Reilu viikko sitten sain luettua Leif GW Perssonin uusimman teoksen ” Pommimies ja hänen naisensa”, 2016 Otava, (”Bombmakaren och hans kvinna”, 2015). Olen sen jälkeen prosessoinut lukemaani ja tsekannutkin siihen liittyen muutamia asioita. Persson teki sen taas! Sai minut hämmennyksen valtaan tekstillään, johon on kätketty monenlaisia viestejä ja merkityksiä. Hänen kirjojaan voi toki lukea hyvänä rikosromaanina tai poliisiromaanina. Mutta ne voi kokea myös sanaristikon kaltaisina arvoituksina. Minua etenkin viehättää se, miten Persson käärii ruotsalaisen yhteiskunnan ja tässä tapauksessa jopa länsimaisen kulttuurin kritikin näennäisen siloiseen ja sujuvaan sanankäyttöön. Tosin aivan samantasoiseen piruiluun tai sanoisiko ihan suoraan, vittuiluun, hän ei tässä teoksessan yllä, mitä mainiossa ”välfärdsstatens fall” -trilogiassaan. Kyseiseen sarjaan liityy kolme kirjaa ”Mellan sommarens längtan och vinterns köld” (Kesän kaipuusta hyiseen viimaan), ”En annan tid, ett annat liv” (Toinen aika, toinen elämä ) ja ”Faller fritt som i en dröm” (Putoaa vapaasti kuin unessa). Ne kirjat olen lukenut innolla ja säännöllisin välein useaan otteeseen.
Pommimies-teos vaikutti ensi alkuun kerronnaltaan verkkaiselta ja sen teeman kehittelyyn en heti päässyt sisälle. Vasta myöhemmin Perssonin tarkoitus alkoi käydä selville koko terävyydessään ja moraalisessa haastavuudessaan. Tapahtumien etenemisen tempolla alkupuolella kirjaa ja niiden nopeutumisella loppua kohti on selvä tarkoitus. Ne kuvaavat näet poliisitutkinnan luonnetta ja etenemistä. Juuri sitä puolta, jota lööppiotsikkoja ja kohujuttuja metsästävät sensaatiotoimittajat ja äärimmäiseen hektisyyteen keskittynyt journalismi ei halua ymmärtää.
Mielenkiintoista on myös se, miten Persson 20 vuoden tauon jälkeen fiktiivisessä tuotannossaan siirtyi hyvinkin kulmikkaasta, ulkoapäin katsoen tapahtuvasta yhteiskunta- ja sen väkivaltakoneiston kritiikistä, kertomaan tapahtumia itse systeemin sisältä päin. Tämän tietysti mahdollisti osaltaan hänen eteneminen kriminologin urallaan ja alan profesuurin hoitaminen poliisiammattikorkeakoulussa. Mielenkiintoista on juuri se, kuinka Persson ei yritä millään tavoin tehdä Säpoa (säkerhetspolisen) eli Ruotsin turvallisuus- ja tiedustelupalvelua naurettavaksi, kuten hänen ihailemansa parivaljakko Maj Sjöwall ja Per Wahlöö aikoinaan. Heidän esimerkkiään muuten seurasi moni dekkaristi meilläkin.
Teos alkaa siitä, kun Ruotsin turvallisuuspoliisi saa Englannista vihjeen Skanssenilla Ruotsin kansallisuuspäivänä valmisteltavasta terrori-iskusta. Sen kohteena on ensisijaisesti Ruotsin kuningaspari. Bonuksena terroristit olettavat saavansa saaliikseen muutaman tilaisuuteen saapuvan ministerin ja korkeita virkamiehiä sekä tietysti mahdollisimman paljon tavallista juhlayleisöä. Säpon pääjohtaja antaa tehtävän turvallisuuspoliisin operatiiviselle johtajalle Lisa Matteille, joka on tuttu hahmo muutamista Perssonin aiemmista romaaneista. Vihjeen selvittämiseksi Mattei joutuu välittömästi lentämään muutaman kolleegansa kanssa Englantiin sikäläisiä viranomaisia tapaamaan.
Brittien vihje koskee Eskilstunassa asuvaa ja parhaillaan Britanniassa opiskelevaa somalinuorukaista. Briteillä on salattua näyttöä tämän osallisuudesta maassa aiemmin jalkapallostadionilla toteutettuun tuhoisan terroritekoon. Brittien tiedon mukaan Skanssenin attentain tulisi ottamaan vastuulleen terroristijärjestö Al-Shabaab ja nimenomaa sen Somaaliassa oleva haara. Sama taho, joka oli vastuussa Britanniassakin tehdystä iskusta. Tutkintaan panostetaan monenlaisia resursseja ja eri tutkintalinjoja käydään läpi. Tuskaa tutkijoille tuottaa, kun epäillyksi ilmoitettu nuorimies näyttää puhtaalta niin menneisyyden kuin nykyisyyden osalta. Kaiken kukkuraksi englantilainen nainen, somaalinuorukaisen rakastajatar, näyttää kadonneen mystisesti. Onko tuo nainen kääntynyt islamiin ja ryhtynyt terrorismin tukijaksi piilotellen itseään terrori-iskua odotellen, vai onko hänet kenties surmattu?
Tutkijoille nousee epäilyjä pitääkö vihje lainkaan paikkansa ja jos pitää, niin missä määrin. Briteillähän voi olla omia tavoitteitaan pelissä mukana. Eikä tässä vielä kaikki. Matteille syntyy myös epäilys, että myyrä on päässyt soluttautumaan turvallisuuspoliisiin. Tuo epäily syntyy, kun somaalinuorukaisen prepaid-puhelimeen tulleet pari epäselvää viestiä näyttävät muuttaneen tämän käyttäytymistä. Tämän enempää ei ole syytä kirjan juonen yksityiskohtia avata, vaan säästää se makupaloineen teoksen lukijoiden nautittavaksi.
Persson on aikaisemmissa kirjoissaan, etenkin välfärdsstatens fall -trilogiassaan kyennyt piirtämään erinomaisia ihmistyyppejä teoksensa henkilöhahmoiksi, kuten Sjöwall ja Wahlöö aikoinaan. Näistä jo ”Den döende detektiven”-teoksessa kuolleeseen Lars Martin Johanssoniin törmää kirjan sivuilla edelleenkin Lisa Mattein muisteluina. Toinen Perssonin elävästi kuvaama hahmo, sikaileva komisario Evert Bäckström, vilahtaa niin ikään kirjassa kerran. Ehkä Persson itsekin havaitsi tässä kirjassa olleiden tyyppien hienoisen valjuuden, koska turvautui näiden kahden värikkään persoonan käyttöön.
Kannan pientä pelkoa Perssonin fiktiivisten hahmojen tulevasta kohtalosta. Pelkoa siitä, ettei niille käy samalla tavoin kuin Sjöwallin ja Wahlöön luomille komisario Beckille, Lennart Kollbergille, Einar Rönnille, Fredrik Melanderille ja etenkin Gunvald Larssonille. Maj Sjöwall luovutti, ilmeisesti hyvästä rahasta, nuo tyypit uusien taitamattomien tekijöiden käsittelyyn ja sen raiskauksen jälkeen heitä ei enää ole entisiksi tunnistanut. Mikael Persbrandtin runnomisen jäljilta erittäin mielenkiintoisesta tyypistä, Gunvald Larssonista, tuli sadistinen psykopaatti. Pelko ei liene turha tässäkään tapauksessa, koska Persson on jo myynyt Yhdysvaltaltoihin romaanihenkilönsä, komisario Evert Bäckströmin. Tämä seikkailee nyt jenkkien televisiosarjassa ”Backstrom ”. En tiedä, millaisen menestyksen tuo hahmo on jenkeissä saanut, paljonhan riippuu sarjan käsikirjoittajista, mutta hahmona Evert Bäckström kuvaa hyvin tätä uusliberalistista yhteiskuntaamme ja sen ahneutta. Ehkäpä myös kirjailijoiden?
Suosittelen tämän ”Pommimies ja hänen naisensa”-kirjan lukemista hyvästä rikoskirjallisuudesta kiinnostuneille, vaikka se ei aivan Perssonin upeinpien teosten tasolle yllä. Silti teos ylittää tasollaan moninkertaisesti suurimman osan nykyisen dekkarikirjallisuuden tulvan tekeleet. Se pysyy aiheensa ja sen käsittelyn puolesta hyvin kasassa ja on niin aiheensa kuin sen käsittelyn kannalta täysin uskottava. Tuskin kenelläkään on enää Anders Breivikin Oslon keskustassa ja Utøyan saarella toteuttamien hirmutekojen jälkeen otsaa kieltää samanlaisten tapahtumien toistumisen toisissakaan pohjoismaissa. Teoksesta puuttuvat tietenkin poliisitutkintaan, kriminologiaan ja oikeudenkäyttöön liittyvät virheet, joita vilisee toivottoman usein aivan lukukelpoisessakin rikoskirjallisuudessa.
Ja lopuksi sokerina pohjalla: Leif GW Perssonilta ilmestyi tämän vuoden syksyllä uusi romaani nimeltään ”Kan man dö två gånger? En roman om ett brott”.