Oikeusmurha vai arvotonta ilveilyä?

Aamulehden mukaan laittomasta uhkauksesta tuomittu kokoomuksen kansanedustaja ja entinen puoluesihteeri Harri Jaskari tyytyy käräjäoikeuden päätökseen.  Jaskari sai vuonna 2004 esittämästään gruusialaisen sapelitanssin hämäläisestä muunnelmasta (a´la leipäveitsi) 55 päiväsakkoa, joiden kokonaismäärä on 2200 euroa.  Samalla hänet tuomittiin maksamaan oikeudenkäyntikulut.  Nyt julkistettujen tietojen mukaan Jaskari oli kääntynyt seitsemän lakimiehen puoleen, joiden yhteistä ohjetta noudattaen hän päätti jättää valittamatta hovioikeuteen.  Voi vain kuvitella, minkälaisen laskun edustaja Jaskari maksaakaan noista väitetystä seitsemästä neuvosta!  Voi olla, että Jaskarin sakot ovat noiden laskujen rinnalla kolikkojen kilinää.

Jaskarin päätöksen ymmärtää suhteessa siihen, että mies on roikkunut löysässä hirressä jo pitkään. Niin pitkään, että välissä käytiin eduskuntavaalitkin.  Näissä vaaleissa kokoomuskansa luotti yhteen parhaimmista pojistaan ja valitsi hänet edustamaan intressejään Arkadianmäelle.  Tämähän toki on mahdollista, varsinkin, kun käräjäoikeus ei kiirehtinyt asian käsittelyä, vaan juttu siirtyi armollisesti tai onnekkaasti vaalien yli.  Langettava tuomio ei ehkä samanlaista menestystä tälle aikamme sankarille olisi tuonut.  Saamansa kohtelun Jaskari kuitenkin palkitsi väitteillään oikeusmurhasta.  Liike oli niljakas, koska siinä leimattiin julkeasti Tampereen käräjäoikeus, syyttäjä ja tapausta tutkinut poliisi.  Koko tämän ketjunhan on pitänyt epäonnistua, jotta edustaja Jaskarin ”oikeusmurha” olisi mahdollista. Jaskarin uskottavuus olisi ollut monin verroin suurempi, mikäli hän olisi valittanut tuomiostaan hovioikeuteen.  Sitä Jaskari ei tehnyt.  Hän valitsi toisen tien ja ”marttyyrin kruunun”.  Jaskari ”profiloi” itsensä oikeusmurhan uhriksi.  Siten mies liittyi siihen pitkään ja katkeamattomaan väärin tuomittujen jonoon, joka on muun muassa täyttänyt Suomenmaan rangaistuslaitokset kautta aikojen.

Jaskarin kärsimyskruunun kirkastajaksi nousi sangen nopeasti kokoomukseen kristillisistä loikannut nykyinen MEP Eija-Riitta Korhola kokoomuksen Nykypäivässä julkaistulla kolumnillaan.  Tämä Eija-Riittahan sai vaalien alla kuuluisuutta juoruamalla nettisivuillaan pääministeri Vanhasen uudesta romanssista.  Samalla tuli myös puheenjohtaja Kataisen tukistukset, koska Korholan teksti soti puolueen etupyyteitä vastaan.  Korholan kirjoitus Nykypäivässä on sinänsä mielenkiintoinen, koska siinä kannetaan harvinaista huolta oikeuslaitoksemme toimimisesta länsimaisten oikeusperiaatteiden mukaisesti.  Tätä on tervehdittävä toki ilolla, koska kokoomus ei kovinkaan usein ole historiamme aikana vastaavanlaista huolta asiasta kantanut.  Ei edes silloin, kun eduskunnan, siis tasavaltamme lainsäätäjän, varapuhemies kidnapattiin, pahoinpideltiin ja istutettiin muurahaispesässä.  Silloiset kokoomuslaiset näkivät asiassa vain hevosenleikkiä, mikä kanta on hyvin dokumentoitu historian sivuille.  Meidän tamperelaisten tuolloinen pormestari Väinö Hakkila sai heidän mukaansa vain sen minkä ansaitsi.

Korhola asettuu kolumninsa kautta siihen oikeistolaiseen tulkintaperinteeseen, joka aktivoituu vasta silloin, kun julkisuuden keskipisteeseen nousee taloudellisen tai poliittisen eliitin aatekumppaneita.  Sama ilmiöhän kohdattiin joitakin vuosia sitten, kun leivättömän pöydän ääreen joutui leegio porvarillisia talousrikollisia.  Silloinen metakka johti siihen, että talousrikollisuuden tutkinta- ja syytekynnys nousi moninkertaisesti.  Se lienee ollut operaation tarkoituskin.  Huvittavinta näissä tilanteissa on tietenkin se, että poliittisen oikeiston kritiikki tosiasiallisesti kohdistuu omiin aate- ja puoluetovereihin.  Eräissä tapauksissa myös rotary-, lions- ja vapaamuurariveljiin.  Ei liene mikään salaisuus, että tasavaltamme poliisi, syyttäjälaitos ja oikeusasteet ovat enimmäkseen miehitetty poliittista oikeistoamme äänestävillä virkamiehillä.

Kolumnissaan Eija-Riitta Korhola toteaa mm.:”Tutkinnan aikana kävi ilmi, että todistaja oli ristiriitainen ja antanut prosessin kuluessa vääriä lausuntoja, jotka itsekin perui.”  Todistajalla Korhola tarkoittaa asianomistajaa eli uhria.  Hänen kertomuksen sekavuutta oikeus tuskin kovin paljoa ihmetteli.  Uhrien lausunnot kun pääsääntöisesti ovat ristiriitaisia johtuen jo tapahtumien aiheuttamasta järkytyksestä.  Pikemminkin voisi lausuntoa epäillä, mikäli kertomus olisi ollut terävä ja johdonmukainen.  Myös uhrin rikosrekisterin olemassa olo on Korholalle näyttö epäuskottavuudesta.  Siinäpä sitä onkin todella jo perustetta uskoa, että Jaskari puhuu totta!  Korhola ei pohdi pätkääkään sitä, mistä merkintä on tullut.  Voisi nimittäin ajatella, että sillä seikalla todella voisi olla merkitystä uskottavuutta arvioitaessa.  Minua kyllä kiinnostaa kovasti, mihin arvon europarlamentaarikko vetää uskottavuuden rajan.  Onko kokoomuksen nykyinen puoluesihteeri oikeudessa uskottava, vaikka hänellä on merkintä omaisuusrikoksista?  Entä tulisiko Kari Häkämiehen mahdollinen todistajalausunto ottaa täydestä, koska hänellä on pahoinpitelytuomio?  Listaa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkään.  Korholalle varmaankin riittää uskottavuuden mittariksi kokoomuspuolueen jäsenkirja tai sen puute.  Suomessa se ei vielä kyllä oikeudelle riitä, sen verran kauas on kuitenkin tultu tuolta Lapuan lain ajoilta.  Onneksi!

Uhrina olleen naisen lausumia puolsi toinen, naispuolinen todistaja.  Tämänkin todistajalausunnon Korholan komian talon emäntä vähättelee pois, koska kyseessä oli uhrin ystävä.  Siis, kuten Korhola kolumnissaan toteaa: ”Sana vastaan kahden ystävyksen sana”.  Vastaavissa tilanteissa näyttö on ollut riittävä aiemminkin, mutta ehkä silloin pelissä ei ole ollutkaan kokoomuksen jäsenkirjan omaavaa syytettyä?  Todetaan nyt kuitenkin, ettei syyttömyyden tai syyllisyyden perusteeksi riitä mitkään tuntemukset tai kutinat.  Siis, vaikka Eija-Riitalla onkin tieto a` priori Jaskarin syyttömyydestä, samaa kykyä selvännäkemiseen ei oikeudella kuitenkaan ollut.  Sen täytyi onneksi nojautua ratkaisuissaan pelkkiin faktoihin.  Jaskarin ”rehellinen” naamataulu kun ei sille riittänyt vakuudeksi syyttömyydestä.  Mielenkiintoista, että meidän europarlamentaarikollemme tämä kyllä riittää näytöksi oikeusjärjestelmämme rappiosta!  Niitä rehellisiä naamatauluja kun pöydän väärällä puolella on sattumoisin ollut aikaisemminkin.

Eija-Riitta Korhola tavoittelee kolumninsa huipennusta toteamalla: ”Sanon suoraan, että poliitikkona minua pelottavat nämä heikon näytön esimerkit.  Aivan kuin jokin olisi muuttunut.  Entä jos joku ottaa näistä opiksi ja tajuaa, miten helppoa se on?”  Tämä Korholan toteamus on hyvin naiivi.  On kuin kananen olisi löytänyt suurenkin jyvän.  Ikävä sanoa, että kyse on oikeutemme periaatteista, joita on testattu jokaisessa istunnossa tähän mennessä ja tullaan testaamaan toivottavasti vastaisuudessakin.  Ikävä siksi, että tämän asian toteaminen paljastaa, miten hataralla pohjalla europarlamentaarikko Korhola on ristiretkensä perusteluissa.  Tämä kun on selvää kauraa jokaiselle oikeudenkäyttöä edes jonkin verran tuntevalle ihmiselle.  Minua puolestaan hirvittää se, miten merkittävään yhteiskunnalliseen tehtävään valittu poliitikko kyseenalaistaa oikeuden päätökset, syyttäjän syyteharkinnan johtopäätökset ja poliisin tutkintatulokset niin vähäisin ja läpinäkyvin argumentein mitä tämä arvoisa meppimme Korhola nyt tekee.  Eikö se osoita, kuinka vähän kuitenkin kokoomuksen puolueydin on edennyt oikeudentajun tiellä noista Lapuan lain ajoista?  Siis ajoista, jolloin syyllisyyden todistamiseksi ja näytöksi omankädenoikeuteen riitti SDP:n jäsenkirja.

Reino Seppänen          30.03. 2007