”Ennen sisäänkäyntiä vankilan vastaanottotilaan, aivan kadun varrella, seisoi kaksi merimiestä. Heitä ympäröi kadettien rengas. Pidätettyjä oli kaikkiaan noin puolitoista sataa. Menossa oli Petropavlovsk-taistelulaivan pidätettyjen merimiesten vastaanotto ja rekisteröinti. Valtava tšekisti pukeutuneena polvipitkään takkiin, ratsastushousuihin, erinomaisiin saappaisiin ja Kuban-lakkiin, torui viisittätoista kuulusteltavana olevaa merimiestä ratsupiiskaa heiluttaen. Tšekistin sukunimi oli Kulikov, muistan sen hyvin. Kulikov moitti merimiehiä ja sanoen heille:
– Te nartunpenikat, te ammuitte hyvin!
– Ne ampuneet ovat olleet Suomessa jo pitkää, huomautti yksi merimiehistä hänelle.
– Kuka puhui, huusi Kulikov?
– Minä, vastasi merimies.
– Oletko tykistön miehiä, kysyi Kulikov?
– En, vaan palomies, oli vastaus.
– Minulla ei ole aikaa juosta selvittelemässä näitä juttuja ylöspäin. Maksatte nyt heidän ja itsenne puolesta!
Edellä olevan tapauksen kertoi eräs Kronstadtin jälkiselvittelyistä hengissä selvinnyt. Saarelta oli paennut tuhansia ihmisiä niin kapinallisia kuin heidän perheitään. Jäljellejääneitä oli paljon, joista enemmistö oli kuitenkin kapinaan osallistumattomia. Tšeka (Neuvostovallan poliittinen poliisi, viralliselta nimeltään ”Yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan), veti suurta nuottaa tiheällä verkolla.
”Oikeudenjakoa” kapinallisille
Kronstadtin vallanneen Tuhatšhevskin armeijan perässä seurasi suuri joukko ihmiskohtaloiden hallitsijoita: tutkijoita, syyttäjiä ja vallankumoustuomioistuimen tuomareita. Heti saavuttuaan Kotlininsaarelle, he ryhtyivät töihin. Urakka oli suuri, mutta siihen oli valmistauduttu huolella. Jokaiselle kuulusteltavalle jaettiin kaavake, mikä sisälsi 35 kysymystä kolmelle arkilla. Erityisen tarkasti pyrittiin kartoittamaan asianomaisen luokkatausta ja poliittinen näkemys. Tämä implikoi mitä ilmeisemmin pyrkimystä vahvistaa kansannousun pikkuporvarillinen ja vastavallankumouksellinen luonne.
Kyselylomake täytettiin kuulustelutilanteessa tutkijan läsnä ollessa. Tutkija kirjoitti myöhemmin samalle lomakkeelle muutamalla rivillä käsityksensä kuulustelun kulusta ja saamistaan vastauksista sekä ehdotuksensa kaavakkeen täyttäjän tulevasta kohtalosta. Tämän jälkeen Suomen vastaisen rajan rajaturvallisuuden erityisosasto antoi päätöksensä, joka kirjoitettiin pääsääntöisesti käsin samaan kyselylomakkeeseen. Tuomioiden vaihtoehtojen kirjo oli teloituksesta kolmesta viiteen vuoteen pakkotyötä.
Keisarillisen Venäjän levottomuuksien rankaisemisen tapaan, kapinallisten tuomitseminen oli bolsevikeilta yhtä nopea ja epäoikeudenmukainen toimenpide. Yhteensä yli 10 000 ihmistä tutkittiin syytettyinä. Heistä 2103 tuomittiin kuolemaan. 6 459 ihmistä tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin, pakkotyöhön tai lähetettiin työarmeijaan. ”Suosituin” vankeustuomio näyttää olleen rangaistus viiden vuoden pakkotyöhön. Tuomiot toteutettiin keskitysleireillä, joista suosituin oli Valkealla merellä sijainnut Solovetsk. Noin kaksi ja puolituhatta Kronstadtin siviiliä karkotettiin Siperiaan. Vain 1464 ihmistä vapautettiin pidätyksestä.
Kuolemaantuomituista kolme, Valk, Pavlov ja Patrushev, olivat vallankumouskomitean jäseniä. Muut viidestätoista komitean jäsenestä olivat Suomeen paenneiden joukossa, kuten myös kenraali Alexander Koslovski, jonka kontolle bolsevikit laittoivat koko kapinayrityksen. Nämä kolme saivat avoimen oikeudenkäynnin, joka toteutettiin Kronstadtin merivoimien upseerien salissa. Samassa paikassa tuomittiin myös kapinallisten Kronstadtin Izvestija -lehden toimittaja Anatoli Nikolajevits Lomanov, joka oli toiminut myös ensimmäinen Kronstadtin työväenedustajien neuvoston puheenjohtajana. Kaikkiaan yksityisen oikeudenkäynnin sai vain 13 henkeä. Heidät tuomittiin kapinan johtajina ja vastavallankumouksellisina salaliittolaisina. Heidät kaikki teloitettiin kaksi päivää Kronstadtin valtaamisen jäkeen.
Valtaosa tuomioista annettiin kuitenkin Petrogradin Tšekan päätöksellä perustuen lähinnä kyselykaavakkeeseen ja kuulustelijan lausuntoon. Tällainen tuomio oli esimerkiksi Kirill Aleksejevitš Sarichevin (1892-1921) kohdalla. Hän oli taustaltaan talonpoika ja VKP (b):n jäsen lokakuusta 1919 syyskuuhun 1920. Hänet valittiin Kronstadtin jäänmurtajien edustajana kokoukseen, missä taas valittiin Kronstadtin vallankumouskomitea. Tšekan pöytäkirjan mukaan hänellä oli ollut mahdollisuus poistua kapinan sytyttyä Petrogradiin, mutta hän jäi Kotlinsaarelle ja suostui värväytymään taistelulaivan Petropavlovskiin. Sarichev ammuttiin Petrograd Tšekan päätöksellä.
On myös huomattava, että Kronstadtin taistelujen päättymisen jälkeen useita satoja kapinallisia ammuttiin välittömästi ilman oikeudenkäyntiä. Tapa, jota meidän omassa kansalaissodassa valkoiset toteuttivat vähintään samalla innolla kuin bolsevikit. Tätä toimintaa edellytti jo kahden komissaarin, pohjoisen ryhmän Jevgeni Wegerin ja eteläisen ryhmän Kliment Vorošilovin valtausjoukoille antamat käskyt. Etenkin komissaari Wegerin kerrotaan toteuttaneen antamaansa ohjetta niin suurella hartaudella, että hän sai siitä huomautuksen Kronstadtin komendantiksi korotetulta Pavel Dybenkolta.
Kapinan osapuolten miehistötappiot
Kapinallisten pidätyksistä, kuulusteluista ja tuomituista saadut tiedot ovat luotettavampia kuin tiedot kapinassa kaatuneista ja haavoittuneista esitetyt. Tämä johtuu siitä, että kommunistivallan kukistuttua Neuvostoliitossa, avattiin aiemmin tutkijoiltakin suljettuina olleita repressiivisen koneiston arkistoja julkisuuteen. Ensimmäinen näistä oli 1997 avattu sarja ”Venäjä 20-luvulla”. Päätöksen koko avattavalle sarjalle kirjoitti akateemikko Alexander Nikolajevits Jakovlev. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään “Kronstadt 1921”. Taisteluissa kaatuneiden ja haavoittuneiden tilastoja ei niissä asiakirjoissa näytä ilmeisesti olleen. Ehkä valtion repressiivinen koneisto ei ollut niistä kiinnostunt?
Osapuolten menetyksistä on jo sata vuotta kerrottu eri lähteissä vaihtelevia tietoja, joiden ääripäät ovat kaukana toisistaan. Kysymys on tietysti politiikasta, jossa totuus on usein harvoin kohdattu asia. Outoa kuitenkin on, että vielä sadan vuoden jälkeen asiasta kiistellään. Ensimmäinen neuvostotahon tieto on Pietarin armeijan sairaanhoitopalvelun kertoma ”pravda”. Sen mukaan mukaan 3. – 21. maaliskuuta välisenä aikana kirjattiin puna-armeijalta 527 kuolemantapausta, 4 127 haavoittunutta ja 158 vakavia mustelmia saaneita henkilöitä!
Jokainen tuon aikaista sotimista vähääkään tunteva ihminen ei voi kuin nauraa noille luvuille. Tuhansien ja massamitassa kymmenien tuhansien miesten hyökkäys avojäällä kohti hyvin varustettuja asemia, kohti raskaskaliiberista tykkitulta ja konekiväärejä, tuottaa taatusti enemmän kuin tuon ilmoitetun määrän kaatuneita!
Hyökkäävän puolen kaatuneiden ennätysarvion heittää äärioikeistolainen Suomen Sotilas -lehti numerossan kolme vuonna 1930. Sen mukaan linnoitusten valtauksessa olisi bolshevikeilta kaatunut Kronstadtin piirityksessä ja valloituksessa maaliskuun seitsemännen ja 17 päivien välisenä aikana kaikkiaan 30 000 – 40 000 miestä. Luku on huima, koska se on lähes yhtä paljon, mitä saaren vallanneiden joukkojen määrä oli ollut. Tosin suomalaiset äärioikeistolaiset tahot väittivät noiden joukkojen kokonaismäärän olleenkin 120 000 – 150 000 miestä. Varmemmaksi vakuudeksi Suomen Sotilas -lehti toteaa bolsevikkien tappioiden ollen ehkä vieläkin suuremmat. Näin siksi, että eräät (nimeltä mainitsemattomat tahot) olettavat heidän mieshukkaa suuremmaksi, koska bolsevikit itse surmasivat joukoittain omia miehiään pakottaessaan näitä konekivääritulen avulla etenemään avoimella jäällä.
Väite konekivääreillä hyökkäämään pakottamisesta on noussut muutamassa muussakin lehtijutussa esiin, mutta ei varsinaisesti missään vakavammin otettavissa lähteissä. Väitteen arvoa heikentää sekin, ettei yhtään konkreettista esimerkkiä sen tueksi ole kyetty esittämään. Ainoa pakottamiseen viittaava esiin noussut konkreettinen väite koskee bolsevikkien ensimmäistä hyökkäystä, jossa 27. jalkaväkidivisioonan 561. rykmentti kieltäytyi osallistumasta taisteluun. Tällöin Pavel Dybenkon sanotaan pakottaneen aseella uhaten ja ampuen joukkoa hyökkäämään siinä sanottavammin onnistumatta. Konekivääreillä omien ampuminen on siinäkin mielessä epäuskottavaa, koska 17. päivän operaatioon osallistuneet joukot olivat bolsevikkien eliittiä, luotettavia ja taistelumoraaliltaan hyviä.
Sotilaiden motivoiminen aseilla uhkaamalla ei sinänsä ole taistelutilanteissa poikkeuksellista. Sitä tapahtui molemmissa maailmansodissa ja useissa armeijoissa. Neuvostoarmeijan tapana oli monesti motivoida rangaistuspataljoonien miehiä tuomalla armeijan omien turvallisuusjoukkojen miehet konekivääreineen hyökkäävien joukkojen taakse. Aikaisemmin salattu käytäntö on nykyään tunnustettu ja se on näytetty mm. uusissa sodasta kertovissa elokuvissa. Käytäntö ei toki ollut vain Neuvostoliiton käytössä.
Paul Avrich toteaa, Yhdysvaltain tuolloisen konsulin arvioon tukeutuen bolsevikkien tappioiksi Kronstadtin operaatiossa noin 10 000. Tämä luku on ilmeisen lähellä totuutta, koska se toistuu useissa luotettavan tuntuisissa jutuissa ja selvityksissä. Kapinallisten menetyksistä ei niistäkään ole mitään eksaktia tietoa, mutta taistelutilanteiden jälkeisissä teloituksissa ja kuolemantuomion saaneiden ulkopuolella kuolleiden määrän arvioidaan olleen noin tuhat henkeä. Suhde on toki epäsuhtainen, mutta yleisesti on tiedossa hyökkäävän puolen tappioiden olevan suuremmat kuin puolustavan. Toisaalta suurta eroa selittää hyökkääjien vaikeat olosuhteet ja puolustajien käytettävissä olevan tulen suuruus.
Kapinallisten pako Suomeen
Arviot Suomeen tulleiden Kronstadtin kapinallisten määrästä ovat vaihdelleet 6 500 ja 8 000 välillä. Viimeisimmät suomalaiset arviot päätyvät tuohon 6 500 pakolaisen määrään. Tarkkaa määrää paenneista ei tietenkään voida sanoa, koska välttämättä kaikki eivät edes rantautuneet Suomeen tai tulleet viranomaisten tietoon. Suuruusluokka on silti oikea. Juuri tuo pakolaisten suuri määrä oli ongelma Suomen hallitukselle ja valtiontaloudelle, olihan maamme itsekin vasta toipumassa hiljattain käydystä kansalaissodasta.
Viranomaiset reagoivat pakoon ja sen nostamiin ongelmiin kuitenkin suhteellisen nopeasti. Nääntyneet pakolaiset olivat viluissaan ja nälissään kostean sekä vaarallisen pakoreitin vuoksi. Ensihätään rannalle sytytettiin nuotioita ja pyrittiin ruokkimaan pakolaiset. Everstiluutnantti Erik Heinrichs johti toiminnan organisointia ja Kronstadtin pakolaisten majoittamista. Heidät siirrettiin Kannaksella oleviin sijoituspaikkoihin. Upseeria majoitettiin Terijoen huviloihin, aliupseerit ja sotilaat sekä siviilejä seudun parakkeihin. Varsinainen pakolaisleiri perustettiin Inon entiseen linnoitukseen Suomenlahden pohjukkaan.
Epäröityään pitkään hallitus päätti myöntää pakolaisille myös turvapaikkaoikeuden. Elämä leireillä oli karua, suhteet suomalaisiin paljolti ongelmalliset. Pahinta oli kuitenkin jatkuva, taustalla väijyvä pelko palauttamisesta takaisin Neuvosto-Venäjälle. Kaikkia tuo pelko ei kuitenkaan vaivannut, ei ainakaan suuremmissa määrin, koska osa pakolaisista päätti palata vapaaehtoisesti Neuvosto-Venäjälle jo syksyllä 1921. Tuohon palaajajoukkoon kuului peräti 3 100 henkeä. Neuvosto-Venäjä myös sääti 2. marraskuuta 1922 kansannousun osallistujille osittaisen armahduksen. Se koski vain kapinallisten rivimiehiä. Tätä paluumahdollisuutta käytti hyväkseen noin 1 300 pakolaista tammikuun 1923 ja helmikuun 1924 välisenä aikana. Voittajien leppymättömyyttä kuvaa se, että julistettu amnestia oli vain keino houkutella kapinallisia takaisin maahan koston varmistamiseksi. Heidän pidätykset jatkuivat 1920- ja 1930-luvuilla. Tuomiot myös saattoivat uusiutua, kuten muillekin poliittisille vangeille usein tapahtui etenkin Stalinin hirmuvallan vuosina. Joitakin kapinallisista kuitenkin säilyi vapaampiin aikoihin asti kertomaan omat tarinansa.
Suomeen jäi pysyvästi asumaan noin 1600 Kronstadtin pakolaista. Elämä ei ollut täällä heille useinkaan helppoa itsenäistymisen jälkeisinä ryssävihaa tihkuvina vuosikymmeninä. Monet vaihtoivatkin sukunimensä. Kansalaisuuden he saivat vasta sodan jälkeen, useimmiten 1950-luvulta lähtien. On tietenkin korostettava, että suuri osa kansastamme suhtautuivat venäläisiin hyvinkin suopeasti. Ryssävihaa ylläpitivät äärioikeistolaiset järjestöt, osa oikeistolaisista ja etenkin suojeluskunnat. Tämän vihankylvön voi todentaa mm. aikakauden Hakkapeliittalehdistä.
Kronstadtin kapinan vaikutus VKP (b):n politiikkaan ja yhteiskuntaan
Kapina ”Venäjän vallankumouksen kehdossa” järkytti syvästi bolsevikkeja ja heidän tukijoitaan. Sitä ei haluttu uskoa spontaaniksi kapinoinniksi epäoikeudenmukaiseksi koetusta elämästä, syvästä elintarvikepulasta, oikeuksien loukkaamisista ja ihmisten kaikinpuolisesta järkyttävän huonosta kohtelusta. Kapinan syy kipattiin notkeasti räyhäävien anarkistien, petollisten mensevikkien ja sosiaalivallankumouksellisten niskoille. Sopiva kapinajohtaja saatiin entisestä tsaarinkenraali Koslovskista.
Kronstadtin kapina oli neuvostoliittolaiselle historiankirjoitukselle ja -kirjoittajille todella kuuma peruna. Niitä ”perunoita” oli toki useita muitakin. Kirja ”Neuvostoliiton historia. Lyhyt katsaus” (ei julkaisuvuotta), kertoo kyseessä olleen ”Kronstadtin valkokaartilaiskapinan”, jonka punaisen armeijan joukko-osastot likvidoivat yhdessä VKP (b):n X edustajakokouksen edustajien kanssa. Varsinainen historiankirjoituksen kukkanen tämäkin selitys! ”NKP:n historian lyhyt esitys” (1970), ei oikeastaan kerro senkään vertaa. Sen sijaan lukuisat venäläiset nettijutut avaavat Kronstadtin tapahtumia laajasti ja monesta näkökulmasta. Tämä kertoo siitä, kuinka objektiivisuuteen pyrkiminen kukkii routaisessakin maassa. Toki noiden kirjoitusten joukosta löytyy vanhaa ja valheeksi osoitettua selitystä. Yritykset ovat lapsellisia, kun niitä verrataan Alexander Jakovlevin avaamien arkistojen antamiin tietoihin.
Totuus kapinasta oli kuitenkin toinen, kuin se jota VKP (b), sittemmin NKP ovat julkisuuteen syöttänyt. Tuo totuus oli myös tuolloisen bolsevikkijohdon tiedossa. Vielä ei eletty Josif Stalinin aikaa, jolloin eri toimijoiden tutkimustulosten piti asettua jo ennalta määrättyyn sisältöön ja todistaa se oikeaksi. Asia, joka ei ole suinkaan outo suomalaisellekaan historiankirjoitukselle. Kronstadtin valtaamisen jälkeen tšeka teki perusteellisen ja salaiseksi jääneen tutkimuksen kapinan syistä ja taustoista. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen julkiseksi tullut asiakirja kertoo mm. seuraavaa:
” … Tutkinnassa ei kuitenkaan saatu selville, että kapinan puhkeamista olisivat edeltäneet linnoituksen komentohenkilöstön keskuudessa toimineet vastavallankumoukselliset järjestöt tai ulkomaiden vakoojat. Tapahtumien kulku puhuu tällaista mahdollisuutta vastaan. Jos kapina olisi ollut jonkin sellaisen salaisen järjestön työtä, joka oli olemassa ennen sen syntymistä, niin tämä järjestö ei olisi ajoittanut sitä siihen aikaan, jolloin polttoaine- ja ruokavarastot riittivät tuskin kahden viikon tarpeisiin, vaan siihen tilanteeseen, jolloin jää sulaisi… ”
Totuus kapinasta salattiin niin puolueen kaadereilta kuin kansalta. Sen sijaan puolueen johto alkoi varautumaan vastaisen varalle. Ryhdyttiin vahvistamaan puoluetta ja ottamaan paremmin haltuun niin maan hallintojärjestelmä kuin sen väkivaltakoneistot. Yhteiskunnan ”kriittiset elementit” päätettiin tuhota, mikä tarkoitti ”entisten” eli porvariston kontrollointia ja osittaista fyysistä tuhoamista. Sama kohtalo oli varattu myös vasemmiston poliittisille organisaatioille ja niiden aktivisteille. Vasemmiston (sosiaalivallankumoukselliset, mensevikit, anarkistit jne) toimintaa oli rankasta kontrollista huolimatta katsottu joskus läpi sormien. Syynä on saattanut olla aktivistien kartoittaminenkin vastaisen varalle. Nyt kieltoa tehostettiin ja niiden aktivistit vangittiin. Vankiloiden täyttymistä helpotettiin leirituomioilla ja fyysistä eliminointia tehostamalla. Oikeudenkäynnit eivät olleet julkisia eivätkä kuulusteltavat saaneet puolustaa itseään. Rangaistuksen määräämisen pohjana oli kuulustelupöytäkirja ja kuulustelijan ja hänen esimiehensä arviot. Tuomion määräsi tšekan tuomarit. Kuolemantuomiot vahvistettiin ylemmässä elimessä. Usein tuomioita jaettiin tekaistujen syytteiden ja keksittyjen salaliittojen pohjalta. Keino, joka Stalinin hirmuvallan aikana koki maassa renessanssin. Poliittisille vangeille aiemmin sallitut erivapaudet lopetettiin.
Suhtautuminen kaikenlaiseen kapinointiin ja niskurointiin rangaistiin ankarasti. Talonpoikaiskapinat kukistettiin raa`asti ja osin epäinhimillisin keinoin. Lakkoilut lopetettiin myös kovakouraisesti. Hyvin keskeinen keino VKP (b):n yhtenäisyyden saavuttamiseksi oli puolueen jäsenistöön kohdistuneet puhdistukset. Ne olivat myös askel kohti stalinistista järjestystä, mutta edelleenkin kriittinen ja argumentoitu keskustelu ja väittely oli puolueessa mahdollista. Samaa puhdistustyökalua käytettiin myös yhteiskuntakoneiston rakenteissa. VKP (b) vahvisti otettaan yhteiskunnasta ja tuo kehitys tulisi jatkumaan aina hulluuteen asti tulevina vuosikymmeninä.
Muutoksien lähtolaukaus oli Venäjän kommunistisen puolueen (bolshevikkien) 10. puoluekongressi 16. maaliskuuta. Tuolloin pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin kansannousua käsittelevä päätöslauselma puolueen yhtenäisyydestä:
”Se, että proletariaatin viholliset hyödyntävät kaikkia poikkeamia tiukasti johdonmukaisesta kommunistisesta linjasta, nähtiin selvimmin Kronstadtin kansannousun esimerkissä, kun porvarillinen vastarevoluutio ja valkokaartilaiset kaikissa maailman maissa osoittivat heti valmiutensa hyväksyä jopa iskulauseita, jotka suosivat Neuvosto-Venäjän järjestelmää, jos vain proletariaatin diktatuuri voitaisiin kaataa maassa. Sosialistivallankumoukselliset siis ja yleensä porvarillinen vastarevoluutio käyttivät Kronstadtissa iskulauseita, joiden väitettiin suosivan kansannousua Neuvosto-Venäjän järjestelmän hyväksi, mutta vastustivat hallitusta Venäjällä. Tällaiset tapaukset todistavat täysin, että valkokaartilaiset pyrkivät – ja kykenevät – ottamaan kommunistisen peitteen ja jopa ottamaan kantaa kommunismista ”vasemmalle”, jos vain ne voivat heikentää ja kaataa Venäjän proletaarisen vallankumouksen turvaa.”
Tämä päätöslauselma päätyi antamaan keskuskomitealle valtuudet karkottaa kuka tahansa jäsen jäsenet puolueesta perustelulla syyllä:
”Tiukan kurinalaisuuden varmistamiseksi puolueen sisällä ja kaikessa neuvostotyössä sekä mahdollisimman hyvän yhtenäisyyden aikaansaamiseksi ja samalla eliminoimalla kaikki fraktiot, edustajakokous antaa keskuskomitealle täydet valtuudet soveltaa kaikkia puolueen rangaistustoimenpiteitä aina puolueesta karkottamiseen asti. Kurinalaisuuden rikkomista tai fraktioiden synnyttämistä tai suvaitsemista ei sallita. ”
Kyseisen päätöslauselman luonnosteli itse Lenin. Alustava luonnos on luettavissa hänen kootuista teoksista, osa 32 ja samoin Kustannusliike Edistyksen julkaisemista Valittujen teosten 10. osasta. Luonnos eroaa jonkin verran itse edustajakokouksen hyväksymästä. Tämä päätöslauselma onkin mielenkiintoinen siksi, koska sen sisällössä näkyy sama huolettomuus vallan väärikäyttämisen mahdollisuudesta kuin Leninin muissakin ajatuksissa vallankeskittämiseen (mm. puolueteoria ja ns. ”demokraattisen sentralismin” idea). Myöhempi kehitys on osoittanut, että tuolle Leninin huolettomuudelle ei ollut mitään järjellisiä perusteita.
Ilmeisesti myös Lenin säikähti vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen ja lokakuun vallankaappauksen linnoituksen kapinaa. Se lienee ollut hänelle eräänlainen hälytyssingnaali tarpeesta höllätä kuristuspantaa. Ainakin Isaac Deutscher kertoo Leninin sanoneen Kronstadtin kapinasta : ”Tämä oli salama, joka valaisi todellisuutta paremmin kuin mikään muu.”
Nuo puoluekongressin päätökset näyttävät, kuinka Kronstadtin kapina synnytti bolsevikeissa argumentaation, joka entisestään vahvisti puolueen eliittiluonnetta ja rajasi muutenkin käsittämättömän ahdasta demokraattisen sentralismin ajatusta. Sosialismin alkuperäinen idea etääntyi yhä kauemmaksi bolsevismista ja etenkin sen käytännöistä. Otteiden koventamisen rinnalla uusi talouspolitiikka NEP, joka rajatusti salli yksityisen yritystoiminnan ja mahdollisti talonpoikien tuoda osan tuotannostaan markkinoille, vakautti tuolloista neuvostoyhteiskuntaa ja antoi kansalle toivoa. Kaikki tuo oli vain hetken kestävää, tyyntä rajumyrskyn edellä.
Reino Seppänen
Linkit: