Miksi vahvempi vainoaa heikompaa?
Ruotsalaiskirjailijan Niklas Natt och Dagin kolmas kirja 1700-luvun lopun Tukholmasta, nimeltään ”1795 Petojen naamiaiset” nivoo yhteen trilogian tarinat ja juonen kulut. Se ei kuitenkaan anna selityksiä synnyttämiinsä kysymyksiin. Natt och Dag tekee trilogiallaan obduktion 1700-luvun ruotsalaisuuteen, mutta kirjojen antama taudinkuva on paljolti yhtenäinen nyt elettävän 2020-luvun kanssa. Tämän ajan pedot ovat vain enemmän kesytettyjä ja sisäsiisteiksi opetettuja. Niiden ahneutta, himoja ja vaikutuskeinoja hillitsevät modernin yhteiskunnan pakot; oikeusvaltio, ihmisoikeudet ja poliittinen demokratia. Mutta jo tässä kohdin meidän on tehtävä rajaus – rajoittavat ehdot toimivat vain niissä valtioissa, joissa kyseiset instituutiot ovat olemassa toimivina.
| Länsimaisissa hyvinvointivaltioissa löytyvät kyllä samat petolajit, mitä 1700-luvun Ruotsista. Petojen naamiaisia meilläkin vietetään. Jos epäilette näiden lajien olemassa oloa, kannattaa lukea esimerkiksi Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirja ”Huipputuloiset — Suomen rikkain promille”. Jos se ei vakuuta, aina voi seurata ajankohtaista poliittista keskustelua, jossa tuon rikkaimman promillen edushenkilöiden (naiset ja miehet, mahdollisesti myös muun sukupuolen edustajat) vilauttavat pedonhampaitaan vaatiessaan yhteiskuntamme heikompiosaisten ”hyysäämisen” lopettamista yhteiskuntatalouden nimissä. Siinäkin näemme sen saman alistamis-, hyödyntämis-. ja tuhoamishalun, joka niin verhottomasti esiintyi 1790-luvun eliitissä. Modernit tycho cetonit me löydämme politiikoista ja massamedian toimittajista, jotka omanvoiton pyyteisesti liehakoivat noita verenhimoisia petoja saattaakkseen yhteiskuntamme heikoimmat heidän uhreikseen.
Natt och Dagin triologian kirjoja voi lukea monella orientaatiolla. Niitä voi pitää dekkareina, jäännityskirjoina (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), seikkailukirjoina tai historiallisina romaaneina. Joissakin ruotsalaisissa kirja-arvosteluissa ne nähdään nimenomaa dekkareina. Asiaa vahvistaa sekin, että kirjan ”1793” Svenska Detective Academy valitsi kirjan ”Vuoden parhaaksi ruotsalaiseksi debyyttiksi”. Itse en ole niinkään kiinnostunut lokeroinneista kuin teosten puhuttelevuudesta ja kyvystä selittää ihmistä, elämää ja maailmaa. Tässä Natt och Dagin trilogia onnistuu harvinaisen hyvin.
Kuten trilogian kahdessa aikaisemmassa osassa ”1793” ja ”1794” myös viimeisessä ”1795” tapahtumien keskiössä on Tukholma ja nimen omaa sen vanha osa, joka edelleenkin tunnetaan nimellä Staden mellan broarna. Suomalaiset tuntevat sen Gamla Stanina eli vanhana kaupunkina. Välillä pyöritään ”Malmeillakin” eli tuolloisissa ”lähiöissä”. Sanakirjan mukaan ”malm” on paitsi kivennäismalmi tai metalliseos myös esikaupunkialue historiallisessa mielessä. Muistan, kuinka käsitettä joutui joskus selittämään sitä ihmetteleville. Aikoinani opin hahmottamaan Tukholman juuri näiden ”Malmien” kautta. Tukholman vesistö vielä auttoi tätä hahmottamista. Pohjoisessa Nordmalm, etelässä Södermalm, idässä Östermalm ja lännessä Kungsholm, jota taidettiin aikoinaan kutsua Västermalmiksi.
 Mutta todellinen Tukholma vielä 1700-luvulla oli tuo Staden mellan broarna. Siellä sijaitsivat kaikki maan hallitsemiseen liittyvät laitokset kuninkaanlinnasta rahapajaan ja poliisikamariin asti. Kirjailija jatkaa kahden aikaisemman teoksen linjoilla niin kaupungin kuin sen asukkaiden raadollisella kuvauksella. Tuota raadollisuutta terästää vielä Kustaa III:n kuolemanjälkeisen hallinnon likipitäen totaalinen rappio. Sijaishallitsijana toimi Kustaa-kuninkaan nuorempi veli Kaarle-herttua, joka laiskuuttaan, typeryyttään ja omien himojensa vaalijana oli ulkoistanut valtakunnan johtamisen suomalaisen vapaaherra Gustaf Adolf Reuterholmin johtaman holhoojahallituksen käsiin. Sen tärkein tehtävä on kupata vararikon partaalla kiikkuvan maan viimeisetkin varat ministerien omiin taskuihin. Kuulostaako tutulta? |
Vuosi 1795 on siinäkin mielessä merkittävä, että se on sijaishallitsijan ja holhoojahallituksen viimeinen, koska prinssi Kustaa Adlof, Kustaa III:n ainoa poika täytti seuraavana vuonna 18 vuotta ja nousi kuninkaaksi. Nämä ylätason kuviot vaikuttavat kirjassa vain taustalla ja ohjaavat niitä alempia toimijoita, joiden käskyvalta omankäden oikeuksineen näkyi muun yhteiskunnan toiminnassa ja tavallisen rahvaan elämässä.
Tässä onkin hyvä kertoa muutama sana kirjan yhdestä juonesta. Reuterholmilla on kiire saada tuhottua viimeiset hallinnon vastustaja, kustavilaiset, joiden joukossa on heidän johtohenkilö, suomalainen kreivi Gustaf Mauritz Armfelt (tunnetaan Suomen kouluhistoriassa nimellä Kustaa Mauri). Reuterholmin apuna on oikeuskanslerin kansliasihteeri paroni Johan Erik Edman. Miehet yrittävät saada näppeihinsä Armfeltin rakastajattaren Magdalena Rudenshöldin kirjettä, jossa on listattu salaliittolaisten nimet. Kirjeen haki Långholmenin kehruuhuoneelta yksi trilogian päähenkilöistä, Anna Stina Knapp. Se joutui kuitenkin kehruuhuoneen sadistisen vahtimestarin Petter Petterssonin haltuun.
Kirjan henkilögalleria on laaja. Lukijan tueksi kirjan alussa on luettelo teoksen keskeisistä henkilöistä. Aikaisemmista kirjoista tuttu on varsinainen päähenkilö, raakki, Ruotsinsalmen meritaistelussa kätensä menettänyt Jean Michael Cardell. Tämä kantaa aiheetonta syyllisyyttä Anna Stinan kahden lapsen vuonna 1794 tapahtuneista kuolemista. Hän ajaa ystävänsä Emil
Wingen kanssa takaa äärimmäisen vastenmielistä rikollista Tycho Cetonia. Mies on erään eliitin salaseuran Eumenidien veljeskunnan hylkäämä kätyri, jonka tehtävänä oli järjestää kaiken kokeneelle, hyvinvoinnissaan ikävystyneelle aateliseliitille verisiä orgioita. Päästyään takaisin veljeskunnan suosioon, hän myös sellaisen järjsetää.
Teos jakaantuu edellisten kirjojen tavoin neljään osaan. Tällä kertaa ne ovat nimetty; Ajokoirat, Cetonin naamiaiset, Rankaisu ja Lepäää täällä lähteellä. Niiden lisäksi kirja sisältää prologin sekä epilogin, joka on kurkistus kevääseen 1796. Jokaisen osan näkökulma on vaihtuva ja keskittyy eri henkilöiden tarinoiden kuljettamiseen. Tästän johtuen kirjassa on tiettyä päällekkäisyyttä ja lukijan on oltava tämän takia tarkkana tarinan ajallisen ymmärtämisen vuoksi. Jo siksi on suositeltavaa edetä hitaasti lukien. Kirjan kielikin on haastavaa, kuten aiempienkin trilogian osissa. Siksi en ole edes miettinyt sen lukemista alkukielellä.
Kirjailija Natt och Dagin ihmiskuva on pessimistinen ja karu. Hänen ”sankarinsakin”, jos niin voidaan sanoa, ovat kaikkea muuta kuin perinteisen kirjallisuuden sankareita. Tässä on myös kirjailijan vahvuus. Hän ei glorifioi sorrettuja ja alistettuja, johon moni maineikaskin kirjailija on syyllistynyt. Samat laumaeläimen vaistot itävät myös näissä kurjien, kuin paremminkin toimeentulevien joukossa. Tässä Natt och Dag, tieten tai tietämättään, ampuu alas Bertrand Russellin tapaan ”sorrettujen hyveellisyyden”. Toisaalta juuri 1795-kirjassa nousee esille yllättäen yksi ”hyvä ihminen”, omatekoinen pastori Lars Svala. Hän on Tukholmaan ilmestyneen uskonnollisen lahkon herrnhutilaisten johtohahmo. Svalakaan ei taustaltaan ole mikään herranenkeli, mutta on uskonnollisen kokemuksen herättämänä noussut pelastamaan lajitovereitaan taivaan iloihin.
Näkeekö Natt och Dagin ihmisen petoeläimenä, sitä en lähde kuitenkaan arvailemaan. Varsinkin, kirjan alkuperäisestä ruotsalaisesta teoksesta puuttuu tuo suomenkielisen version kakkosnimi ”Petojen naamiaiset”. Tätä kotimaisen kustantajan valintaa jää ihmettelemään. Kirjailijan kuvaukset ihmiselämästä ovat tässäkin trilogian osassa karuimmillaan taistelua elämän perustarpeista ruuasta, suojasta ja seksistä. Mutta myös iskujen välttelyä niin kohtalotovereiden kuin ”ylempiarvoisten”antamia. Eliitin kohdalla kyse on taas jostain muusta kuin perustarpeiden metsästyksestä, poissuljettuna seksi. Onko kyse oman erinomaisuuden kokemisesta ja halu nauttia heikompien alistamisesta? Olipa motiivi mikä tahansa, mutta asenteessa ei ole tippaakaan kristillistä moraalia. Valtakunnassa vallitsevat otolliset olosuhteet ovat jopa noustaneet tuon himon ennennäkemättömiin korkeuksiin.
Sama alistamisen halu ja avuttomien potkiminen on nähtävissä nykyhetkessäkin. Mikä saa hyvätuloiset, kaikki elämäntarpeet moninkertaisesti tyydyttäneet ihmiset solvaamaan heikompiaan? Erityisesti kaikista huonoimmat eväät elämäntaipaleelle saaneita lajitovereitaan? Tätä kysymystä Natt och Dag ei esitä suoraan, mutta se suorastaan huutaa tekstin sisällöstä.
Ihmisen ja pedon vertaaminen on muuten väärin monen eläinlajin kohdalla. Susi, jota useat ihmiseläimet vihaavat käsittämättömän syvästi, on tässä suhteessa paljon homo sapiens -lajia kehittyneempi. Ne kyllä käyvät kovia kamppailuja lauman johtajuudesta ja hierarkiasta, mutta muuten huolehtivat laumansa heikoimmista. Arvoitus on siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että suden kohdalla lauman heikoin voi olla todella rasite muiden ravinnon saannille. Työtön yksinhuoltaja ei sitä taatusti ole miljoonien tai kymmenien miljoonien omaisuuksien haltijalle. Ehkä näitä yltäkylläisyyden ja ahneuden täyttämiä lajitovereita pitäisikin kutsua pedon sijasta hirviöksi?
Imeskelkääpä tätä probleemia te, joita asia kiinnostaa. Lisävirikkeitä löydätte Niklas Natt och Dagiin trilogiasta.
Reino Seppänen
PS. Kirjan ja koko trilogian loppuratkaisu sai minut hämilleen. Olin kyllä lähellä oikeaa arvausta vielä pitkälle kirjan Ratkaisu-osassa, mutta sitten minua uunotettiin eli vedettiin matto jalkojen alta. No, minun olettamani ratkaisu olisikin ollut sopimaton tuon aikakauden realiteetteihin. Ja taitaisi olla meidänkin aikakautemme?
