Helsingin Sanomat kertoi 17.02.2021 lehdessä, kuinka poliisilla on tutkinnassa ”turvallisuusalan” äärioikeistolainen ryhmä, jota epäillään rikollisesta toiminnasta.  Huolta on herättänyt ryhmän sisäinen viestintä, missä on todettu sisällissotaan tai vallankumoukseen kiihottavaa ainesta.  Koska tutkinta on meneillään ei siitä ole vielä tiedotettu julkisuuteen kovinkaan laajasti.  Erityisen kiinnostavaa olisi tietää, miten hyvin ryhmä on organisoitunut ja minkälaiset ovat sen yhteydet niin kotimaisiin kuin ulkomailla toimiviin fasistiryhmiin.  Valistunut arvaus on, että sellaista perustetta löytyy ainakin ”syytä epäillä”-argumentin verran, koska asian kanssa on tultu jo julkisuuteen. 

Ei ole mikään salaisuus, että kotimaisissa turvallisuusorganisaatioissa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen ”äärioikeistolaisia” voimia, joita voidaan huoletta kuvata sanoilla fasisteja tai natseja.  Syyt siihen, miksi poliisi ja armeija ovat viranomaisia, joissa oikeistolainen ääriajattelu ja fasistit ovat ”yliedustettuja”, ovat monet.  Tärkeimmät niistä liittyvät maamme historiaan ja kulttuurilliseen perimään.

Reilut 100 vuotta sitten käyty sisällissota päättyi valkoisen eli porvarillisen osapuolen voittoon.  Tuon kansalaissodan jälkeisten vuosikymmenien ajan molemmat organisaatiot miehitettiin ”luotettavilla voimilla”, mistä maamme porvarillisten puolueiden keskuudessa vallitsi suuri yksimielisyys.

Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet olivat omituista ”puolidemokraattista” aikaa, jolloin maan eliitissä ja erityisesti väkivaltakoneistossa vaikutti merkittävä fasistinen ”akanvirta”, jolla oli jatkuvia vaikeuksia hyväksyä hiljainen, mutta sitkeä demokratisoitumisprosessi.  Suomen demokratian pitkäaikaisena uhkana oli äärimmäisen oikeiston ja suoranaisen fasismin vaikutusvallan kasvu, jopa väkivaltainen vallanotto maassa.  Suurin uhka olivat kansalaissodan jälkeiset vuodet ja 30-luvun vaihde.  Myös sota-aikaan liittyi vaaroja oikeistoradikaalien voimien vallankaappauksesta.  Paineita kasvatti liittolaisemme natsi-Saksa, jonka häämöttävä tappio oli lähes yhtä suuri uhka kuin olisi ollut sen voittokin.

Siihen nähden, kuinka paljon poliisissa, valtiollisessa poliisissa ja puolustusvoimissa oli äärioikeistolaista radikalismia kannattavia ja niitä myötäileviä voimia, on hämmästyttävää, miten vähäisillä seurauksilla tuosta vaikeasta ajasta selvittiin.   Näin siitä huolimatta, että noiden voimien tuottamia laillisuuden rikkomuksia ja suoranaisia rikoksia oli itse asiassa valtava määrä.  Tuota aikakautta ei valitettavasti vieläkään ole pystytty käymään läpi valon kestävällä tutkimuksella.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut suomalaisen demokratian kehittymisen ja kasvun kautta.  Sen alkuvaihetta rasittivat vielä oikeistoradikaalit voimat, jotka nyt piiloutuivat rauhansopimuksen lakkauttamista järjestöistä pesunkestäviin demokraattisiin puolueisiin, mutta elivät kaksoiselämäänsä ”perinnetoimintaa” harjoittavissa organisaatioissa.  Tällä alueella olisi monellekin tutkijalle mielenkiintoinen työkenttä perattavaksi.  Itse aikoinani seurailin ihan vain harrastuksesta, minne mikäkin vikisijä ui uponneista aatteiden ja ideologioiden laivoista.

Mielenkiintoinen sivujuonne tässä esillä olevassa asiassa on rauhansopimuksen politiikkaan ja laajemminkin yhteiskuntaelämään tuomat vasemmistososialistit ja kommunistit.  Juuri poliisin ”demokratisoimisen” nimissä kommunistit pääsivät käsiksi aiemmin oikeistoradikaalien miehittämään valtiolliseen poliisiin ja miehittivät sitä hyvin nopealla tahdilla niiden maiden malliin, joihin puna-armeija oli sodan aikana istuttanut omat kannattajansa hallitusvaltaan.  Suomessa tuo hanke ei onnistunut, kun sosialidemokraatit ja porvaripuolueet pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, ettei ”Tsekkoslovakian tie” ole meidän tiemme.  Tuo Valpon valtausyritys jätti kuitenkin yhden trauman ja varoituksen siitä,  että niin poliisi kuin puolustuslaitos on varmistettava ”omilla miehillä”.   Parhaiten tästä ”periaatteesta” on hyötynyt puolueena kokoomus, vaikka mm. suojelupoliisin johdossa on ollut muutama keskustan mieskin (ja nimenomaa mies).

Tämä kyseinen periaate on kuitenkin loukannut pahoin suomalaisen kansanvaltaisen oikeusvaltion kehittymistä ja siten myös kansalais- ja ihmisoikeuksia.  Kävin aikoinani pari tiukkaa keskustelua 80-luvun alussa silloisen sisäministeriön virkamiehen Markku Salmisen kanssa erään seminaarin väli- ja vapaa-ajalla.  Rehellisenä miehenä Salminen joutui väittelyssä lopulta tunnustamaan, että aikoinaan oli ollut seulontaa poliisikouluun pyrkivien keskuudessa, mutta ettei enää tuohon aikaan olisi ollut.  Kovin argumenttini oli 70-luvulla tehty poliisien äänestyskäyttäytymistä koskenut tutkimus.  Se paljasti kylmän tosiasian, että maassa oli kokoomus poliisi.  Sittemmin Salminen, nyt jo manalle mennyt hieno ja hauska mies, toimi korkeissa viroissa niin vankeinhoito- kuin poliisihallinnossa.

Saattaa olla, että Salmisen vakuuttelu siitä, ettei poliisiin pyrkivien seulontaa enää tapahdu, on totta.  En edelleenkään voi silti sulkea pois sitä mahdollisuutta.  Siksi tyrmäävä tuo viimeinenkin tutkimus on ollut.  Toisaalta myönnän myös organisaatiokulttuurin vaikutuksen.  Sen murtaminen koulutuksessa ennakolta on perin vaikeaa.  Olen huomannut tämän parhaiten vankeinhoitoalalla.  Alan koulutus on ollut erittäin hyvää.  Monessa tapauksessa ”rokotus” ei ole silti tehonnut, vaan työnarki on vahvistanut vanhojen työntekijöiden luutuneiden, jopa ihmisvihamielisten asenteiden omaksumista.  Ehkä samat prosessit toimivat myös poliisikoulutuksen ja arkityön osalta?

En ole uskonut, kuten Salmisellekin totesin, että poliisivoimia komennettaisiin kokoomuksen puoluetoimistosta tai Työnantajien keskusliitostakaan.  Kyse ei ole siitä, vaan demokraattisen yhteiskunnan luonteesta, jossa kaikkien yhteiskuntaluokkien, intressiryhmien edut ja oikeudet tulee olla tasavertaisia.  Tuo tasavertaisuus ei voi toteutua, jos esimerkiksi valtion väkivaltakoneistot ovat miehitetyt vain yhden tai kahden aatesuunnan edustajilla.

Muistan nuoruudestani tilaisuuden, missä keskusteltiin natsien valtaannoususta Saksassa 1933.  Esiin nousi vanhan saksalaisen sosialidemokraatin, virkansa natseille menettäneen ja leirille joutuneen poliisipäällikön toteamus, että heidän otteensa natseihin ei ollut tarpeeksi kova.  Se petti poliisiorganisaatiossa olevien natsien ja heidän myötäjuoksijoittensa takia.  Kadulla räyhänneille natsihuligaaneille sen paremmin kuin kommunisteille ei olisi saanut antaa yhtään tilaa, vaan taltuttaa ne voimalla.  Samalla tapaa heiltä olisi pitänyt viedä tila kaikissa muissakin yhteyksissä.  Tätä mahdollisuutta ei saa antaa meidänkään oikeistoradikaaleille!

En voi välttyä tietyltä analogialta tuon 1930-luvun alun Saksan ja eräiden nykyisten EU-maiden välillä.  Noiden maiden joukossa on myös rakas isänmaani Suomi.  Viimeisimmän poliisien mielipidetiedustelun mukaan kyseisen ammatin keskuudessa suosituin puolue on perussuomalaiset.  Se on hyvin huolestuttava asia ja sen pitäisi huolestuttaa kovasti muitakin kuin minua.  En olisi näin paljon huolestunut, jos puolueen johdossa olisi Timo Soini populistiporukkansa kanssa.  Tosiasia kuitenkin on, että puolue on vallattu peruspopulisteilta.  Sen kaappasi haltuunsa, oman suunnitelmansa mukaisesti Suomen Sisu -nimisen järjestön ryhmäkunta, jonka esitysten mukaisesti puoluekokous hylkäsi kaikki perinteiset perussuomalaiset johdostaan.  Lienee turha mainita, mitä aatetta tuo ryhmäkunta yrittää piilotella!

Tämän valtauksen jälkeen nykyinen persupuolue on osa pohjoismaista äärioikeistolaista liikettä.  Mitä tuo liike tarkemmin sanottuna on, siitä lähemmin tulevaisuudessa.  Se sanottakoon, että niissäkin piireissä kiinnostus poliisista ja armeijasta sisältää muutakin kuin ase- ja sotahulluutta.  Suomen yhteiskuntajärjestyksen pahin uhka ei todellakaan ole islamilaiset terroristit tai kotimaiset anarkistit, kuten eräältä taholta yritetään uskotella.  Pitääkö meidän nähdä väkivallantekoja ja kuolonuhreja Ruotsin, Norjan ja monen muun eurooppalaisen valtion tapaan, ennen kuin todellinen uhka otetaan todesta?

Reino Seppänen