Seppäsen suvun mahtiaika Muolaan Myhkyrilässä Punnusjärven rannalla ajoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan. Talo oli tuolloin ratsutila eli rustholli. Se kustansi Ruotsin kuninkaiden lukuisiin turhiin sotiin yhden rakuunan varusteineen ja sai siitä hyvästä tilalle verovapauden. Suuri Pohjansota seurauksineen romahdutti Myhkyrilän Seppästen sosiaalisen aseman niin kuin suuren joukon Kannaksen talonpoikia.

 

Tuo romahdus tapahtui Venäjän valloitettua tsaari Pietari Suuren aikana Kannaksen ja lopultamyös koko Suomen. Tätä aikaa kutsutaan maamme historiassa Isoksi vihaksi mutta myös suureksi Pohjansodaksi.  

 

Kahina alkoi, kun Ruotsin viholliset Venäjä, Tanska ja Puola liittoutuivat vuonna 1700 ja hyökkäsivät Ruotsin kimppuun. Liittoutuneiden oletuksena oli maan nuoren kuninkaan Kaarle XII heikkous. Mutta aluksi kävikin toisin. Ruotsi aloitti voitokkaat sotatoimet liittolaisia vastaan. Tanska ja Puola pakotettiin rauhaan ja Venäjä kärsi Narvassa perusteellisen tappion. ”Soturikuninkaaksi” Ruotsissa tituleeratun Kaarle XII strategisen nerouden kyseenalaisti kuitenkin hänen toimintansa Narvan voiton jälkeen. Maan armeijan vieminen Ukrainaan ja siitä seurannut tuho Pultavassa synnytti uuden tilanteen. Jossa rauhan tehneet Tanska ja Puola julistivat Ruotsille uuden sodan. Pultavan voitto avasi Pietari Suurelle vapaat kädet Suomen suuntaan. Kenraalimajuri Carl Gustav Armfeltin johtamat heikot voimat eivät kyenneet estämään venäläisten etenemistä ja Suomen alue joutui pitkäkestoisen miehityksen uhriksi. Ruotsi solmi kalliiksi ja katkeraksi käyneet rauhat ensin sotaan uudelleen liittyneiden Tanskan ja Puolan kanssa sekä viimein, vuonna 1721 Venäjän kanssa. Tässä ns. Uudenkaupungin rauhassa Suomen itäraja tuli kulkemaan likipitäen nykyisen rajalinjan mukaan.

 

Rauhan seurauksena komento Kannaksella muuttui. Vaikka valloitettua aluetta ja sen asujamistoa ei kohdeltukaan ensi alkuun samalla tavoin kuin kanta-Venäjällä, muuttui aikaa myöten vapaiden talonpoikien asema osin jyrkästikin. Tähän oli vaikuttamassa käytäntö Venäjällä, missä ei ollut itsnästä, maata omistavaa talonpoikaistoa. Maassa vallitsi ikiaikainen maaorjuus, jonka vuoksi talonpojat nähtiin isännän eli donataarin omaisuutena. Vaikka osin Kannaksen talonpoikien asema kurjistui ja raakojakin esimerkkejä heidän kohtalostaan löytyy, pelastuivat he tältä venäläiseltä tulkinnalta. Venäjän keisarinnan Elisabet antoi vuonna 1743 julistuksen, jonka mukaan ns. vanhassa-Suomessa eli Venäjän valloittamilla Ruotsin alueilla piti noudattaa vanhaa Ruotsin lakia. Se ei taas tuntenut minkäänlaista maaorjuutta.

 

Tätä julistusta eivät donataarit hyväksyneet. Toisaalta heitä on helppo ymmärtää oman aikansa kontekstissa. He ihmettelivät miksi läntisessä osassa valtakuntaa talonpojilla oli oikeuksia ja vapauksia, joita emämaan musikoilla ei ollut. Näitä yritettiinkin jatkuvasti kaventaa ja rajata. Alkuvuosien suhteellisen rauhallisen ajanjakson jälkeen alkoi syntyä riitoja ja jopa rankkoihin tuomioihin johtaneita selkkauksia. Donadaarit ja heidän voudit pykivät soveltamaan samoja pelisääntöjä kuin mihin olivat tottuneet Venäjällä. Sitä taas eivät tsuhnat suvainneet.

 

Elisabetin julistuksen seurauksena Kannaksen talonpojat saivat samalla oikeuden ajaa etujaan ja asioitaan tuomioistuimissa ja virastoissa. Tätä oikeutta ei ollut venäläisillä maaorjilla. Tsuhnat taas käyttivät tuota oikeutta hyvinkin ahkerasti puolustaessaan etujaan. Keisarin antamia donaatioita oli kahdenlaisia. Rälssi antoi omistusooikeuden lahjoitettuun maahan joko maaräajaksi tai ikuisiksi ajoiksi. Tällöin talonpojat menettivät oikeutensa maan hallintaan ja joutuivat vuokraviljelijän eli lampuodin asemaan. Toinen tapa lahjoitukseen oli valtion verotusoikeuden siirtyminen donataarille. Aikoinaan asetettiin ns. Walleenin komitea tutkimaan lahjoitusmaiden luonnetta. Se päätyi tulokseen, jossa vain 145 tilaa oli rälssimaata ja noin 2400 taas perinnöllisiä tiloja tai kruununtiloja, joissa talonpojilla oli maan hallintaoikeus perinnöllisesti. Kannaksen talonpoikien asemaa vahvisti myös keisarin antama vakuutus heidän ja perillisten oikeudesta hallita tilaa ilman karkotusuhkaa tai verojen korotuksia.