Sain joku aika sitten luettua Antti Järven uutuuskirjan ”Minne katosi Antti Järvi”. Kirja oli isänpäivälahja pojaltani Mikolta. Isänsä tuntien, poika arveli teoksen kiinnostavan minua. Ja kiinnostihan se. Lukukokemus oli vaikuttava ja aiheutti monitasoista prosessointia niin lukiessa kuin kirjan lukemisen jälkeen. Asia näet sivusi hyvin läheltä omaa perhehistoriaani. Äitini isä ja enoni katosivat Neuvostoliittoon, kuten lukemani kirjan nimihenkilökin. Tosin konteksti oli toinen, äidinisäni Mikko Karvonen meni maahan laittomasti työtä etsimään. Antti Järven loikkaus oli taas arvoitus kirjailija Antti Järvelle. Sitä arvoitusta hän ryhtyi selvittämään ja kirjan idea rakentuu monimuotoisesti tämän tapauksen ympärille.
Toimittaja ja tietokirjailija Antti Järvi sai teoksestaan vuoden, 2023 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kirjan valitsi palkittavaksi toinen kirjailija Linda Liukas, joka on tehnyt uraa monella muullakin tapaa. En ole enää vuosikausiin noteerannut kovinkaan painokkaasti näitä palkintoja. Niiden tärkein tehtävähän on tuottaa rahaa kustantajille. Tästä kirjasta voin sanoa, että se on palkintonsa ansainnut.
Mielenkiintoni lukuharrastuksen tärkeällä sektorilla on painottunut nykyisin klassikoihin ja historiaan. Toki paljolti hyvään rikoskirjallisuuteenkin. Painottunee vieläkin jatkossakin entistä enemmän. Se taas johtuu tästä ajasstamme, ajasta jota kuvaa hyvin lisämääre ”totuudenjälkeinen”. Paremmin ajan tasalla pysyy vaimoni Tarja. Hän onkin toiminut eräänlaisena esilukijana pinnalle nousseissa kirjoissa. Omat valintani näistä ajankohtaisista kirjoista teen pääasiassa tältä mamman suosittelujen pohjalta. Käytäntö on osoittautunut menetelmän oikeaksi. Toisaalta tämä kirja tuli kuvatusta poiketen puskista ja hyvä niin.
Antti Järvi kirjoittaa samannimisestä isänsä isoisästä. Tämä ei talvisodan rauhan tultua ja sen karmeiden ehtojen paljastuttua, evakuoitunut, vaan jäi kotiinsa Lahdenpohjaan. Siis todellakin Lahdenpohjaan eikä Jaakkimaan, kuten kirjan takakansi erheellisesti kertoo. Huvittavaa on, että samaa virhettä toistavat ainakin muutamat kriitikot lehtiarvioissaan. Kyseinen Antti Järvi oli kyllä syntynyt Jaakkimassa, koska Lahdenpohja kuului vielä tuohon aikaan kyseiseen pitäjään.
Lahdenpohjan kauppala perustettiin vuonna 1923 presidentti Stålbergin allekirjoittamalla asetuksella. Tuosta Sieklahden pohjukkaan sijoittuvasta alueesta piti jo vuonna 1882 tulla Jaakkiman taajaväkinen yhdyskunta. Sellaiseksi sanottiin maalaiskunnan itsehallinnollista osaa. Niitä oli vielä 1900-luvulle asti ja viimeiset taajaväkiset yhdyskunnat lakkautettiin 1950-luvun puolivälissä. Sieklahden,nimi muuttui sittemmin Lahdenpohjaksi, mutta saman lahden pohjukasta kuitenkin on kyse. Siekla on muuten murretta ja tarkoittaa kirjakielellä seulaa.
Isoisoisän jääminen vihollisen puolelle synnytti heti Järven perheessä, sukulaisissa, tuttavissa ja naapureissa joukon arveluja, jäämisen syystä. Syntyi monenlaisia arvailuja, joista järkevimmiltä ainakin lukijasta tuntui kaksi; poliittinen perustei tai ”toinen nainen”. Ensimmäinen mainituista peruste ei näyttänyt todennäköiseltä, koska Antilla ei tiedetty olleen elämässään mitään siihen viittaavaa. Hänellä ei ollut tunnettuja yhteyksiä kommunisteihin tai muuhun radikaaliin vasemmistoon. Antti oli aikoinaan ollut siirtolaisena Yhdysvalloissa alueilla, joissa sosialististen aatteiden kannatus oli ollut suomalaisten keskuudessa hyvinkin laajaa, mutta mitään varmaa tietoa asiasta ei kuitenkaan ollut. Miehen kaksi poikaa olivat olleet suojeluskunnan jäseniä. Tosin Antti itse ei ollut. Toinen nainen oli monissa oletuksissa vahvoilla, mutta varmaa näyttö puuttui siitäkin.
Antti Järvi palveli aikoinaan Suomen kaartissa ennen kuin se lopetettiin. Hän matkusti Amerikkaan, palasi sieltä, avioitui ja koki kovaa elämää työläisenä. En tarkoituksella avaa Antti Järven tarinaa yksityiskohdiltaan enempää, vaan kehotan kaikkia lukemaan kirjan. Se on ammattitaitoisen toimittajan sujuvaa tekstiä, joka pyrkii välttämään ylilyöntejä ja kärjistyksiä. Nehän ovat tässä ajassa tyypillisiä niin toimittajien teksteissä kuin kuvallisessa mediassa. Kansa saa tietonsa ja puheenaiheensa tästä yksisilmäisestä tiedotuksesta. Siitä seuraa lukemattomat ”keskustelut” joissa tuo tavallinen kansa toistaa papukaijan tavoin . Tässä mielessä olemme palanneet johonkin samanlaiseen sairaalloiseen ilmapiiriin, jossa Suomessa elettiin kansalaissodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ehkä pidin kirjasta tästäkin syystä.
Kirjailija Antti Järvi sai sukulaiseltaan toukokuussa 2020 puhelinsoiton, joka sytytti hänet paneutumaan isoisoisänsä kohtaloon. Hän keräsi sitkeästi aineistoa sukulaisensa tuon toisen Antti Järven arvoituksen selvittämiseksi. Työ vaati koko joukon haastatteluja, kirjeiden ja valokuvien keräämistä sekä matkoja entiseen Lahdenpohjaan, Jaakkimaan, Sortavalaan ja viimein Petroskoihin FSB:n eli Venäjän turvallisuuspalvelun arkistoon. Sieltä matka jatkui Krasnojarskiin kaupunkiin, joka oli hänen isoisänsä päätepiste. Eikä siinä kaikki. Jutun rönsyt veivät hänet vielä muuallekin.
En havainnut ainakaan yhdellä lukemalla mitään suurempia virheitä tekstissä. Yksi sentään löytyi. Kirjailija kertoo hymyilleensä Moskovan bussipysäkille ilmestyneelle julisteelle, jossa todetaan ruotsalaiset kirjailija Astrid Lindgren, Ikean perustaja Ingvar Kamprad ja elokuvaohjaaja Ingmar Bergman natsi-ideologian kannattajaksi. Ehkä ei olisi kannattanut kovin leveästi kuitenkaan hymyillä. Astrid Lindgrenin ja Ingmar Bergmanin osuudesta en tiedä mitään ja epäilen väitettä kovasti. Sen sijaan ruotsalaistakin fasismia tutkineena tiedän, että Ingvar Kamprad oli aktiivi natsi toisen maailmansodan aikaan Ruotsissa. Muistaakseni hän on itsekin tunnustanut asian nuoruudensynnikseen.
Itselläni oli vain hämärä käsitys vapaaehtoisesti talvisodan jälkeen Karjalaan jääneistä suomalaisista. Toki tiesin heitä olleen, mutta oletus oli kourallisesta kommunismiin taipuvaisia ihmisiä. Vieläkin ajatus Neuvostoliittoon jäämisestä maan katalan hyökkäyksen ja ankarien rauhanehtojen jälkeen tuntuu itselleni perin vastenmieliseltä. Toisaalta ymmärrän kyllä henkilöiden tuohon tekoon johtaneita perusteita. Ne käyvät ilmi hyvin kirjailijan kiihkottomasti kertomana. Valkoinen Suomi jatkoi kansalaissodan jälkeen yhä eräänlaista sotaansa hävinneitä kohtaan. Halu pyrkiä koheesioon toisen osapuolen kanssa hävisi haluun repiä sodan synnyttämiä haavoja sulkemalla suuri osa kansasta enemmän ja vähemmän yhteiskunnan ulkopuolelle. Poliittista valtaa pidettiin näpeissä asein ja repressiivisten koneistojen avulla. Asiaan vaikutti tietysti kansalaissodan muistot ja lähinaapurin Neuvostoliiton pelko.
Minua kiinnosti se, miksi loikanneen Antti Järven lähipiiri ja sukulaiset salailivat tapahtunutta. Vertailin sitä siihen, miten kodissamme muisteltiin ja käsiteltiin äitini isän loikkaamista Neuvostoliittoon. Tapauksesta keskusteltiin monessakin yhteydessä. Syy siihen ymmärrettiin selvästi. Mikko Karvonen oli lähtenyt etsimään töitä naapurissa sijainneesta ”työläisten valtiosta”. Hän oli ammatiltaan kirvesmies ja oli ollut pitkiä aikoja työttömänä. Ilmeisesti EK:n johtajien esi-isien pitämät ”mustat listat” olivat yksi painava syy työnpuutteeseen. Huollettavana hänellä oli teini-ikäinen poika Kauko. Tästä tapauksesta kirjoittelen lisää toisessa yhteydessä. Taidanpa tehdä sen tuota pikaa?
