Kevään tulo on perin vitkaista. Välillä on komea auringonpaiste, sitten on taas päiviä, jolloin ei elämässä näytä olevan muuta hohtoa kuin Fukushiman ydinvoimalan reaktoreiden radioaktiivinen säteily. Se on kuulemma yltänyt jo tänne meidänkin perukoille. Tshernobylin laskeuma on saanut haihtuneen tilalle verestä vavistusta vielä idempää ja lisännyt ihmisten pelkoa. Kauppamatkallani tapasin näet tutun, joka kertoi hamstranneensa joditabletteja varmuuden varalta. Hän kysyi olinko minä jo hankkinut niitä. Kerroin, etten aio hankkiakaan. Tuttu paheksui ja sanoi, että moinen uhkarohkeus on tyhmyyttä. Erottuani miehestä jäin miettimään asiaa. Lopulta päädyin eräänlaiseen kompromissiin; menin Alkoon ja ostin pullon viskiä.
Ihania nuo säteilevät muistot! Tshernobylin vuonna 1986 matkustimme taistelutoverin kanssa junalla Moskovaan. Tuttavapariskunta, jonka piti lähteä mukaan perui osallistumisensa säteilypelkonsa vuoksi. Turhaan, sillä Pohjola, Suomi mukaan lukien, sai paljon suuremman annoksen tuota kavalaa vitsausta kuin Moskova konsanaan. Saimme vaunuosastoomme matkakumppaneiksemme kaksi eläkkeellä olevaa kapiaista. Kyseisten upseerien ja herrasmiesten kyky suodattaa maksansa ja munuaistensa läpi päihdyttäviä aineita oli kunnioitusta herättävää, jopa mykistävää. Luulenpa heidän kyenneen antamaan tässäkin sotataidossa kelpo vastuksen neuvostomaan ammattiveljilleen. Mutta muuten he olivat kyllä hauskaa seuraa, oikein mukavia tarinaniskijöitä.
Tshernobylin pamahtaessa, ilmoittivat jaappanilaiset, kuten kyläkoulussamme aikoinaan tuurannut eläkeläisopettaja tuota itäistä kansaa nimitti, ettei mitään vastaavaa voisi heillä koskaan tapahtua. Vaan nytpä tapahtui eli vannomatta paras. Ydinvoiman vastustajat saivat puolelleen lisää argumetteja, vaikka kokoomuksen poliittisen kaunoluistelun Suomen mestari, ministeri Jyrki Katainen ehätti jo heti tuoreeltaan kieltämään asiasta puhumisen. Se on kuulemma ”haudoilla tanssimista”.
Itse oli aikoinani vankka ydinvoiman kannattaja. Sittemmin, perehtyminen Tsernobyliin ja ydinvoiman riskeihin muutti kantani päinvastaiseksi. Tämä muutosprosessi havahdutti huomaamaan, että maassa on kaksi ”uskovaisten” leiriä, joiden välillä vallitsee kontradiktorinen ristiriita. Meidät, jotka yritämme taiteilla näiden kahden rintamalinjan välissä jonkinlaista konsensusta tarjoten, ammutaan sumeilematta rintamien ristitulessa.
Ennen Fukushiman onnettomuutta yritin puhua eräälle ydinvoimauskovaiselle tuon tuotantotavan riskeistä. Kaikki, jopa varteenotettavien tiedemiesten puheet, kyseinen henkilö leimasi ydinvoiman vastustajien propagandaksi. Näyttää siltä, että vain katastrofit voivat opettaa tuollaisia kiihkouskovaisia, jos nekään. Silti en toivo onnettomuuksia. Niinpä meidän suomalaisten onkin syytä sisällyttää iltarukoustemme toivelistaan pyyntö Herran suojelusta Olkiluodon kolmannelle ydinvoimalaitokselle. Jos julkisuuteen vuosien varrella valuneet tiedot vähääkään pitävät paikkansa, laitos on susi jo syntyessään.
Ihmisten pelkoa voidaan käyttää hyväksi monella tapaa. Tshernobylin onnettomuuden jälkeen liikkui Suomenmaassa muuan veijari, joka soitteli yksinasuvien naisten ovikelloja. Oven avanneille naisille hän esittäytyi lääkäriksi, jonka tehtävänä oli tehdä säteilynmittauksia Säteilyturvakeskuksen toimeksiannosta. Kun maassa vallitsi pelko, pääsi mies helposti sisälle ja mittaamaan tuota viehättävämpää sukupuolta. Kas kummaa, mittaaja havaitsi säteilyarvojen olevan aina kohollaan naisten niin sanotuilla intiimialueilla. No, sehän vaati tietysti tarkempaa selvitystä. Naisten oli siis riisuuduttava ilkosilleen, jotta voitaisiin sulkea pois vaatteiden mahdollisesti antama säteily. Ja kiltit tytöthän tietysti tottelivat tohtoria. Tutkijan ura jäi kuitenkin melko lyhyeksi. Mies tuomittiin sakkoihin virkavallan anastamisesta. Muuta rikosta asian tiimoilta ei näet tapahtunut. Kaikea se luonto meille teettää!