Demokratia ja oikeusvaltio ovat kriisissä tällä rakkaalla Telluksellamme. Kriittisessä tilassa ovat myös sananvapaus ja totuus. Kaikki nuo teemat ovat Suomessakin uhanalaisia lajeja, huolimatta keskittyneen median ja sitä ohjailevan Mediapoolin uhosta ja itsekehusta. Tai ehkä juuri siksi. Meillä ollaan kuitenkin vielä kaukana siitä tilanteesta, joka vallitsee itäisessä naapurimaassamme Venäjällä. Kaikki nuo neljä asiaa eivät oikeastaan ole koskaan kuuluneetkaan venäläiseen yhteiskuntaan ehkä joitakin pieniä tuokioita lukuun ottamatta. Nyt niiden viimeinenkin elintila ollaan viemässä nykyisen putinilaisen väkivallan kuristusotteessa. Maailman demokraattiset ihmiset, jotka eivät suinkaan ole niitä jotka siitä suurinta ääntä pitävät, katselevat tuon viimeisen vapauden kuolinkorahtelua kauhistuneena.
Vuoden 2021 viattomien lastenpäivän sanomalehti kertoo kahden palstan uutisessa, kuinka Venäjän ”oikeuslaitos” on mätkäissyt maan yhdelle kansalaisaktivistille Juri Aleksejevitš Dmitrijeville pari vuotta lisää lusittavaa viime vuonna langetetun 13 vuoden lisäksi. Jo tuo tuomio on pituudeltaan sellainen, josta meillä istutaan keskimäärin elinkautinen eli murhasta. Tiedän toki, kriminologiaan vähintään nyt jo yli 40 vuotta tietystä syystä perehtyneenä ja opiskelleena, etteivät tuomiot ole verrannollisia eri kulttuureiden kesken, mutta tapauksessa on paljon muutakin hämärää. Se kerrottakoon tässäkin.
Dmitrijevin tuomio tuli adoptiolapsen hyväksikäytöstä, joka rikoksena on tietysti inhottava. Syyttäjän vaatimus oli 15 vuotta. Ensimmäinen tuomio syytteen pohjalta annettiin heinäkuussa 2020. Pituudeltaan se oli kolme ja puoli vuotta. Venäläisen oikeustavan ja putinilaisen kostotavan mukaan tutkintavankeus oli lähes tuon annetun tuomion mukainen. Ensimmäinen tuomio implikoi sitä, että pituudeltaan se lienee ollut vastaavista rikoksista annettun suuruinen. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt valtaeliittiä. Ja kas vain! Herkällä korvalla oikeaa vallanlähdettä kuunnellut ”oikeus” tuomitsi Juri Aleksejevitšin lusimaan lisää 13 vuotta. Mutta tämäkään ei riittänyt kostoa himoitseville. Niinpä ”oikeus” lätkäisi miehelle vielä syyttäjän (lue: eliitin) vaatimat puuttuvat vuodet lisää lusittavaa.
Mikä irvokas näytelmä! Mutta koskaan eivät vallantäyteiset, ominipotenssin harhassa elävät eliitin yksilöt ajattele oikeudenmukaisuutta eikä edes välttämättä omaa mainettaan. Siihen löytyy poliittisten syiden lisäksi useimmiten myös psykiatriset syy. Ainakin tässä tapauksessa. Syyllistyikö Juri Aleksejevitš rikokseen, josta häntä syytetään? Sitä emme oikeasti tiedä, koska Venäjällä ei ole aitoa objektiivista rikosprosessin tutkintaa eikä rehellistä oikeudenkäyttöä. Ei ainakaan poliittisiksi luokiteltavissa tapauksissa tai tapauksissa, joissa kansalainen / organisaatio yrittää hakea oikeutta eliittiin tai sen suojelukseen kuuluvia henkilöitä haastaen. Esimerkkejä on lukemattomia! Jotain kertoo tämän rikoksen prosessista sekin, että aikaisempien tietojen mukaan ei itse uhriksi nimettykään tiennyt häntä kohdanneesta rikoksesta!
On myös merkittävää, miten syyte Juri Aleksejevitšiä vastaan koskee rikosta, joka on luonteeltaan perin inhottava ja suuren yleisön mielestä kovan tuomion ansaitseva. Tässä piileekin mahdollisuus, että kansalaisliike, joka pitää syytteitä ja annetuja tuomioita poliittisena vainona, on hyvinkin oikeassa. Juri Aleksejevitšin maine tahrataan ensin vastenmielisellä rikoksella, jonka jälkeen onkin sitten hyvä perustella ankara tuomio. Tässä on putinilainen eliitti mahdollisesti turvautunut Atlantintakaisiin oppeihin. ”Salaisessa” CIA:n opaskirjassa menetelmä oli yksi keskeinen keino liata epämiellyttäviksi koetut vastustajat. Tekaistut syytteet vahvistettiin todeksi tekaistuin todistein. Niinpä aikoinaan ihmisen nimeäminen homoseksuaaliksi oli mainio keino mustamaalata vihamiehiksi tunnettuja. Tähän keinoon turvautuivat monet suomalaisetkin lajitoverimme taannoin. Usein myös avuliaitten kätyrien ja median avulla. Nyt tuo keino ei enää ole kovin tehokas, koska homot ovat vapaaehtoisesti astuneet kaapeistaan ja komeroistaan ulos, vieden pedoilta yhden raateluhampaan suusta. Venäjällä, joka vielä kärsii homofobiasta, keino lienee yhä tehokas.
Mikä sitten on suututtanut putinilaisen eliitin Venäjällä niin pahasti, että se on turvautunut tällaiseen vastenmielisen näytelmän uusioesitykseen Stalinin ajoilta? Vastaus löytyy juuri tuolta Stalinin ajalta. Siis ajalta, jota presidentti Vladimir Putin ja hänen nuoleskelijansa haluavat kunnioittaa eräänlaisena suuruuden ja sankaruuden aikakautena. Kunnioittaa miljoonista uhreista ja Uralin vuorten korkuisista kärsimyksistä huolimatta. Juri Aleksejevitš totuuteen pyrkivänä historianharrastajana, mutta poliittisesti ilmeisen lukutaidottomana ja yksilönä kunnioitettavan uppiniskaisena, likasi objektiivisuudellaan tuota putinilaisten vaalimaa sankari-Stalinia ja hänen hirmuhallintonsa aikaa. Mies löysi vuosina 1997–1998 kaksi suurta joukkohauta-aluetta Karjalan tasavallasta. Murhattujen uhrien tarkkaa määrää tuskin tunnetaan, mutta Krasny Borin joukkohauta sisöltänee ainakin 1200 uhria, kun taas Sandarmohin joukkohaudassa lepää liki 10 000 uhria. Kansallisuudelta kirjo on suuri ja joukossa tietysti myös meitä tsuhnia. Siten meillä naapureillakin lienee jotakin oikeutta arvostella gospodin Putinia ja hänen koplaansa?
Tässäpä sitä onkin syytä kerrakseen rangaista Juri Aleksejevitš Dmitrijeviä. Oikea rangaistus olisi varmaankin antaa niskalaukaus isä-Aurinkoisen tapaan. Siihen ei vielä putinilainenkaan ”oikeus” voit syyllistä rikoslain mukaan tuomita. Mutta ainahan voi tarjota siellä vankilassa terästettyä teetä, jos tuomittu ei muuten ymmärrä poistua tästä maailmasta.
Reino Seppänen
Ehdokkaani aluevaaleissa
