Takavuosina tunnettu televisiomainos kysyi: ”Mitä voi saada 50 pennillä?” Vastaus kuului, että lautasellisen hyvää ja ravitsevaa kaurapuuroa. Samaa tyyliä lainataksemme voimme kysyä, mitä voi saada 12,98 eurolla päivä? Varmaan vieläkin monta lautasellista ravitsevaa kaurapuuroa, mutta se ei ole täydellinen vastaus. Kaurapuuron tai päivittäisen elannon lisäksin kyseisellä summalla tulee saada henkilökohtaiseen ja kodin puhtauteen liittyvät asiat, paikallisliikennemaksut, puhelimen käyttömenot, TV-lupa, sanomalehden tilaus, internetin käyttökulut, informaatiomenot, vaate- ja jalkinemenot, harrastus- ja virkistysmenot, ilman lääkärin määräystä hankitut lääkkeet, hoitotarvikemenot sekä muuhun kuin sairauden hoitoon määrätyt lääkkeet sekä muut jokapäiväiseen toimeentuloon liittyvät menot. Kyse on näet summasta, jolla yksin asuvan tai yksinhuoltajan on elettävä, jos eläminen perustuu toimeentulotukeen.
Summa on ruhtinaallinen, sillä tekeehän se kuukaudessa peräti 389,37 euroa. Sillä summalla kauppakamarin johtava toimihenkilö tarjoaa rapparikaverilleen jo hyvän illallisen jossakin tasokkaassa paikassa. Tai jos hän haluaa käyttää rahan johonkin toiseen tarjolla olevaan palveluun, voi joku virolainen Eva raottaa hänelle yhden kerran pikku budoaarinsa ovea ja samalla jotain muutakin. Ruhtinaallinen summa siis, jos uskomme maamme toiseksi suurimman hallituspuolueen, kokoomuksen johtavia voimia. Puolueessa on näet nyt herätty havaitsemaan, että hyvinvointiyhteiskuntaan on rakennettu sosiaalinen pommi. Pommi, joka syö taloudelliset resurssit ja estää taloudellisen kasvun.
Viimeisimmän irtioton kokoomuksen eduskuntavaalien aikaisiin höpinöihin on ottanut puoluelehti Nykypäivä, Eero Iloniemien 17.8. päivätyllä jutulla. Se on ehkä puolueen toistaiseksi räväkkäin hyökkäys hyvinvointivaltion ideaa vastaan. Jo jutun otsikko ”Onko hyvinvointivaltio epäyhtälö?”, antaa ymmärtää, että nyt puolue on paljastamassa todellisen karvansa. Suden ei enää tarvitse verhoutua kapiseen lampaannahkaan, vaan sen voi heittää huoletta pois. Peto saa olla aito, oma itsensä pitkästä aikaa. Se lieneekin helpottava tunne monelle oikeistopolkujen tallajalle.
Jutussaan Iloniemi huutaa apuun mm. kansakunnan pääunilukkaria puhemies Sauli Niinistöä, joka ei porvariveljeä hätään jätäkään. Niinistö todistaa kansakunnan hyvinvoinnin saavuttaneen tason, jossa materiaalinen vauraus on työnteon esteenä. Vapaa-aikaa arvostetaan aivan liikaa. Hyvinvointiin on syntynyt yhtälö, jossa kasvanut rahan määrä lisää pahoinvointia. No, tästä on tehtävissä ilmeisesti johtopäätös, että rahan määrää on vähennettävä, jotta pahoinvointi vähenisi ja työnteko maittaisi. Toisaalta jää kyllä ihmettelemään, miksi joidenkin onnellisten kohdalla kokoomus ei pidäkään enää pahana varallisuuden kasvua? Se on silloin jopa suotavaa. Näin lienee asianlaita Niinistön itsensäkin kohdalla. Työ maittaa miehelle, vaikka ansiotaso on posketon. Vaarallista korkea tulotaso on vain keskiluokalle ja kansan köyhimmälle osalle.
Jutussaan Iloniemi toteaa myös sosiaalimenojen osuuden budjetissa nousseen vuoden 1987 24 prosentista viime vuoden 26 prosenttiin. Hän antaa ymmärtää, että kyse on jostain todella huolestuttavasta ilmiöstä. Joko Iloniemi on tehnyt huonoa taustatyötä tai sitten hän kirjoittaa tarkoitushakuisesti. Totuus nimittäin on, että sosiaalimenojen osuus Suomen bruttokansantuotteesta on hieman alle EU-maiden keskitason. Henkeä kohden laskien Suomen ostovoimakorjatut sosiaalimenot ovat itseasiassa EU-maiden keskitasoa. Sitä paitsi kaikista sosiaalimenoista valtion talousarvion kautta rahoitetaan vain noin kolmannes. Nyt pitää kyllä huolestuneena kysyä, miksi Iloniemi kirjoittaa muunneltua totuutta?
Jutun keskeinen pointti on kuitenkin huonosti valmisteltu hyökkäys köyhyyskäsitettä vastaan. Sen tavoitteena on ilmeisesti ollut kohdistaa poliittista painetta jatkossa toimeentulotukeen. ”Asiantuntijoina” Iloniemi käyttää tuotantotalouden (sic!) professoria Paul Lillrankia ja kansanedustaja Harri Jaskaria. Kokoomuksen köyhyysasiantuntija Jaskari on auktoriteetti, joka on kirjoittanut myös opintoaineistoja aiheesta Kansalliseslle Sivistysliitolle. Tiedä häntä, miten kansalliset voimat maassa ovat sitten sivistyneet, mutta vakavaa huolta asian puolesta on kyllä syytä kantaa, siksi suuria sammakkoja arvoisa kansanedustaja suustaan päästelee.
Jaskarille näyttää olevan pohjaton ihmetyksen aihe käsite ”suhteellinen köyhyys”. Se ei näytä millään aukenevan tälle ”asiantuntijallemme” ja sitä taas meidän on syytä syvästi ihmetellä. Jaskarille köyhyys on ilmeisesti aina absoluuttista, johon kuuluvat vilu, nälkä, asunnottomuus, kerjääminen sekä roskisten tonkiminen. Mikäli oikein olen kirjoituksen sisällölliset tavoitteet tulkinnut, sitä köyhyyttä kokoomus myös Suomeen kaipaa. Tässä mielessä onkin ymmärrettävää, että Jaskari ei tajua suhteellisen köyhyyden käsitettä. Siis sitä, että suomalainen vertaa pärjäämistään elämässä toisen suomalaisen kanssa eikä esimerkiksi kiinalaiseen kolleegaansa tai afrikkalaiseen hottentottiin. Jaskarille joku voisi myös kuiskata, että tämä on aivan kansainvälinen tapa tutkia köyhyyttä. Samainen kuiskaaja voisi samalla kertoa, että valtakunnan sosiaalimenojen suurin menoerä on vanhuuteen kohdistuvat menot, joita on noin kolmannes kaikista sosiaalimenoista. Toiseksi suurin sairaus ja terveys. Yhdessä nämä menoerät muodostavat yli puolet kaikista sosiaalimenoista. Niiden osuus tulee myös kohoamaan tulevina vuosina. Toimintarajoitteisuusmenojen osuus on noin 13 prosenttia. Lapsiperheisiin kohdistuvien menojen osuus on 11 prosentia. Työttömyysmenojen osuus on noin 8 prosenttia. Näiden lukujen valossa jutun painopisteen valinnassa ei siis ole mitään pohjaa. Mieli sille kyllä löytyy, mutta se ei taas ole kaunista kerrottavaa.
Köyhyysasiantuntija Jaskarin olisi kannattanut vaivautua lukemaan esimerkiksi tänä vuonna julkaistu tutkimus ”Köyhyys Suomessa 1971-2004”. Siinä käy kiistattomasti ilmi, että kaikilla mittareilla mitattuna taloudellinen köyhyys on kasvanut Suomessa vuodesta 1990 vuoteen 2004. Näin on, valittiinpa köyhyysrajaksi 40, 50 tai 60 prosenttia mediaanitulosta. Tähän rinnalle voidaan nostaa tieto vajaan parin viikon takaa. Sen mukaan Suomen hyvätuloisin prosentti on kolminkertaistanut reaalitulonsa 14 vuodessa. Hyvätuloisimman prosentin käteen jäävä tulokin on kasvanut 14 vuodessa 172 prosenttia. Keskituloisten ryhmässä kasvu on ollut vain 21 prosenttia. Nämä luvut jo sinänsä kertonevat sen puppugeneraattorin tuotoksen tason, jota Nykypäivä yrittää syöttää kansalle.
Vielä eduskuntavaalien alla poliittista oikeistoamme edustava kokoomuspuolue vannoi pohjoismaisen hyvinvointivaltion nimeen. Tätä todistaessaan puolueen sananselittäjillä taisi silloin olla oikean käden sormet selän takana ristissä. Asioita seuraavalle tämä sananhelinän valheellisuus oli toki tiedossa, mutta monelle puolueen sanoman todesta ottaneelle paluu oikeistoarkeen on ollut katkera herätys. Me rintamavastuussa olevat demarit olemme vain odottaneet, milloin kokoomus heittää uuden neokonservatiivisen vaihteen päälle. Ja nyt se on laitettu.
Nykypäivän juttu kertoo kaikessa karuudessaan sen mistä kokoomuksen politiikanteossa on kysymys. Valtakunnan ahneimmat eivät tyydy osaansa, vaan himoitsevat lisää – myös köyhien osan. Kokoomuksen takana olevat voimat vihaavat ajatusta yhteisvastuusta ja siitä, että kaikille voitaisiin turvata yhtäläiset lähtökohdat elämässä.
Äitini suku oli kotoisin Kivennavalta. Lapsuudesta jäi mieleen koko joukko sananlaskuja, joita äiti ja etenkin hänen tätinsä käyttivät. J otenkin tähän yhteyteen sopii mielestäni hyvin eräs kivennapalainen sananlasku: ”Tassuuvest mielpaha, ei osan vähhyyvest.”
Reino Seppänen 21.08. 2007