla Jacques Hébert, jolla oli selvä vaikutus ja ohjaavakin osa Pariisin ja Ranskan köyhällistöön, tuohon porvarillisen vallankumouksen osattomaksi jääneeseen voimatekijään. Hän oli myös mies, jonka taistelupari Robespierre ja Saint-Justin mestauttivat.

 

Liberalismiwikin listaus sosialismin suuntauksista on omalaatuinen.  Sen pahansuopaisuus ja ideologinen rampuus näkyy sekavana aatepuurona, jossa toteamus Intiasta ”entisenä sosialistisena maana” kertoo kaiken: ”Intia oli 1980-luvun lopulle asti melko sosialistinen maa (marxilainen, ei-kommunistinen), eikä vieläkään ole kovin kapitalistinen.” Samaa sarjaa niin pahansuopaisuuden kuin ideologisen tyhmyyden osalta on selvitys Hitlerin Saksasta ”sosialistisena” maana:  ”natsi-Saksa oli sosialistisempi kuin luultavasti mikään nyky-Euroopan maa, edes Valko-Venäjä ja paljon sosialistisempi kuin Vasemmistoliitto.” En viitsi edes kysyä millä perustein tuo ”vertailu” on suoritettu ja miten rinnastetaan valtion siis Valko-Venäjän ja poliittisen puolueen siis Vasemmistoliiton sosialistisuutta toisiinsa…

Nämä liberalismiwikin lapselliset lainaukset olkoot osoituksena tasosta, jota tämä ”vapaan markkinatalouden tietolähde” edustaa.  Valitettavasti vieläkin typerämpiin teksteihin aatehistoriasta ja erilaisista  maailmankatsomuksista törmää tuskallisen usein.

 

 

 

 

Sosialismin vastustajien argumentit  ovat yhä vanhoja kuin itse sosialismin aate

 

Sosialismin voidaan sanoa olevan aatteena sen nimeä vanhempi. Ensimmäisen kerran sanaa sosialisti käytettiin Karl Vorländerin mukaan eräässä lontoolaisessa osuustoimintalehdessä vuonna 1827.  Sana sosialismi tuli taas sen nykyisessä merkityksessä käyttöön vuonna 1832, kun Joncière-niminen Saint-Simonin kannattaja käytti sitä Globe-lehdessä, saint-simonilaisen liikkeen äänenkannattajassa.  Sosialismin vastavoimien argumentaatio ei ole vähentynyt tuon yli 184 vuotta kestäneen ideologisen taistelun aikana.  Kaikkia keinoja on tuossa kamppailussa on käytetty hyväksi ja jokainen kunkin sosialismin haaran virheestä, väärintulkinnasta ja ideologisesta harharetkestä on laskettu koko sosialistisen aatteen syyksi.

 

Suomessakin rokottaminen sosialismin maahan tuloa vastaan aloitettiin jo sangen varhain. Sosialistisen työväenliikkeen syntyminen Suomeen pyrittiin tukahduttamaan jo alkuunsa. Sen syntymisen estämiseksi perustettiin maahan porvarien toimesta ns. wrightiläinen työväenliike.  Nimensä tuo hanke oli saanut Viktor Julius von Wrightistä, joka oli helsinkiläinen  huonekalutehtailija! Hän perusti mm. Helsingin työväenyhdistyksen  vuonna 1883 ja toimi sen puheenjohtajana vuoteen 1896 asti.  Porvarit perustivat näitä työväenyhdistyksiä muillekin paikkakunnille mm. Tampereelle ja Poriin. Suhteellisen nopeasti nuo yhdistykset radikalisoituivat ja siltä pohjalta perustettiin vuonna 1899 Suomen työväenpuolue, joka Forssan kokouksessa muuttui sosialidemokraattiseksi puolueeksi.

 

 

Wrightiläisten työväenyhdistysten syntyyn vaikutti myös Euroopassa syntynyt sosiaaliliberalismi. Osa porvaristosta oli aidosti huolissaan industrialismin ja ryöstökapitalismin synnyttämistä epäkohdista.  Heillä oli tarkoitus parantaa työväestön elinoloja, työehtoja sekä olosuhteita itse työpaikoilla. Sosiaaliliberaalit eivät sen sijaan suostuneet näkemään työn ja pääoman välistä ristiriitaa, joka taas oli marxilaisuuteen sitoutuneen sosialismin lähtökohta. Puheissa työväkeä peloteltiin sosialismilla ja vakuuteltiin yhteistoiminnalla saatavan parempia tuloksia. Varsinaiset saavutukset työväestön konkreettisissa elinoloissa jävät wrightiläiseltä työväenliikkeeltä vähäisiksi. Se myös huomattiin nopeasti työväestön piirissä ja sosialistien sanankylvälle oli luotu otollinen pohja. Toisaalta wrightiläisten aikaansaannoksia oli työväen sivistyspyrkimysten edistäminen. Monet tulevan sosialidemokraattisen puolueen aktiivit saivat sitä kautta kiinnostuksen itsensä sivistämiseen.  Toiminta loikin hyvän pohjan työväen sivistysliikkeen myöhemmälle kehitykselle ja kasvulle.  Myös yleisen äänioikeuden ajaminen kuului  wrightiläisen työväenliikkeen tavoitteisiin. On huomionarvoista, että wrightiläisyys kiinnosti  lähinnä maamme tuolloisen keskiluokan edustajia.  Suuremmat työnantajat loistivat siitä poissaolollaan. He luottivat omaan isäntävaltaansa ja valtiovallan tukeen hegemoniansa säilyttämisessä eivätkä ihmisoikeusongelmat kiinnostaneet heitä.

 

Lukijan pohdittavaksi: SDP:n puheenjohtajana toiminut Jutta Urpilainen määritteli puheenjohtaja kautenaan, ilman puoluepäätöstä, johtamansa puolueen ”sosiaaliliberaaliksi vasemmistopuolueeksi”.  Mitä tuo määrittely merkitsi yhtäältä ideologisesti ja toisaalta historiallisen kehityksen näkökulmasta?

 

 

Keskeisin tehtävä wrightiläisyydellä oli luokkarauhan toteuttaminen siten, etteivät ristiriidat työnantajien ja työväestön välillä kärjisty liian suuriksi. Toiminnan menestymisen mahdollisuudet olivat, tuolloiset työ- ja elinolosuhteet sekä niiden muuttamisen vaikeus huomioon ottaen, todella huonot.  Oli vain ajan kysymys, milloin nousevan eurooppalaisen työväenliikkeen sanoma ja vetovoima saavuttavat Suomen.  Uudistusten toteutumattomuus ja wrightiläisten työväenyhdistysten johdossa olevan herrasväen holhoava asenne karkotti työväestöä radikaalien sosialistien syliin. Sosialismi ja ammattiyhdistysliike tulivat maahamme ensisijaisesti suoraan Saksasta. Toki ruotsalaista vaikutettakin oli olemassa, mutta sen sijaan Venäjän ja venäläisen vallankumouksellisten vaikutus jäi aina kansalaissodan jälkeiseen aikaan vähäiseksi.  Kontakteja Venäjälle ja venäläisiin vallankumouksellisiin oli etupäässä Helsingissä ja Karjalan kannaksella.  Vielä 1900-luvun alussa noita kontakteja oli enemmän ns. aktivisteilla kuin sosialidemokraateilla. Eräänlainen paradoksi sekin verrattuna myöhempien aikojan puheisiin ja kirjoituksiin.

 

 

Esimerkki wrightiläisestä vaikuttamisesta työväestöön

 

Wrightiläisen työväenliikkeen porvareilla oli siis toiminnalleen kaksi perustetta;  pyrkimys parantaa maamme työvästön aineellista ja sivistyksellistä asemaa ja toisaalta estää Euroopassa voimistuvan sosialismin ja ammattiyhdistysliikkeen tuloa Suomeen. On kiistanalaista onnistuiko se edes vähää hidastamaan sosialidemokratian tuloa meille.  Wrightiläisissä työväenyhdistyksissä toimineet monet aktiivit työläiset oppivat kokous- ja järjestötoiminnan taitoja, esiintymistä sekä käyttämään asioista oikeita käsitteitä. Ei pidä väheksyä myöskään sitä sivistyksellistä kehitystä, jota työväenyhdistysten ympärille virinnyt opintotoiminta mm. järjestöväkeä kasvatti. 

 

Wrightiläinen työväenliikkeen idea ei suinkaan ole meidän suomalaisten kotikutoinen tuote, vaan vastaavia hankkeita on ollut toki muuallakin ja tarkoitusperät ovat olleet niilläkin aivan samat. Meille wrightiläisyys näyttää tulleen Ruotsin kautta. Sen elinaika jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi.  Työväenyhdistyksiä perustettiin sosialismin pohjalta jo 1890-luvun aikana ja kyseisen vuosikymmenen puolivälistä alkoivat wrightiläisetkin yhdistykset muuttua sosialidemokraattien johtamiksi, jollin porvarillinen väki ryhtyi eroamaan niistä.

 

Hyvän esimerkin wrightiläisestä vaikuttamispyrkimyksistä antaa alla oleva suora lainaus vuoden 1894 Työväen kalenterista. Kyseisen kirjoituksen nimimerkki Kaarlo M. varoittelee ovelasti lukijoita ”sosialismin pääponnesta” eli vallitsevan järjestyksen ”mullistamisesta toiseksi”.  Kirjoittaja Kaarlon mielestä sellainen tie on väärä ja kaiken tulisi perustua valistuksen voimaan ja yksilön henkiseen kasvuun. Kun yksilön toiminta liittyy jaloihin perusteisiin, tulee silloin ”toimeen epäsuotuisimmissakin oloissa”.  Tuo argumentointi lienee ollut sellaista tasoa, joka ei varmaankaan parhaiten purrut elämän ja kuoleman rajoilla kamppailevan proletariaattiin. Kirjoituksen ydin sisältyy lauseeseen: ”Yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna jää meille olojen säilyttäminen kansallisen kehityksen pääluonteeksi ja pohjapyrinnöksi.”

Alla kirjoitus kokonaisuudessaan.

 

 

Vieras suunta ja yksilöllinen kansallinen suunta Työväen pyrinnöissä.

Kovat ovat ajat, valitetaan. Olot tuntuvat vaikeilta. Kärsimykset ja niukka toimeentulo ahdistavat entistä tiukemmasti. Ansiot vähenevät ja palkatkin supistuvat. Usealta kerrassaan kumpasetkin ajaksi katkeavat.

Katkeralta tuntuu.

On ikäänkuin rautainen vanne sydammen ympärillä. Se supistuu aina uhkaavammaksi ja hohkaa kylmää. Murheet kovista oloista sellaisen synnyttävät.

Kovalta näyttää elämä.

Täytyy koettaa päästä siitä kovuudesta, päästä, kuin hypätä loikaten vaan. Siihen suuntaan alkaa ajatuksen toiminta yhä kovemmin ja pakottavammin humista. Arvelut ovat mietiskelyillä alkuvoimana. Kentiespä onkin tuo rautainen vanne vain supistuva elämän ahtaus, kentiespä vain meidän olojemme sietämätön ahtaus, jonka piiriin ei sovi sisälle kuin köyhyyttä ja puutetta. Muualla lienee toki parempaa. Pyrkiväthän muualla työväestötkin parempaan — .

Näin tulee ajatelleeksi tahtomattaan. Kehityksen vapahdussuunta on alkanut aivan kuin ajatuksen omasta pakosta. Siitä se jatkuu raivaustyö, parannuspuuhat ja matkat ulommaksi. Mielelle on kaikki niin synkän pimeätä, sulettua. Ajatus haparoi, haparoi päästäkseen vieraille alueille, ikäänkuin hetkeksi tien sivuun taloon levähtämään pysähtynyt matkamies haparoi vierasta ovea sysipimeässä syysyössä.

Henki on ikäänkuin väsähtänyt kaikkeen lähimpään, koska lähin tuntuu niin puristavalta. Sillä on vain voimaa pyrkimään kauemmaksi etsimään valmista parempaa. Ja senvuoksi ajatus haparoi.

Olevat olot, ne ovat niin rengasmaisen pyöreät. Ei niissä ole valopilkkua ajatukselle kiintymiskohdaksi. Onhan sillä siis pakko mennä vieraaseen, kauaksi sinne, missä jo olojen valkasemishommain hedelmät kypsyvät. — Ja näin päästään kehityksen uralla vauhtiin.

Mutta hengen kehityksen pohja on kieltämättä heikko kestääkseen kauaksi, kun ei sillä ole kotoistenkaan olojen käsittämisen voimaa ja valoa. Noita puutarhoja, joissa yhteiskuntaa todellakin parantavia hedelmiä kypsyy, ympäröi korkea aita. Valistuksen ja todellisen kehityksen portaat auttavat vain siitä ylitse. Muutoin jää haparoiva ajatusparka vain katsoa kurkottelemaan sisäpuolelle, kuin mieronkiertolainen herraskartanoiden marjamaihin niiden sivutse kulkiessaan, saamatta mitään. Kuivunut ja kellastunut lehti saattaa lentää käteen niiden ylitse, mutta todellinen hedelmä ei lennä. Huhut ja kulkupuheet tuovat viestiä, että semmoisia ne ovat. Haparoiva ajatusparka kasvattaa uskoa kuvittelujen ja oman makunsa mukaisella voimalla. Ja siitä muodostuu lopulta kehityksen käytännöllinen tulos, sairas, joka tietää kertoella, että siellä ja siellä kuuluu olevan käytettävänä oivat rohdot, juuri nuo tavotetut pyrkimysten hedelmät. Ne parantaisivat, sillä ne ovat niin hyviä — .

Tuloksena on siis väärät näkökannat. Ei ole edes huomioon vielä päässyt, että oman elinkeinorakennuksen hoito on parempaan päin kääntymisen ja edistymisen luonnollisena ehtona. Kiihkoutunut mieliala oli siis kulettanut harhaan, teettänyt köykäistä työtä.

Mutta pääseehän toki pitemmällekin vakavalla tahdolla ja kunnollisella kyvyllä. Uutteralla työllä voi selvittää pyrkimykset tuloksineen niiden synnyinmaassa. Hengen voimat vaurastuvat, että auttavat vastustustenkin ylitse käsittämään, mikä kypsynyttä on muualla saatavissa.

Pääsy on siis auennut edellämainittuun tarhaan. Hedelmät näyttävät kauniilta, sisältävät siemeniä muitten samallaisten synnyttämiseksi maahan taas kerran jouduttuaan. Sopiihan niitä siirtää.

Kotoisilla vainioilla ne vasta muhkeilta näyttävätkin tavallisimpain viljojen ohessa. Ja miltä ne maistuisivatkin mustantympeään tuotteeseen tottuneelle !

Näin tulkitsee asiaa toivokas ajatus, kehoittaen vieraan kasvin kylväntään.

Kylvetään. Alkaa orastamaan. Kirkkaan vihantaa on oraan alku. Varttakin varttuu, mutta niin hentoa, että vaaleus voittaa. Kestää tuo toki rauhallisimman tyynen. Mutta joutuu kotoinen tuuli. Se puhaltaa pohjoisella voimallaan. Vastuksen voima ravistelee outoa kasvia. Se ei kestä, vaan kaatuu, ja juuretkin kohoavat maasta kaatuessa. Hedelmäin toivo on ollutta ja mennyttä. — Olot jäävät entiselleen, tuntuvat ehkä vaan entistä ahtaammilta.

Miksi niin? Siksi, että kehityskulun tuloksena on puutarhuri, joka tuntee kyllä kaukaiset hedelmät, tietää ne hyödyllisiksi ja siirtää ne sen vuoksi sellaisinaan kotoiseen maankamaraan kasvamaan. Mutta se onkin jäänyt tutkimatta, tuo kotoinen maaperä, kotoinen ilmanala. Tuulet ovat olleet liian läheisiä selville otettaviksi. On ehkä vain ajateltu, että ilma on ilmaa, maa maata kaikkialla — — —.

Mutta meillä onkin omituinen maamme, oma viljelyksemme kehityskulku ja omat olomme.

Niin mutta niissä oloissa on niin paljon varjopuolia, parannukset ovat parannuksia joka paikassa. Ja koska juuri olot ovat parannettavat, niin pyrinnöiden tähtäysmaali on asetettava juuri niihin! — — —

Vai niin! Silloin on edistyspyrinnöiden pohjana selvästi sosialismin pääponsi: Tämä yhteiskunta on mullistettava toiseksi. Kun olot ovat kerran muutetut, kyllä ihmiset muuttuvat niiden mukaan, ovat siis valmiiksi valetut itsestänsä uuteen yhteiskuntaan, ja kaikki samaan malliin ! — Mutta totuus onkin päinvastainen. Ihminen on omatoiminen olento, joka saavuttaa korkeimman omansa voimakkaan tahtonsa siveellisessä vapaudessa. Ja sellaisten yksilöiden joukot antavat oloillekin, yhteiskunnalle, värityksen. Olot muuttuvat sen mukaan, kuin noita olojen tekijöitä on yhteiskunnassa vaikuttavina.

Kehityksen oikea tie on siis päinvastainen edelliselle vieraalle kehitykselle. Valistus on voimaa, sitä ei saa unhottaa koskaan elävä sielu. Mutta ei myöskään saa unhottaa yksilön henkistä voimistamista, se kun on inhimillisen kehityksen välttämätön ja ensimmäinen viljelysala.

Paljon on mahdollista saada aikaan henkisen viljelyksen vainiolla, kun kyntö alkaa luistaa oikealla tavallaan. Yksilöstä on lähdettävä eikä sen omintakeista kehittymisoikeutta kiellettävä. Kehittymisen jaloimmat ilmiöt saattavat ilmetä ensin vain yksilössä tahdon, tiedon ja tunteen aloilla. Tahdon vapaus on voimaa, tietoinen valintavapaus henkistä rikkautta, siveellisyyden ja velvollisuuden elävä tunne jalostumiseen johdattavia ohjaajia.

Yksilöt tekevät kansan. Omaperäinen yksilösivistys yleistyneenä tekee kansansivistyksen, jonka jalostuessa jalostuvat olojenkin ytimet ja yleispiirteet. Yksilöt noudattavat yhä enemmän jaloja toiminnan perusteita ja tulevat toimeen epäsuotuisimmissakin oloissa. Ja niiden yhteiskunta sisällisiin oloihin nähden parantuu luonnollisesti ja aivan kuin itsestään, ja ihmiselle sielunsa oikeuttama kallis yksilövapaus jää säilytetyksi.

Näin selviää kehityksen lähtökohdaksi yksilö. Työväen kehityspyrintöjen aloillakin se täytyy niin olla kuin kaiken todellisen ihmisyyden kasvatuksessa. Ulospäin suunnittuva toiminta ei myöskään silloin riitä yksinään, kehityksen kärki kääntyy luonnollisesti vaativana varsin lähelle, omaan itseen. Täysi-ikäisen itsekasvatus pysyy siveellisenä velvollisuutena. Hengen evästä kootaan, kootaan omalle hengellekin elon matkan kunnolla kestämiseksi.

Olot ovat omituiset meillä. Niiden uhkaavat muutokset vapistuttavat kansamme todellista ystävää. — — — Yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna jää meille olojen säilyttäminen kansallisen kehityksen pääluonteeksi ja pohjapyrinnöksi. Se se on nyt henkisen toimintamme kansallisena tarkoitusmääränä. Epätietoista on siinä kohden voimain riittäväisyys aluksen saamiseksi, jolla purjehdimme tulevaisuuteen. Puuttuu ainakin vielä «kolmea sanoa», niinkuin ennen Väinämöiseltä, henkisen viljelyksemme alkajalta, venheensä veistännässä. Mutta hänpä ei lähtenyt kaukomaille eikä uhrannut voimiansa vieraisiin tuuliin. Työntäysi vain Vipus-vainajan vatsaan sanojen saantiin. Ja sieltä ne tulivat.

Esimerkki on hyvä. Omat, viljelyksen kotoiset aarteet kaivettakoon käytäntöön kestämisemme voimaksi kovina aikoina Näillä on meitä säilyttävä luonteensa. Vieras johtaa vieraaseen, sen kiilto kuvastaa kaltaisekseen, sisältö sulattaa ja taivuttaa. — — — Kotoinen omintakeisuus säilyttää itsenäisen elon ja antaa kansallisen hengen leiman.

«Yksikään kansa ei voi täyttää tehtäväänsä muutoin, kuin samalla kun pyrkii aikansa sivistykseen, tekee sen siinä omituisessa muodossa, joka vain voi valmistaa sille ihmisyyden eduksi vaikuttavan olemassaolon. Tämä omituinen muoto on sen kansallisuus.» Näin vakuutti J. V. Snellman jo noin 50 vuotta takaperin.

Omaa kansallista kehityskulkuansa kulkiessaan pitää kansa tulevaisuuttansa käsissään.

                                                                                                                                                                                   Kaarlo M.

 

 

 

 

 

Ettei totuus unohtuisi, on sanottava, että oman aikansa lehdistö 1800-luvulla kirjoitti yllättävän paljon sosialismista jo sangen varhain.  Jo vuodelta 1848 löytyy kuvauksia ns. Hullun vuoden tapahtumiin liittyen.  Sosialismi kuten monet nyt jo unohtuneet sosialistiset ajattelijat ja politiikot tulivat esitellyiksi suomalaisessa lehdistössä.  Niinpä esimerkiksi ranskalainen sosialisti Louis Blanc löytyy monista suomalaisista lehdistä aina 1800-luvun puolivälistä lähtien.  Yllättävää on myös se, että sosialismista ja sen läheisistä aatevirtauksista, kuten anarkismista ja kommunismista (jota ei saa sotkea myöhempään, venäläisen bolshevismin synnyttämään kommunismiin) on kirjoitettu hyvinkin tasapuolisia juttuja.  Asiallisuus esimerkiksi vuoden 1888 Keski-Suomi lehden sosialismia käsittelevässä kirjoituksessa on kokonaan toista mitä Liberalismiwikin julkaisemassa potaskassa.

Alla sosialismia käsittelevä juttu Keski-Suomi -lehdestä vuodelta 1888.

 

Joka päivä kuulee nykyjään jo meilläkin sekä sanomalehdissä että yksityisesti puhuttavan sosialismista ja sosialisteista, vaikkei itse liike vielä ole maahamme asti ennättänyt. Lyhyt selvitys tästä, useimmissa suurissa sivistysmaissa hyvin valtavasta liikkeestä, lienee siis paikallaan, varsinkin kun on luultava että sen laineet ennemmin tai myöhemmin tapaavat meidänkin syrjäisen maamme.

Vaikeata on lyhyesti määritellä mitä sana sosialismi merkitsee, sillä sitä käytetään väliin laajemmassa väliin ahtaammassa merkityksessä. Muutamain mielestä on jokainen ihminen sosialisti. Sen jälkeen kun Gladstone oli hankkinut Irlannille vapaamielisemmät maalait, pitävät vanhoillaan olijat irlantilaiset maanomistajat häntä pahimpana sosialistina. Saksalaisten sosialistien Lasallen ja Schäfflen ystävää, mahtavata ruhtinas Bismarckia, on syytetty sosialismista siitä alkain kun hän teki paljon vastustetun ehdotuksensa että tupakan kauppa tehtäisiin valtion yksinoikeudeksi ja siitä tulevista varoista perustettaisiin työväen vanhusten eläkerahasto, ja hän myöntääkin mielellään syytöksen oikeaksi. Ne Ranskan ministerit, jotka muutama vuosi sitten tahtoivat tehdä kaikki rautatiet valtion omaisuudeksi, ne nyt olivat varmaan sosialistia. Puhdasoppisen kansallistalouden kannattajat eivät epäilekkään, ettei jokainen, joka ei tunnusta täydellisen vapaakaupan-aatetta ole enemmän tai vähemmän sosialismin tai kommunismin saastuttama. Ja ranskalainen kommunisti Prondhon, joka ei suinkaan tahtonut vahvistaa valtion toimintaa, vaan päinvastoin vaati valtion lakkauttamista, täydellistä anarkiaa, hänkin oli sosialisti. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen Ranskassa v. 1848 kutsuttiin hänet oikeuteen, kuulusteltavaksi osallisuudesta kapinaan. Hän vastasi silloin olleensa ainoastaan katselemassa ”ampumisen hirmuja.”– ”Mutta, ettekö te ole sosialisti?” kysyi tuomioistuimen presidentti. – ”Olen kyllä, hra presidentti.” – ”Mutta mitä on sitten sosialismi?” – ”Sosialismia on kaikki harrastus yhteiskunnan parantamiseksi”, vastasi Proudhon. – ”Mutta sittenhän me olemme kaikki sosialistia”, sanoi tuomari. – ”Se on minunkin mielipiteeni”, vastasi Proudhon.

Proudhon’in määritys on liian laaja. Siitä puuttuu kaksi ominaisuutta. Ensiksi on kaiken sosialismin tarkoitus saattaa enemmän oikeutta ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnallisiin oloihin ja toiseksi tahtoo se toteuttaa nämä parannukset lain ja valtion myötävaikutuksella. Sosialismi tahtoo tasoittaa ja tehdä yhdenvertaisiksi, se ei myönnä että vapaus yksinään voi saattaa oikeuden maan päällä vallitsemaan.

N. k. Manchesterikoulun valtiotaloudellisen opin tunnustajat myöntävät myöskin kyllä, että yhteiskunnassa vallitsee paljon vääryyksiä ja epätasaisuuksia, mutta he uskovat että ne ”luonnonlakien” vaikutuksesta vähitellen itsestään häviävät. Ja tuo suuri luonnonvoima yhteiskuntaelämässä on itsekkäisyys. Omaa etuaan harrastaen ja sen eteen työskennellessään edistää yksityinen myöskin niin paljon kuin mahdollista yhteistä hyvää, ja oman edun harrastusten saadessa vapaasti työskennellä syntyy paras mahdollinen yhteiskuntajärjestys. Ainoa, mitä tämän opin mutaan on tehtävä, on poistaa esteet, rajoittaa valtion toimintaa ja hallita niin vähän kuin mahdollista. Siten menee maailma itsestään eteenpäin kohti korkeinta hyvää.

Sosialistilla ei ole niin valoisia toiveita, eikä niin hyviä ajatuksia maailmasta. Hän vetää esille nykyisen yhteiskuntalaitoksen huonot puolet. Hän osoittaa kuinka väkevämpi sortaa heikompaa, rikas lisää omaisuuttaan köyhän kustannuksella ja kuinka eroitus yhteiskunnan jäsenten välillä tulee yhä suurammaksi ja tuntuvammaksi. Hän ei luota siihen että vapaus yksinään voi saada oikeutta valtaan, vaan on päinvastoin vakuutettu, että tila tulee yhä huonommaksi ja huonommaksi, niin kauvan kuin vapaa kilpailu saa olla yhteiskunnan järjestävänä voimana. Sosialismin ihannevaltio on sellainen, jossa omaisuus jaetaan oikeuden ja tehdyn työn mukaan. Tämä ihanne saavutetaan ainoastaan vetoomalla, lain säätämään oikeuteen ja alistumalla oman edun harrastukset yhteisen hyvän alle.

Kristinusko tuomitsee rikkautta ja vääryyttä yhtä ankarasti kuin sosialismikin, mutta se ei käänny valtion puoleen oikeuden valtaa perustaakseen; se kääntyy yksityiseen.

Näihin rajoihin sopii kaikki sosialismin muodot.

Laajimmassa muodossaan on se ulkomailla vallannut melkein kaikkein teollisuuden palveluksessa työskenteleväin työmiesten mielet ja nyt leviää se suurella nopeudella maantyöntekijöihin. Tuo ankara agraarinen liike, joka paraikaa on vallalla Irlannissa, joka muutama vuosi sitten saatiin Andalusiassa, Espanjassa liikautetuksi ja joka kytee monissa paikoin sekä vanhassa että uudessa maailmassa, on selvään sosialististen aatteitten synnyttämää. Tieteellisessä muodossa se muodostaa valtiotaloustieteen aatteittensa mukaan ja valloittaa opetusistuimet Saksassa ja Itaaliassa. Valtiososialismin nimellä on sillä sija ruhtinasten neuvostoissa. Ja viimein kristillisen sosialismin muodossa voittaa se kannatusta katoolisen kirkon papeilta ja useilla eri protestanttisen seurakuntain palvelijoiltakin.

 

 

 

 

Seuraavaksi otan esimerkin huonosta poliittisesta kekustelusta, jonka sisältönä on ideologian, tässä tapauksessa sosialismin, osoittaminen typeräksi ja toimimattomaksi.  Kirjoittaja panee tietenkin niin sanotusti parastaan, mutta se ei todellakaan ole kovin paljon. Suurin ongelma kirjoituksessa on se, ettei kirjoittaja tiedä mitään asiasta, josta on tietävinään ja jota kumoamassa. Lopputuloksena on  itsensä tekeminen naurettavaksi. Tosin moni voi pitää juttua hyvänä ja nokkelana, jopa totuutena.  Epäilemättä niin, mutta siinä tapauksessa kyse on samanlaisista viisaista kuin jutun kirjoittaja.

 

 

Viisi virheellistä opetusta sosialismista ja yksi tyhmästä ajattelusta

 

Aamulehden blogisivuilla kirjoitti 31.01. 2016 Ahti Pontinen -niminen henkilö jutun otsikolla  ”Viisi opetusta sosialismista”.  Blogiahan oli pakko lukea, mutta viittä opetusta sosialismista siinä ei ollut. Ainoastaan yksi huonosta ajattelusta, jota joku voisi sanoa jopa tyhmyydeksi. Mutta antakaamme ensi suunvuoro Ahti Pontiselle:

”Erään yliopiston taloustieteen professori totesi taannoin, ettei ollut koskaan reputtanut yhtään opiskelijaa, mutta sitten reputtikin kokonaisen vuosikurssin kerralla. Kyseinen vuosikurssi oli inttänyt, että sosialismi toimii ja siinä kukaan ei olisi köyhä eikä kukaan rikas, vaan tasa-arvo vallitsisi.”

Pontinen jättää kertomatta missä yliopistosta kyseinen ”professori” on työssä ja syyt siihen ovat hyvin ymmärrettäviä. Ne käyvät selville tarinan sisällöstä.  Yllä esitetyn alun jälkeen Pontinen kuvailee, kuinka tuo ilmeisen kuvitteellinen ”professori” päätti näyttää, miten sosialismi toimii käytännössä ja esimerkinä hän käytti kyseistä vuosikurssia. ”Professori” ilmoitti antavansa  jokaiselle kurssilaiselle  kaikkien arvosanojen keskiarvon sillä kurssilaisethan pitivät sosialismin tasavertaisuudesta. Säästän lukijan jutun eri vaiheiden kuvailulta ja menen suoraan ”kokeilun” lopputulokseen.  Siinä kaikki vuosikurssin opiskelijat hylättiin, koska arvosanojen keskiarvot heikkenivät kerta toisensa jälkeen. Syynä oli yksilöiden kiinnostusten ja ponnistelujen väheneminen, koska oma panos ei näyttänyt vaikuttavan lopputulokseen.  Ja alleviivattuna opetuksena Ahti Pontinen antaa tuon kuvitteellisen professorin julistaa, miten ”myös sosialismi epäonnistuu aina lopulta, koska silloin kun palkinto on suuri, onnistumiseen vaadittava työmäärä on myös suuri, mutta kun valtio ottaa palkinnon pois, niin kukaan ei enää yritä tai edes halua onnistua.”

 

Pontinen vielä toteaa, että ”asia ei voisi olla yksinkertaisempi.”  Varmaankin asia on niin herra Pontisen omassa yksinkertaisessa ajattelussa. Ikävä kyllä, että hauskaksi ja opettavaiseksi tarkoitettu tarina on typerä. Se vilisee niin virheitä kuin valheita. Niinpä logiikan rautaisten lakien mukaan vääristä premisseistä ei voi vetää oikeita johtopäätöksiä ja Ahti Pontisen opetukset ovat vailla pohjaa. Joku sanoisi, että ne ovat sieltä ja tosi syvältä.

 

No, tämän blogikirjoituksen lähtökohta on epäuskottava tai sitten ”professori” on professoriksi tosi tietämätön.  Siinä nimittäin lähdetään riviporvarien keskuudessa hyvin tavallisesta väärinymmärryksestä, että sosialismi olisi ”tasajakoa”.  Tosin professorin arvoisen tiedemiehen ei uskoisi syyllistyvän moiseen typeryyteen.  Mutta sanottakoon se nyt niin ”professorille” kuin Ahti Pontiselle:  Ei, sosialismissa ei todellakaan olekysymys ”tasajaosta”!  Sosialismissa on kysymys yhtäläisten lähtökohtien luomisesta ja turvaamisesta kaikille kansalaisille. Siis siitä, että jokaiselle tarjotaan pohja edistyä omien resurssien ja kykyjen mukaan. Siten ”professorin” antama arvostelu kaikille ryhmän keskiarvon mukaan olisi sosialismin keskeisen periaatteen raiskaamista. ”Professori” eli ilmeisesti nokkeluutta tavoitteleva herra Pontinen (ellei kyseessä ole Valittujen Palojen poliittisesta propagandasta) nolaavat itsensä tietämättömyydellään. Sinänsä ymmärrtettävä ja inhimillinen piirre;  – kuvata vastustaja tai vastustettava asia virheellisesti ja sitten kumota se! Tosin tuolla menetelmällä on saatu aikaan fiksumpiakin toteutuksia.

 

Mutta palatkaamme Pontisen lupaamiin viiteen opetukseen ja katsokaamme niitä tarkemmin:

Opetus 1. ”Köyhiä ei voi rikastuttaa köyhdyttämällä rikkaat lainsäädännöllä.”

Se miten tuo ”opetus” on johdettu esimerkkitapauksesta jää täysin epäselväksi, mutta sellaisen johtopäätöksen Pontinen on kuitenkin tehnyt, premisseistä viis. Opetus lienee siis pihtisynnytetty uusliberalismin tarpeeseen perustella nykyisiä tuloerojen kasvua ja taloudellisen yläluokan rikastumista. Vasta-argumenttina voisi vain viitata ns. keynesiläisen talouspolitiikan menestystarinoihin, joissa varallisuuden jako on ollut kukoistavien markkinoiden edellytys. Rikkaat roope-sedät ja anne-tädit kun voivat kuluttaa vain rajallisesti rikkauksiaan.

 

Opetus 2. ”Mitä yhdelle annetaan ilman työntekoa, sen on jonkun muun täytynyt työllä tehdä.”

Oikea havainto ja jopa perin marxilainenkin. Marxin arvo-opin mukaan roope-setien ja anne-tätien rikkaudet on tuotettu toisten työllä ja vieläpä ilman työntekoa. Toisaalta sosialismi korostaa juuri kaikkien oikeutta työhön, joka puhtaassa kapitalistisessa järjestelmässä ei ole mahdollista. Työn antamisen sijasta uusliberalistit syyllistävät työttömät laiskoina ”muiden elätettävinä”. Sosialismiin kuuluu myös työhön kykenemättömien elinehtojen turvaaminen.

 

Opetus 3. ”Valtio ei voi antaa kenellekään mitään, mitä se ei ensin ottanut pois joltain toiselta.”

Tämä opetus on ollut itsestään selvyys niin kauan kuin yhteiskuntia on ollut olemassa. Näyttää siltä, että vasta ahneet uusliberalistit ovat kyseenalaistaneet senkin. Toisaalta uusliberalismi ottaa kyllä pois kansalta ja antaa sen rikkaille (vrt. esim. Juha Sipilän KKK-hallitus). Ilman tuon periaatteen toteutumista porvarillinen yhteiskunta ei olisi mahdollista. Hyvinvointivaltio toteutuu tuon ajatuksen varassa ja myös markkinoiden vilkkaampi toiminta. Opetus ei sitä paitsi ole itsenäinen johtopäätös vaan rinnakkainen ja samansiältöinen kahden aikaisemman kanssa!

 

Opetus 4.  ”Varallisuutta ei voi monistaa jakamalla sitä.” 

Tässä ”opetuksessa” ei ole päätä eikä häntää.  Eikä se ole myöskään loogisesti johdettavissa typerästä esimerkkitapauksesta. Käsite ”monistaa” jää ilmaan eikä ”varallisuuskaan” selity mitenkään.  Edellisistä ”opetuksista” voi toki tehdä sen johtopäätöksen, että kyse voisi olla yhteiskunnan perimistä veroista?  Jos näin on, niin siinä tapauksessa johtopäätös on virheellinen.  Yhteiskunnalliset subventiot ovat nimenomaa puutetta poistaessaan ”monistaneet” myös raskaimmin verotettavien varallisuutta. Näin siksi, että talouselämän pyörät ovat saaneet kulutukseen valuneena rahana rasvaa rattaisiinsa. Toisin sanoen sosiaalietuuksia saaneet ovat käyttäneet rahansa kulutukseen, joka on lisännyt taloudellista toimeliaisuutta ja omistajaluokan tuloja. Rahojen jäädessa roope-sedille ja anne-tädeille tuota kulutuksen kasvua ei olisi ollut.
Opetus 5. ”Kun puolet ihmisistä ajattelee, ettei heidän tarvitse tehdä töitä toisen puolen huolehtiessa heistä ja kun toinen puoli ajattelee, ettei heidän kannata tehdä töitä, koska joku muu saa siitä hyödyn, niin se on minkä tahansa kansakunnan lopun alku.”

Tämä opetus on typeryydessään jo sitä tasoa, ettei siihen kannattaisi edes vastata. Puolet ihmisistä, kun ei ajattele niin hyvinvointivaltioissa, joita Ahti Pontinen uusliberalistina halveksuu. Tuollaiselle väitteelle ole olemassa pohjaa. Todistustaakka on kyllä nyt herra Pontisella.  Tiedän, että hänen on vaikea osoittaa moista väitettä oikeaksi. Päinvastoin kuin Pontinen antaa ymmärtää, hyvinvointiyhteiskunnassa tai jos halutaan käyttää käsitettä ”sosiaalivaltio”, työn arvostus on edelleen korkealla.  Jos Pontinen ja kumppanit muuta luulevat kannattaa tutustua asiaan liittyvään laajaan tutkimusmateriaaliin. Sitä löytyy myös tosi pitkältäkin ajalta.

 

Otin tämän Pontisen blogikirjoituksen esimerkkitapaukseksi siitä miten tietämättömyys ja pahansuopaisuus ovat kantimena sangen usein etenkin politiikkaa ja maailmankatsomuksellisia  asioita käsiteltäessä.  En paheksu lainkaan kriittistä tai jopa hyvää, vittuilevaa kirjoitusta asioista ja ilmiöistä, joista ajattelen toisin. Monesti se on jopa virkistävää ja jos mukana on vielä ripaus älyllisyyttä, peräti haastavaa.  Sellaiseen nykyään törmää valitettavan harvoin. Sen sijaan valehtelu ja näennäisnokkela keikailu muka asiantuntijana suorastaan inhottaa.  Suomalainen sivistyrporvari on kuollut, minkä vahvistaa myös Pontisen kirjoittama blogi.

 

 

 

 

Sosialismin ideologian ytimen kumoamiseen tai jopa arvosteluun tarvitaan kovin paljon enemmän kuin ahti pontisten ja hänen ”professoriensa” kaltaista argumentointia. Ja syykin siihen on ihan ilmeinen etten sanoisi yksinkertainen, käyttääkseni Ahti Pontisen sanontaa. Sosialismin ideologiaa, kuten muuten vanhan poliittisen liberalisminkin ideologiaa, ovat pohtineet ihmiskunnan parhaimmat aivot satoja vuosia.  Sosialismi on inspiroinut lukemattoman määrän taiteilijoita, kirjailijoita, tutkijoita ja erilaista sivistyneistöä.  Sen sisältöön ovat vuodattaneet omia oivalluksiaan Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kaltaiset nerot.  Se, että nerous ei aina ole johtanut hyvään lopputulokseen on mitä ilmeisin tosiasia, kuten yhden neron Vladimir Iljits Leninin tapaus osoittaa.  Hänen luomansa oppikokonaisuus betonoi yhdeltä suunnalta marxismin kehittymisen ja johti uskonnon kaltaiseen poliittiseen kaanoniin ja sosialismin ideologian häpäisyyn.

 

Kommunismin teoria ja verinen käytäntö likasi maineen myös sanalta sosialismi.  Aatteen romahdus kadotti pitkään usealta myös luottamuksen Karl Marxin ajatteluun. Nyt, kun maailma on lujaa vauhtia muuttumassa takaisin vanhaksi luokkayhteiskunnaksi ja Marxin kuvailema pääomien keskittyminen sekä keskiluokkien rapautuminen on nykypäivän arkea, on luottamus taas palautumassa sosialismin ideologiaan ja nimen omaa demokraattiseen sosialismiin.  Oheen olen liittänyt linkin internettiin, josta lukija pääsee tutustumaan yhden ihmiskunnan suurimman neron, Albert Einsteinin käsityksen sosialismista.

 

http://www.helsinki.fi/~eisaksso/einsteinsos.html

 

 

 

Reino  Seppänen

 

 

 

Kirjoitussarja  jatkuu