Simon Elo ja Juha-Pekka Tikka: ”Simon Elo. Poliittiset muistelmani.” Minerva Kustannus Oy, 2021
Simon Elo oli yksi niistä perussuomalaisista, jotka Halla-ahon johtamien suomensisulaisten toteuttaman puolueen valtauksen jälkeen erosivat perussuomalaisista ja perustivat oman Sinisen tulevaisuuden puolueen. Hänen vuonna 2021 julkaistut ”poliittiset muistelmat” tuovat osaltaan täydennystä noihin tapahtumiin. Kuten kaikki muistelmat ja osin myös suurelta osin erilaiset henkilöhistoriat, ovat vähintäänkin osa-totuuksia, täytyy Elonkin kirjaan suhtautua tietyllä varauksella. Hän katselee mennyttä omien tuntemustensa ja tulkintojensa kautta, vaikka antaakin kirjassan avoimen ja uskottavan kuvan itsestään.
Elon kirja kertoo ymmärtävälle lukijalle, kuinka hän politiikkaan mukaan tullessaan oli sangen naiivi ja poliittisesti kokematon. Hän on onnistunut säilyttämään nuo piirteet kaiken kokemansa jälkeenkin oikein huomattavassa määrin. Se on hyvä saavutus tässä yhä likaisemmaksi ja hävyttömämmäksi käyvässä politiikassa. Nuo ominaisuudet ovat olleet varmaan se panssari, joka on estänyt Elon ajautumisen perussuomalaisen puolueen vallanneiden fasistien liehakoksi. Siis suojanneet samalta kohtalolta, johon sortuivat muut mestari Halla-ahon käskyläisiksi jääneet edustajatoverit.
Simon Elon kirja on poliitikonkin kirjoittamaksi epätasainen ja, luvalla sanoen, hieman epärehellinenkin. Elo oli eräänlainen tähdennousu meidän kotimaisen politiikan taivaalla. Hän nousi perussuomalaisen nuorisojärjestön kautta näkyväksi toimijaksi politiikan näyttämölle. Elo ehti olla vain yhden kauden eduskunnassa ja kokea sinä aikana erään suomalaisen politiikan oudoimmista tapahtumista. Niihin kuului perussuomalaisten, suurehkon populistipuolueen valtaus ja siihen liittyvä fasististen ainesten nousu puolueen johtoon. Tämä hajoamisvaihe puoluekokouksineen ja uuden puolueen perustamisine vaatii vielä paljo selvitystyötä. Mitään erinomaisen uutta ja valaisevaa Elon kirja ei siihen tuo. Kaikki sama on kerrottu ja kirjoitettu jo useampaan otteeseen. Tyypilliseen muistelmatyyliin Elo jättää kuitenkin kertomatta paljon, selittää paljon, ymmärtää paljon ja antaa rivien välissä itselleen ja kavereilleen synninpäästön. Lukijan ei tule unohtaa tätä. Niin kuin Timo Soini, myös Elo ja kaikki muut perussuomalaisten johdossa olleet ovat kuitenkin osavastuussa fasismin renessanssista Suomessa.
Kirjan luettuani olen kuitenkin itse joutunut tarkistamaan käsityksiäni Simon Elosta. Ymmärrän nyt, että Halla-aho ja hänen hengenheimolaisensa nokesivat jo Timo Soinin puheenjohtajakauden loppupuolella koko tuolloista perussuomalaisten joukkoa. Soini teki itseasiassa suuren poliittisen virheen puolustaessaan näitä fasistisia käenpoikasia heidän erilaisten ääripuheiden ja -tempausten jälkeen. Fasismi, rasismi ja ihmisvihamielisyys on aina liannut liehakkonsa ja ymmärtäjänsä. Ja lopuksi saattanut monesti myös perikatoon. Tapahtumat ovat osoittaneet, että perussuomalaisissa oli lopulta monta demokraattia, jotka eivät lähteneet Halla-ahon kelkkaan tämän johtaman persupuolueen valtausoperaation jälkeen.
Kirjan alkupuolella Elo kertoo taustastaan ja siitä kuinka ”löysi” aatteellisen kotinsa perussuomalaisista. Simon Elo toimi ennen perussuomalaisiin liittymistä kristillisdemokraateissa. Hänen vanhempansa omasivat uskonnollisen maailmankatsomuksen ja toimivat kristillisdemokraattien riveissä. Mies itse on säilyttänyt tuon uskonsa, jonka sisällöllistä puolta ei minun kaltainen kristitty voi ymmärtää. Toisaalta Elo määrittelee itsensä konservatiiviksi. Onkin ymmärrettävää, että hänen keskiluokkainen taustansa ja arvot rajoittavat elämän ja maailman mieltämistä.
Elo kertoo kirjassaan liittyneensä perussuomalaisiin 26. syyskuuta 2009. Lokakuussa 2009 Simon Elo valittiin Perussuomalaisten Nuorten hallituksen varajäseneksi vuodelle 2010, ja vuonna 2011 Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajaksi. Sellaisena hän toimi vuoteen 2014 saakka. Poliittinen nousu on siis ollut nopeaa. Osaltaan se selittyy silä, ettei persunuorten organisaatio ollut verrattavissa suurten puolueiden nuorisojärjestöihin.
Aikaa myöten Elolle kävi selville, että nuorisoliittoa jakavat linjaerot ei niinkään henkilökysymykset sellaisenaan. Yksi keskeinen riitakysymys oli se, mihin kansainväliseen kattojärjestöön perussuomalaisten nuorten tulisi liittyä. Simon Elo halusi ”maltillisen konservatiivisen” EYC:n kattojärjestön jäseneksi. Hän ei ymmärtänyt vielä tuolloin, miksi monet vaikutusvaltaiset jäsenet vastustivat tätä vaihtoehtoa. Nopeasti se kuitenkin selvisi hänelle. Elo ei koskaan ole ollut Suomen Sisun jäsen, mutta monet hänen kritisoijat sitä olivat. Nuoriojärjestön varapuheenjohtaja Jenna Simula oli sisulainen. Samoin sitä oli ennen Eloa johdossa ollut ja ”sivuraiteille” pahoinpitelytuomionsa johdosta joutunut Mikael Lith. Tuo kaksikko suunnitteli vaihtavansa järjestön johdon mieleisekseen. Huomionarvoista on, että Lith toimi Brysselissä Jussi Halla-ahon avustajana ja sittemmin myös Laura Huhtasaaren.
Simon Elo vahvistaa kirjassaan sen yleisesti tiedossa olevan ”salaisuuden”, että Suomen Sisu on perussuomalaisissa kuin puolue puolueessa. Hän toteaa sisulaiset luottavan perussuomalaisten sisällä vain toisiinsa ja nostavan eri tehtäviin toisiaan. Elo toteaa, kuinka Jussi Halla-ahon puheenjohtajuuden myötä sisulaiset ovat puolueessa johdossa kaikilla sen tasoilla. Sekin on tieto, joka on ollut politiikkaa seuraavien tuntema jo pitkän aikaa.
Suomensisulaiset päättivät ottaa hallintaansa persujen nuorisojärjestön ja runnoa sen puheenjohtajaksi Simulan. Jenna Simula ilmoitti ehdokkuudestaan 30. syyskuuta 2013. Kuvaavaa on, kuinka äärioikeistolaiset käyttivät Suomen Uutisia, puolueen lehteä, härskisti propagoimaan Simulan ehdokkuutta. Lehti kommentoi Simulan asettumista ehdokkaasti ihastelevasti ja Suomen Sisun hengessä: ”Olisi hienoa, jos PS-nuoretkin saataisiin oululaisiin varmoihin käsiin. Suomen Sisuhan onkin jo olululaisen Olli Immosen jämäkässä johdossa”. Tämä jämäkkä Olli Immonen on tullut kansalle tutuksi synnyttämistään kohuista, mm. asettumisesta ryhmäkuvaan fasistisen Suomen Vastarintaliikkeen jäsenten kanssa. Simula toimi Immosen eduskunta-avustaja ja sai tältä tukea. Elo kertoo ymmärtäneensä asian vasta vuosia myöhemmin…
Elon kannatus oli kuitenkin vuoden 2013 marraskuussa Järvenpäässä pidetty nuorisojärjestön syyskokouksessa vielä vahvaa. Hänet valitiin uudelleen puheenjohtajaksi äänin 62-22. Elo pohtii sitäkin, oliko lukujen takana myös hänen lupauksensa tuomaa lisää olla asettumatta enää tämän jälkeen järjestön puheenjohtajaksi. Elo onnistui aikeissaan liittää persunuoret EYC:n jäseneksi. Tämä voitto oli kylläkin lyhytaikainen sillä suomensisulaiset järjestivät eron ja liittymisen äärioikeistolaiseen kattojärjestöön, kun Elo jätti puheenjohtajuuden vuoden 2014 lopulla.
Kirjassaan Elo otsikoi yhden luvun sanoilla, ”Pimeys valtasi puolueen nuoret”. Otsikointi kertoo tiivistyneesti sen, kuinka ”etnonationalistit” valtasivat nuorisojärjestön. Se oli, näin jälkeenpäin ajatellen, kenraalinharjoitus itse perussuomalaisten puolueen valtaukselle. Ulkopuolisen onkin vaikea ymmärtää, miksi niinkin ovelan politiikan konkarin kuin Timo Soinin päässä eivät hälytyskellot soineet jo tämän sisulaisten suorittaman operaation jälkeen. Sama ”sokeus” jatkui vielä senkin jälkeen, kun julkisuus jo useasti ja suureen ääneen varoitteli halla-aholaisten valtausyrityksestä.
Elo kertoo kirjassaan lukuisin esimerkein etnonationalististen persunuorten kirjoittelusta suljetuilla sivuillaan. Meno noilla sivuilla hirvitti järjestön terveitä jäseniä. Vuodot sivuilta aiheuttivat persuille, niin nuorisojärjestölle kuin myös puolueen johdolle kiusallista huomiota. Vaikeimpia tapauksia olivat Johannes Sippolan, Lapin piirin hallituksen jäsenen Matti Haapalan ja Helsingin akateemisten perussuomalaisten puheenjohtajan Nico Saramon kirjoitukset sosiaalisessa mediassa. Elo kertoo Haapalan vaatineen Twittrissä 21. tammikuuta 2018 ”useita ydinlatauksia Afrikkaan” kirjaimellisena ratkaisuna väestöräjähdykseen. Sippola taas oli kirjoittanut joulukuussa 2018 sosiaalisessa mediassa, kuinka ei-valkoiset voi olla suomalaisia ja esimerkiksi juutalaiset ja romaanit tulisi ohjata pois Suomesta verotuksellisin keinoin. Tämäntapaisten mielipiteiden julkistaminen laittaa pakostakin pohtimaan näiden kirjoittajien henkistä tilaa.
Kouvolalainen kaupunginvaltuutettu Antti Eskelinen ja persunuorten hallituksen jäsen, kommentoi keskustelupalstalla mm. seuraavanlaisesti: ”Uskaltaisin väittää, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta mokkakikkelit ja thaikkuhuorat eivät sytytä tässä järjestössä.” Toisessa viestissä kyseisellä keskustelupalstalla herra Eskelinen kertoi: ”Itse olen oppinut, että vaststajan ideologiaa ajavat petturit ammutaan.” Varmemmaksi vakuudeksi hän liitti kuvan sota-aikaisesta julisteesta, ”Petturin palkka on kuolema”. Persunuorten Lapin piirin puheenjohtaja Johannes Sippolan Elo kertoo jakaneen Georg Lincoln Rockwellia käsitelleen Sarastus-lehden kirjoituksen. Kyseinen herra Rockwell oli ”Yhdysvaltain natsipuolueen perustajia, kuuluisa holokaustin kieltäjä ja vakaumuksellinen kansallissosialisti.”
Ensimmäiset merkit puolueen eduskuntaryhmän hajaantumisesta Elo kertoo nähdyn eduskunnan kirjastossa pidetyssä ryhmäkokouksessa kesäkuun ensimmäisenä päivänä 2015. Kokouksessa valittiin Sampo Terho yksimielisesti ryhmän puheenjohtajaksi Jussi Niinistön esityksestä . Toisesta varapuheenjohtajasta tuli kiistaa, jossa ryhmän voimasuhteet ensimmäisen kerran selvisivät. Elo kertoo kuinka ryhmän ”maltillisten” olivat saaneet 16 äänellä läpi ehdokkaansa Ari Jalosen. Laura Huhtasaari sai vaalissa 9 ääntä. Tämä oli lähtölaukaus puolueen polarisoitumiselle. Sitä kiihdytti perussuomalaisten syksyn 2015 gallupeissa saamat huonot kannatuslukemat. Puolue putosi 4,3 prosenttiyksikköä ja sijoittui puolueista viidenneksi 10,7 prosentin kannatuksella. Niiden takana taas oli, kuten Timo Soini asian selitti ”sunnuntailisät ja pakolaispaketti” eli hallituspolitiikalla. Etenkin pakolaispolitiikan linja oli hallitusessa perussuomalaisten aiemman julistuksen vastaista. Tämä kannatuksen romahdus ja syyt sen takana, lisäsivät halla-aholaisten kannatusta perussuomalaisen jäsenistössä ja kannattajakunnassa. Soinin ja maltillisten aktiivinen kalvaminen kasvatti halla-aholaisten kannatusta.
Perussuomalaisten sisäinen taistelu kärjistyi, kun Timo Soini ilmoitti maaliskuussa 2017, ettei tule enää asetumaan ehdolle puolueen puheenjohtajaksi. Kesäkuun 10. päivä taistelu ratkesi Jussi Halla-ahon voitoksi jo ensimmäisellä kierroksella. Halla-aho sai 56,2 % äänistä ja hänen pahin kilpailijansa, Timo Soinin perintöprinssi Sampo Terho vain 37,2 %. Kun Halla-aholaiset miehittivät, kaikken järjen vastaisesti, myös muun puoluejohdon, oli perussuomalaisten kahtiajako ratkaistu.
Poliittisia tarkkailijoita on tuosta kokouksesta lähtien puhuttanut, kuinka tuo tulos on yleensä ollut mahdollista. Täysin ei asia ole avautunut vieläkään. Yleensä se, jolla on puoluekoneisto käytössään, korjaa voiton tällaisissa kisoissa.
Elo antaa kyllä kirjassaan pari selitystä asialle. Toinen niistä liittyy puheenjohtaja Timo Soiniin ja hänen asenteeseensa. Vaikka Elo ei sitä suoraan sanokaan, lopputulos johtui Soinin väärinarvioinneista. On ilmeistä, että Soinin vahva käsitys omista kyvyistään ja vahva omnipotenssin harha johtivat hänet arvioimaan virheellisesti omia mahdollisuuksiaan. Soini oli saanut usealta taholta lukuisia varoituksia Suomen Sisun Sisun aktiivisuudesta. Tieto Halla-ahon kannattajien operaatiosta oli suhteellisen laajasti politiikkaa seuraavien tiedossa. Soini ei noteerannut vihjeitä, etenkin ulkopuolelta tulleita.
Ehkä keskeisintä puheenjohtajavaalin lopputuloksessa oli puoluetoimiston soinilaisia vastaan tekemä myyräntyö. Sekin on outoa, ettei Soini ja hänen ryhmäkuntansa kyennyt aistimaan tätä vaaraa. Elo kertoo, kuinka perussuomalaisten Uudenmaan puheenjohtaja Pekka M. Salonen oli varoittanut Soinia tammikuussa 2017, siitä ettei puoluetoimisto tue häntä. Elo kertoo myös kuulleensa, kuinka Matti Putkonen, ”Hakaniemen Rottweileriksikin” kutsuttu, olisi ollut niitä johtavia henkilöitä, jotka vaikuttivat puheenjohtajavaalin lopputulokseen. Moni muukin asiaa seurannut on ollut samaa mieltä. Todisteena Elo kertoo, kuinka tuloksen ratkettua eläkkeelle jäämisen sijasta Putkonen päättikin jatkaa ”työmiehen” vakanssissaan persujen puoluetoimistossa.
Puheenjohtajan vaali ratkaisi perussuomalaisen puolueen jatkon. Puolueen eduskuntaryhmän enemmistö erosi puolueesta ja oli ytimenä uuden Sinisen tulevaisuuden puolueen perustamisessa. Halla-aholaiset kohdistivat eronneisiin ja uuteen puolueeseen valtavan häiritä- ja häpäisykampanjan. Elo toteaakin tästä taktiikasta: ”Jussi Halla-aho ei koskaan sano sosiaalisessa mediassa suoraan seuraajilleen, että teidän pitäisi käydä tämän henkilön kimppuun ja lähettää hänelle viestejä, mutta käytännössä ihmiset alkavat toimia niin.”
Tässä puoluetaistelun ratkaisevassa vaiheessa siniset tekivät monta poliittista mokaa eivätkä he myöskään osanneet kertoa potentiaaliselle kannattajakunnalle osaavasti ja uskottavasti omaa kantaansa. Halla-aholaiset onnistuivat leimaamaan siniset pettureiksi ja kiipijöiksi, joille ministerinarvot ja oma etu olivat perussuomalaisten aatetta (mikä se sitten lieneekään) tärkeämpi. Ulkopuolisesta havainnoitsijasta ei tämä arvio aivan väärässä ollutaan.
Simon Elon kirja on kokonaisuutena heppoinen teos. Sen tärkein anti on eittämättä kirjoittajan kyky vahvistaa tapahtumissa mukana olleena aikalaistodistajana toimittaja Lauri Nurmen kirjan ”Jussi Halla-aho – Epävirallinen elämäkerta” tapahtumat keskeisiltä osin. Tosin Elo ei hyväksy tiettyjä Soiniin ja sinisiin kohdistuneita Nurmen käsityksiä. Asia, joka heikentää Elon uskottavuutta ja hänen kirjansa todistusvoimaa kyseisten tapahtumien osalta. Elon kirja kannattaa kyllä lukea sillä se antaa karun kuvan Halla-ahosta ja Suomen Sisun roolista nykyisen perussuomalaisten puolueen taustavoimana. Erityisen herkullisia ovat monet kuvaukset suomensisulaisista persuista ja paljastukset heidän todellisista ajatuksistaan, joista suuri osa on kerrottu ryhmäkunnan suljetuilla sivuilla. Järkyttävää luettavaa!
Reino Seppänen
PS. Simon Elo lähti persuista halla-aholaisia pakoon Siniseen tulevaisuuteen ja sieltä kokoomukseen. Nyt kokoomus on kosiskelemassanäitä Elon pakenemia fasistijohtoisia persuja yhteistyöhön ja myös hallituskumppaneikseen. Nähtäväksi jää miten Simon-herra suhtautuu kristittynä ja demokraattina tähän epäsäätyiseen avioliittoon. Kysehän on miehen poliittisesta uskottavuudesta.
