Hilajattain saimme kuulla persujen puheenjohtajan, ministeri Timo Soinin vakuutuksen puoluetoveristaan ministeri Jussi Niinistöstä. Blogissaan Soini totesi, että puolustusministeriä yritetään pistää perusteetta kepin nokkaan. ”Tunnen Jussin pitkältä ajalta, hän ei ole fasisti”. Noinkohan on? Soinin sanomisten totuudellisuuden tuntien voi ainakin todeta, että nyt on Tuppurainen Tappuraisen takuumiehenä. Mutta katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin.
Joskus aikaisemmin varauksellinen suhtautumiseni Jussi Niinistöön perustui hänen olemukseensa, puhetapaansa ja kehonkieleen. Ne kertoivat minulle asioita, joita en tässä yhteydessä lausu julki, mutta voin kertoa mistä epäilyni johtuvat. Miehen koko olemus on varautunut ja jännittynyt. Hänen kiinteä katse vaanii kuulijan reagointeja. Harvoin huulille eksyvä hymy vaikuttaa halveksuvalta. Ilmeettömien kasvojen tiukasta suusta sanat tulevat hitaan harkitusti kuin hohtimilla esiin kiskottuina. Puhe on usein monitulkintaista. Näitä esityksiä katsoessani mieleeni nousi aina toteamus: ”Vai niitä miehiä”.
Perussuomalaisten puolueessa Jussi Niinistön asema tohtorismiehenä on tietenkin ollut voitokasta. Tosin kisassa on ollut muitakin korkeasti koulutettuja. Puolueen rakettimainen nousu, kun on vetänyt puoleensa monenlaista pyrkyriä. Ulkopuoliset tahot ovat useinmiten asemoineet Niinistön persujen äärioikeistolaiseen siipeen eikä suinkaan perusteetta. Tutkijana tohtori Niinistön kiinnostus on painottunut Suomen historian oikeistolaisiin voidaan jopa sanoa fasistisiin ilmiöihin. Pelkästään miehen tutkimuskohteen rajautuminen äärioikeistoon ei voi toki olla luokittelun perusteena. Mutta kylläkin se, miten tämä tutkittavaan ilmiöön suhtautuu ja antaa sille selityksen.
On muita vahvoja perusteita olettaa, että Jussi Niinistöä kiehtoo äärioikeistossa paljon vahvempi sidos kuin tieteellinen kiinnostus. Juuri hiljan törmäsin Facebookissa mielenkiintoiseen kommenttiin. Siinä kirjoittaja vastasi alussa mainitun Timo Soinin Niinistöä koskevaan blogiin pienellä muistelulla opiskeluajoiltaan. Hän kertoi Jussi Niinistön tulleen muutaman toverinsa kanssa johonkin opiskelijatilaisuuteen mustiin paitoihin ja sinisiin kravatteihin pukeutuneina. Värivaliokoima, joka on näkynyt miehen julkisissa esiintymisissä myöhemminkin. Viestinä ulkopuoliselle hyvin yksiselitteinen.
Kosketuspintaa äärioikeistoon Niinistöllä oli jo 1990-luvulla, jolloin hän kirjoitteli ja puuhasteli tuolloisessa Kansallinen Kulttuuririntama -järjestössä ja sen Valkoinen Rintama -lehdessä. Erään tiedon mukaan Niinistö kirjoitti lehteen Vihtori Kosolasta ihannoivan julistuksen. Niinistö oli Kansallisen Kulttuuririntaman johtajan Jukka I. Mattilan ystävä ja kirjoitti myöhemmin hämän kanssa kirjan Pohjan Pojat. Kuvahistoria suomalaisen vapaaehtoisrykmentin vaiheista Viron vapaussodassa 1919. (Helsinki: LAK-Kustannus, 1999).
Ihannoiva asenne Kosolaan ja Lapuan liikkeeseen säilyi Jussi Niinistöllä vielä myöhemminkin. Viime eduskuntavaalien jälkeen kiinnostuin enemmänkin herra Niinistöstä. Jopa niin paljon, että materiaalia hänestä kerätessäni lukaisin Niinistön, historoitsija Niinistön, kirjan Lapuan Liike. Kuvahistoria kansannoususta 1929–1932. (Helsinki: Nimox Ky, 2003). Kirja oli minulle järkytys. Siitä piti tuleman tänne Hervannan demarien Reksan palstalle kirjoitus, mutta se jäi raakileeksi, kun Niinistöstä tuli maamme puolustusministeri. Ajattelin, ettei ollut oikea hetki sellaiseen kirjoitukseen. Nyt se hetki kyllä on, kun tutkijatrio Aapo Roselius, Oula Silvennoinen ja Marko Tikka julkaisivat äskettäin kirjan Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. (WSOY 2016.) Kirja on tuhti paketti, 510 sivua tiukkaa tekstiä suomalaisesta äärioikeistosta. Juuri tämä kirja sai Timo Soininkin tarttumaan sanalliseen pesusieneen Jussi Niinistön puhtaaksi kuuraamiseksi.
Kyseisen teoksen ansiosta Jussi Niinistön Lapuanliiketta koskevan kirjan siteeratuimmaksi kohdaksi on tullut sivun 58 tekstinpätkä. Siinä kirjoittaja päkistää julki näkemyksensä Lapuan liikkeen tekosien luonteesta: ”Kyyditystoimintaa on sanottu aseettomaksi sissisodaksi. Se oli suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä. Kun kerran kommunistit halusivat elää sosialistisessa yhteiskunnassa, niin miksei heitä saisi ”auttaa” sellaiseen pääsemisessä?”
Näin kirjoittaessaan Niinistö hyväksyy moninaisen lapualaisten käyttämän väkivallan, kotirauhan rikkomiset, kidnappaukset, häpäisyt, nöyryytykset, pahoinpitelyt ja murhat. Tätähän tuo ”juureva kansanhuumorilla ryyditetty hevosenleikki” tosiasiassa merkitsi. Toiseksi Niinistö ”unohtaa” armollisesti, että Neuvostoliittoon yritettiin kyyditä muun muassa entinen tasavallan presidentti K.J. Stålberg, joka taatusti ei halunnut elää ”sosialistisessa yhteiskunnassa”.
Historioitsija Niinistölle käsite ”kommunismin vastustaminen” on sanapari, joka oikeuttaa kaikkeen pahaan vastustajia kohtaan. Tosin on lukuisia arvostettuja historioitsijoita, jotka kyseenalaistavat koko tuon uhkan. Toiseksi Niinistö ”unohtaa” tyystin, että sosialidemokraatit, joihin Lapuanliike kohdisti aivan samanlaisen rikollisen kyyditys- ja murhakampanjan, olivat kommunismin poliittisia vastustajia, tosin kansanvaltaisin keinoin. Siten Niinistön argumentit Lapuanliikkeen rehabilitoimiseksi vuotavat joka kulmasta. Viimeisen torpeedon niiden upottukseen lähettävät liikkeen aikalaisjäsenet, jotka avoimesti ja ylpeästi julistivat olevansa fasisteja. Kuinka tämä on voinut jäädä näkemättä tohtorismieheltä ja tutkijalta?
Eniten minua Jussi Niinistön tekstissä kuitenkin suututti seuraava kohta: ”Lapuan liike pakotti osaltaan sosialidemokraatit valitsemaan puolensa: hekin alkoivat vähitellen tuntea suomalaisen yhteiskunnan omakseen ja puolustamisen arvoiseksi. Vuoden 1918 haavat umpeutuivat, elintaso nousi ja kansa eheytyi.”
Vaatii kyllä göbbelsimäistä logiikkaa vetää tuollainen johtopäätös esimerkiksi Heinäveden kunnallislautakunnan sosiaalidemokraattisen puheenjohtajan Onni Happosen murhasta tai eduskunnan sosialidemokraattisen varapuhemiehen Väinö Hakkilan kyydityksestä. Kyllä nuo teot eivät kääntäneet sosialidemokraatteja Lapuanliikkeen ymmärtäjiksi. Ne olivat jakamassa kansaa entisestään ja viemässä uskoa etenkin maamme oikeuslaitoksen puolueettomuuteen. Köyhän pieneläjän suutari Mätön murhasta sai Vihtori Kosolan Pentti-poika peräti kahden vuoden tuomion. Näistä Jussi Niinistön sepustuksista voi puhtaalla omalla tunnolla hänelle sanoa: Häpeä, jos osaat! Tuskinpa osaa…
Vanha valkjärveläinen sanonta toteaa oikein mustasta asiasta: ”Nii on musta ko sepänakan perse.” Tuohon aitoon ja väkivallattomaan kansanhuumoriin piiloutuu hupaisa ajatus siitä, mitenkä se sepänrouvan pylly onkaan mustaksi tullut. Vaihtoehtoja on monia. Jussi Niinistön mustuuden alkuperää ei hirveän paljon tarvitse arvuutella. Kyllä mies on siitä mustunut, kun on ikänsä nuohonnut patamustien asioiden ihailussa. Eikä tuota pimeyden voimien tunnusta, mustaa, pelasta edes sininen solmiokaan.