Tunnustan salaisuuden. Olen jo lukuisia vuosia kuulunut pieneen  ja täysin epäviralliseen miestiedostusryhmään. Ryhmään, joka vaalii perinteisiä, etten sanoisi pyhiä miehisiä arvoja. Kokoontumisten ohjelma on ollut vuodesta toiseen hyvin samankaltainen.  Ensinnäkin olemme syöneet ja juoneet hyvin. Kumpikin asioita, joita aito mies osaa arvostaa. Olemme myös vaalineet mieskulttuuria kiroilemalla ja kertomalla hävyttömiä, mutta myös hävyllisiä vitsejä. Yhtenä tärkeimmistä esityslistan asioista on aina ollut tietenkin nainen, tuo ihana ja meitä miehiä kehdosta hautaan kiehtova vastakkainen sukupuoli.  Asian käsittely on aina ollut kohdetta syvästi  arvostavaa jopa palvovaa.

 

Päinvastoin, kuin ”tiedostavien” telaketjufeministien kokouksissa, me olemme kehuneet kilvan tätä vastakkaista sukupuolta ja etenkin omia vaimojamme, lapsiamme ja eräissä tapauksissa peräti lastenlapsia. Perusteellisesti on käyty läpi naissukukunnan hyvät ja kehittämistä vaativat puolet; niin etu- kuin takapuolet. Vilkkaiden keskustelujen pääpaino lienee ollut tuossa viimeksi mainitussa puolessa.

 

Politiikkakin on ollut aina näiden tapaamisten agendalla. Syy on ymmärrettävä, sillä me kaikki olemme olleet enemmän tai vähemmän kiinnostuneita aiheesta. Onpa joukossa ollut pari sellaista, jotka ovat ajoittain saaneet leipänsäkin siitä. Tosin yksikään porvari ei ole päässyt luikertelemaan meidän seuraamme. Se taas on taannut toiminnan korkean tason ja keskinäisen luottamuksen. Mutta sitäkin laajempi ja värikkäämpi on ollut vasemman tien taivaltajien joukko.

 

Tässä joku aika sitten kokoonnuimme taas kerran ravintola Tillikassa. Laatimattoman asialistan ulkopuolelta nousi keskustelun aiheeksi tasavaltamme ehkä kuuluisin aatelinen, ratsastava marsalkkamme C.G.E. Mannerheim.  Kyseinen ryssänkenraali ja tsaarin lakeija ei ole koskaan saanut keskusteluissamme sitä kunniaa, mitä hänelle porvarillisissa piireissä yleensä suitsutetaan. Tällä kertaa joku seurueestamme kantoi kuitenkin huolta siitä, että kyseinen herra oli sijaiskasteen kautta liitetty mormonien eli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon jäseneksi. Tämä kyseinen uskonto (Church of Jesus Christ of Latter Day Saints) on perin amerikkalainen. Sen oppi on lievästi sanoen hassu. Tätähän jo todistaa heidän tapansa värvätä jäseniä vainajista.

 

Pidän moista toimintaa edesmenneiden vainajien vakaumuksen häpäisynä ja jälkeen jääneiden omaisten ynnä tuttavien tunteiden loukkauksena. Tosin en aivan loppuun asti ymmärtänyt miestiedostusryhmämme jäsenten närkästystä päälahtari Mannerheimin postuumista pakkokäännyttämisestä mormoniksi. Niinpä muistutin  lievästi kiihtyneitä tovereita siitä, ettei kyseinen toiminta ole ollut vierasta meillä työväenliikkeessäkään.  Siihen syntiin ovat syyllistyneet niin me nosket, kuin vasemman pientareen polkijat, kommarit.

 

Lukuisia kertoja on vastapuolta häkellytetty mm. piirijärjestöjen vuosikokouksissa uusilla  tai uudelleen henkiin virinneillä osastoilla. Meidän sosiaalidemokraattien ei ole tarvinnut enää turvautua tähän kehittyneenpään järjestötekniikkaan sitten 1960-luvun puolueriitojen. Äkkiväärien toveriemme, kommunistien, jäsentenvälisistä ei sen sijaan ole aivan yhtä pitkää aikaa. Niinpä 1970-luvulla saattoi puolueen Tampereen piirikokouksessa puhujapönttöön nousta puhuja, joka toi tuliset taisteluterveiset SKP:n Paskolammin luokkakantaiselta puolueosastolta, jonka aktiiviset jäsenet eivät missään tapauksessa hyväksyneet uudistajien revisionistista hoipertelua. Ei ihme, jos jostakin kokousdelegaatista uuden osaston johtokunnan ja järjestöaktiivien nimet vaikuttivat jotenkin tutuilta. Ne oli ehkä tullut luettua joskus Messukylän hautausmaan paasista. Eikä siinä taiston tuoksinassa aina ehditty tarkistaa, oliko kirjattu nimi jonkun paikallisen ökyporvarin ellei ihan kansalaissodan aikaisen lahtarin. Näin nuo vainajat tekivät postuumeja palvelujaan suomalaiselle yhteiskunnalle. Ja mitäpä siitä, jos heidän viimeinen aavetaipaleensa kulkikin ”eteenpäin Otto-Wille Kuusisen viitoittamaa tietä”.

 

Mormoniliikkeen perusti muuten eräs Joseph Smith. Mies syntyi vuonna 1805 Sharonissa  Vermontin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Hän kuoli nuorena, vuonna 1844,  kun raivostunut väkijoukko  hyökkäsi vankilaan, jossa Smithiä säilytettiin. Väkijoukko oli suuttunut Mr. Smithin touhuista ja etenkin kristillisen perinteen vastaisesta saarnaustoiminnasta. Varsinainen kannustin vihalle lienee kuitenkin ollut mormonijohtajien moniavioisuus. Smithilläkin kerrotaan olleen yli 30 vaimoa. Perin huono idea tuo haaremiaate eli naaraiden varaaminen johtavien toimihenkilöiden omaan käyttöön. Huono juttu naisenkin kannalta, koska viriileinkään johtajakukko ei kykene hoitamaan miehisiä velvollisuuksiaan, mikäli niiden vaatijoita on päivittäin useita. Erityisen huono juttu on miehen kannalta, ellei sitten satu olemaan juuri se haaremin johtajakarju.

 

Mormoneja ei kuitenkaan sovi lytätä aivan maanrakoon. Kaikki me, jotka olemme harrastaneet sukututkimusta, olemme ikuisesti kiitollisuudenvelassa näille uskonveijareille heidän mahtavasta kulttuuriteostaan. Sotien jälkeen tänne pohjolan perukoillekin ilmestyi Utahin suolalakeuksien poikia, jotka alkoivat mikrofilmata suomalaisten evankeelis-luterilaisten seurakuntien kirkonkirjoja. Onneksi meidän kirkkoisät olivat sen verran kaukoviisaita ja ehkä oveliakin, että sallivat tämän tapahtua.  Sallivat, vaikka mikrofilmauksen takana olikin juuri ajatus käännyttää korpikansa, kuolemansa jälkeen, Joseph Smithin omatekoiseen uskoon.

 

Urakka on ollut mormoneilla melkoinen. Uskonkin on pitänyt olla vahva, sillä tuollainen kuvaus on melko yksitotista hommaa. Nimiä lienee kertynyt parisen miljoonaa. Tämä kaikki on auttanut paljon ihan tavallista  sukututkijaa. Mutta erityisen kiitoksen he ansaitsevat siitä, että ovat pystyneet kuvaamaan myös Inkerin evankelis-luterilaisten seurakuntien kirkonkirjat. Ne olivat vuosikymmeniä suljettu niin suku- kuin muiltakin tutkijoilta. Syykin oli selvillä, vaikka siitä ei paljon huudeltu. Edesmenneen Neuvostoliiton tiedustelupalvelu käytti kirkonkirjoja omiin tarkoituksiinsa eikä se tarkoitus suinkaan ollut protestanttisen uskon levittäminen. Kirkonkirjojen pohjalta rakenneltiin peitteitä miekan ja kilven kavereille eli neuvostotiedustelijoille.

 

Neuvostoliiton romahdettua sukututkijoiden keskuudessa eli hetken toive päästä tutustumaan materiaaliin. Itselläni oli tarve saada selkoa Valkeasaari-Siestarjoen kirkonkirjoista. Olin tullut umpikujaan isäni äidinpuoleisen haaran kohdalla. Tiedossa oli, että isänpuoleinen isoäiti oli ruotsalaisen asesepän tytär Siestarjolta, mutta äidistä ei ollut pienintäkään aavistusta. Isoäitini tyttönimi oli Wikström ja niinpä yritin aukaista linjaa ottamalla yhteyttä kaikkiin suomalaisiin Wiksrröm-tutkijoihin. Heitä löytyikin kymmenkunta. Vaan ei auttanut. Minun Johan Gustaf Wikström, isoäitini isä, oli heille kaikille täysin tuntematon henkilö.

 

Tilanne laukesi, kun tässä pari-kolme vuotta sitten kävi selville sukututkijoiden suuren veljesseuran kautta, että mormonit olivat saaneet kuvatuksi Pietarin historiallisessa museossa olevat Inkerin seurakuntien kirkonkirjat. Siitä se tutkimukseni pää aukeni. Eipä aikaakaan kun löysin edestäni erittäin hyvällä käsialalla kirjoitetut aukeamat, joista toisessa paljastui Johan Gustfin vaimoksi muuan Anna Tuomanen. Toisessa taas oli kastemerkintä isoäidistäni kummeineen. Arvata saattaa, että siitä paikasta lähti nöyrät kiitokset kohti Utahin suurta tapernaakelia.

 

Luulenpa, että Pietarin arkistot eivät avautuneet mormoneillekaan pelkästä lähimmäisenrakkaudesta. Kyllä siinä varmaankin tarvittiin Amerikan ihmemaan kuulua eliksiiriä eli tukeva nippu taaloja. Lahjonta on vanha venäläinen tapa eli na tsaju, kuten äidilläni oli tapana hieman ivallisesti sanoa. Käsite tulee ajureille ennen  annetusta palvelurahasta eli tipistä. Sananmukaisesti na tsaju tarkoittaa suomeksi ”teehen” eli teetä varten. Ehkäpä mormonien taalat riittivät saajilla vähän muuhunkin kuin teehen. Myyjätaho saattoi saada tsajunsa kanssa jopa kaviaaria. No, mitäpä se tsuhnalle kuuluu. Tärkeintä oli lopputulos, josta me karjalaiset sukututkijatkin iloitsemme, vaikka muuten emme taida paljon Joseph Smithin linjoilla olekaan.

 

Vanha toveri kertoi aikoinaan juttua, joka oli tapahtunut nyt loppunsa kohdanneella Voikkaan paperitehtaalla. Oli ollut taas kerran vaalit ja hän oli kysynyt eräältä ”uskovaiselta” työtoveriltaan, miksi tämä ei ollut äänestänyt. Kyseinen työkaveri, ilmeisesti jehovantodistaja tahi helluntailainen, oli todennut:  ”Sitten minäkin  äänestän, kun me kaikki annamme äänemme Jeesukselle”. No, kyseisessä ehdokkaassa ei varmaankaan ole mitään vikaa. Tuntuu mies sanomansa perusteella olevan jopa vankka sosialisti, mutta hänen ehdokkuutta odoteltaessa pitäisi nämä maalliset asiatkin kyetä hoitamaan tunnollisesti. Siksipä äänestämättömyys vaikkapa uskonnollisin perustein on eräänlaista rintamakarkuruutta. Ehditään sitä sitten myöhemminkin kisailla taivaan vaalipiirissä.  Jos oikein olen ymmärtänyt se tulee tapahtumaan mormonisuuden merkeissä, sillä meidäthän kaikki kastettaneen Utahissa, Salt Lake Cityn kalliosuojissa, tähän uuteen uskoon. Eikä lupaa kysytä asianomaiselta tai hänen läheiseltään. Maasta ollaan tultu ja mormooniksi päädytään. Pitäisiköhän tässä ruveta etsiskelemään varmuuden vuoksi muutamaa uutta aviovaimoa, että pääsisi nauttimaan tulevan uskon eduista jo täällä ajassa?  Hetkinen, seitsemän neitsyttä… Hmmm… Sietääpä miettiä! Älkää kuitenkaan kertoko näitä ajatuksia mammalle. Yritän siirtää Salt Lake Cityn keikkaa mahdollisimman pitkälle.

 

Reino Seppänen           25.02.2009