Kesä on ovella,  vaikka juuri tällä hetkellä sää onkin sateinen ja koleaa.  Aikaisempi parin viikon lämpöaalto herätti luonnon yllättävän nopeasti.  Mökillämme,  joka on kuta kuinkin keskellä Hämeenkyrön korpea,  luonto on selvästi jäljessä siitä mikä tilanne on Tampereella.  Katsottavaa ja ihailtavaa on sielläkin riittämiin  tarjolla. Etenkin ornitologian puolelta bongattavaa on ollut runsaasti, vaikka en varsinainen lintuharrastaja olekaan. Eilen pihan yli lensi äänekäs joutsenaura läheiselle pikkujärvelle.  Ne ovatkin pitäneet melkoista metakkaa jo monta viikkoa.  Mitähän orgioita siellä on oikein vietetty?  Oman mölynsä ovat ilmoille tuottaneet soilla temmeltävät kurjet.  Kumpaisenkin lajin laulantaa ei voi sanoa mitenkään korvia hiveleväksi,  vaikka upeita lintuja ovatkin.  Käki, haukka, pyy ja vuoden ensimmäinen pääskynen kuuluivat viikonloppuna havaitsemiini lintuihin.  Pihapihlajassa asuntoa ahkerasti esitellyt kirjosieppo oli vihdoinkin onnistunut houkuttelemaan pönttöön emännän,  joka taitaa parhaillaan hautoa esiin perheen jälkikasvua.  Monenlaista vosua isännän esittelemää pönttöä kävikin katsastamassa ennen kuin herralla tärppäsi.  Isäntä itse on tosin taitanut lähteä vieraisiin,  koska häntä ei ole nyt viikkoon reviirillä näkynyt.  Perin inhimillinen piirre sekin ja osoitus ihmiskunnan ”eläimellisistä” alkujuurista.

 

Kevät saa vanhemmassakin miehessä mahlat virtailemaan,  mikä näkyy monella tavalla eikä vähiten juuri tuossa luonnon seuraamisessa.  Kesän odotus vie kiinnostusta ja virtaa kaikelta muulta eikä vähiten järjestötoiminnalta,  joka vaipuu koht´ sillään parin kuukauden hiljaiseloon.  Olen havainnut,  että muutkin harrastukset,  mm.  lukeminen on hiipunut kevään edistymisen myötä.  Muutama nautittava lukukokemus sentään tähän toukokuuhunkin on mahtunut.  Sain äskettäin luettua äärettömän mielenkiintoisen kirjan. Tämä lukukokemus synnytti yllättävän monta ahaa –elämystä asioissa, jotka ovat askarruttaneet minua Euroopan lähihistoriassa kovasti.  Kyseinen teos on amerikkalaisen  Daniel Rancou-Laferrieren kirjoittama psykoanalyyttinen tutkimus edesmenneen naapurimaan edesmenneestä diktaattorista Josif Stalinista.  Teoksen kirjoittaja on taustaltaan Kanadan ranskalainen yhdysvaltalaisesta syntyperästään huolimatta.  Hän on toiminut venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina Kalifornian yliopistossa Davisissa. Teos,  jonka luin on suomennettu nimellä ”Stalinin psyyke” Alaotsikkona on ”Psykoanalyyttinen tutkimus”.   (The Mind of Stalin: A Psychoanalytic Study).  Olen aikoinani suhtautunut kovinkin varauksellisesti niin sanottuun psykohistoriaan, poikkeuksena ehkä Erich Fromm.  Monet tutkijat ovat viime vuosina lieventäneet kantaani ja saaneet minut näkemään,  että ainakin tietyissä tapauksissa psykologialla ja psykoanalyysillä voi olla annettavaa myös historiatieteelle.  Näin etenkin silloin,  kun vaikutusvaltaisen yksilön henkilöhistoriassa on psykoanalyysin mentävä aukko.

 

Rancou-Laferriere pystyy hyvin johdonmukaisesti ja vakuuttavasti selittämään monet Stalinia koskevat  arvionsa ja johtopäätöksensä.  Tätä kautta saa jotenkin mielekkään tulkinnan suuri määrä tapahtumia,  jotka ovat ainakin minulle jääneet täysin käsittämättömiksi. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa vuoden 1937 suuret puhdistukset Neuvostoliitossa.  Kukaan,  joka yrittää etsiä selitystä asiaan järjen kautta ei todellakaan voi sellaista löytää.  Stalinin toimintahan ei ole ,  kuten ei Hitlerin tai Mussolininkaan, selitettävissä suoranaisella ”hulluudella” siis mielisairaudella,  vaikka siihen selitykseen niin tuskastuttavan moni onkin syyllistynyt.  Huono selitys vuoden 1937 puhdistuksille on myös valtataistelu,  joka oli Neuvostoliitossa tosiasiassa ohi jo 1930-luvun alkuvuosina.  Niinpä selityksiä onkin etsittävä jostakin muualta ja paras kohde löytää niitä on kyseisen diktaattorin pään sisältä.  Tuhotessaan vuonna 1937 tuolloisen maailman parhaan sotilasjohdon,  sotateoreetikot ja armeijan komentorakenteen,  Stalin oli Suomen paras liittolainen reilut kaksi vuotta myöhemmin käytävässä Suomen talvisodassa.  Olihan niistä puhdistuksista toki apua vielä itse Hitlerillekin ja hänen Barbarossa-suunnitelmalleen.  Hitler käytti sitä paitsi suunnitelmansa toteuttamiseen neuvostoarmeijan omia lääkkeitä.  Päinvastoin kuin yleensä väitetään,  salamasota ei ole varsinaisesti saksalaisten ”keksintö”.  Se kehitettiin jo 1920-luvulla Neuvosto-Venäjällä, jossa mm. sotateoreetikot Tuhatsevski, Triandafillov ja Jegorov  etsivät ratkaisua ensimmäisen maailmansodan luomaan asemasotaumpikujaan.  Heidän vastauksensa siihen oli ns. syvien operaatioiden teoria.  Saksaan ajatukset välittyivät Weimarin tasavallan puolustusvoimien eli Reichwerin kautta, jonka  upseereita, lento- ja panssarivoimia koulutettiin Neuvostoliitossa aivan Hitlerin valtaannousuun asti.  Asia,  jonka ns. ”neuvostohistoria” aina armollisesti unohti.

 

Rancou-Laferriere osoittaa Stalinin käyttäytymisen selittyvän hänen traumaattisen persoonallisuutensa kautta,  joka on tietenkin johdettavissa hänen lapsuuteen. Stalinin eli omaa sukuaan Josif Vissarionovits Dzugasvilin isä oli juoppo, sadistinen suutari,  joka hakkasi ja potki niin vaimoaan kuin lastaan.  Äiti taas palvoi ainoaa poikaansa.  Stalinin  persoonallisuuden ristiriidat rakentuivat näistä lähtökohdista.  Vanhempien asenteet olivat paitsi ristiriitaisia niin myös epäjohdonmukaisia.  Asetelmaan sisältyi äärimmäinen jännite.  Niinpä aikuinen Stalin joutui, Rancou-Laferrieren mukaan,  elämään tunteiden ääripäissä:  hän palvoi itseään,  mutta myös vihasi itseään.  Tämä näkyi hänen valtansa aikana siten,  että hän ulkonaisti palvonnan henkilökulttiinsa ja vihan hirmuhallintoonsa.

 

Stalinin persoonaa voidaan kiistatta kuvata vainoharhaisuuden, suuruudenhulluuden, sadismin, vallanhimon, kostonhimon ja naisvihan käsitteillä.  Tästä vallitsee useiden tutkijoiden keskuudessa laaja yksimielisyys.  Koska persoonaan liittyi voimakas alemmuudentunne,  hänen toimintansa leimasivat projektio, ylikompensaatio, kieltäminen ja rationalisaatio. Niiden kautta Stalinin onnistui käsitellä alemmuudentunnettaan,  mutta sen seurauksena oli ”hirviömäisen paisunut minäkuva”,  kuten Rancou-Laferriere asian ilmaisee.  Kaikkien edellä mainittujen Satalinin persoonallisuuspiirteiden alle piili valtava ahdistus hänen kokemistaan vihollisista,  todellisista ja kuvitelluista.  Stalin ratkaisi sen samaistumalla näihin vihollisiin.  Juuri tämä psykologinen samaistuminen vihollisiin oli minulle suuri ja vapauttava ymmärrys tämän ihmispedon aiemmin avautumattoman toiminnan ja käsittämättömien ratkaisujen selittämiseen.

 

Olin pari viikkoa ennen Rancou-Laferrieren teosta lukenut George Seldesin  jo 1930-luvun puolivälissä kirjoittaman Benito Mussolinin henkilöhistorian.  Kirjan, jonka löysin joskus divarista.  Seldes oli lehtimies,  joka aikoinaan työskenteli toimittajana Italiassa ja hyvin läheltä pystyi seuraamaan Mussolinin, tämän toisen pedon julkista, poliittista toimintaa.  Se mikä hämmästytti minua todella paljon, luettuani Rancou-Laferrieren teoksen,  on tuo Stalinin ja Mussolinin samankaltaisen lapsuus .  Mussoliininkin taustalta löytyy aivan sama asetelma; pahoinpitelevä isä ja lastaan jumaloiva äiti sekä kasvatuksen epäjohdonmukaisuus.  Meidän sosialistien on syytä muistaa,  että Mussolinin isä oli vakaumuksellinen sosialisti.  Kuten Mussolini itsekin aina 1920-luvun alkuun saakka.  Benito Mussolini oli paitsi sosialistinen lehtimies myös näkyvä sosialistinen poliitikko. Hänelle ei tosin myöhemmin 20-luvulla tuottanut tunnonvaivoja murhauttaa silloinen johtava sosialistinen poliitikko ja kansanedustaja Giacomo Matteotti.   Eikä tässä vielä kaikki,  kuten mainosmiehillä on tapana sanoa:  Kun muistellaan Adolf Hitlerin henkilöhistoriaa,  kohtaamme jälleen kerran samat persoonallisuuden rakennuspuut siis hänenkin lapsuutensa on järkyttävän samanlainen mitä arkkivihollisellaan Josif Stalinilla.

 

Jäin miettimään paria asiaa.  Ensinnäkin sitä,  että tässä on siis resepti siitä miten tuotetaan ihmispetoja! Siis niitä hirviöitä,  jotka valtaan päästessään he voivat tuottaa mittaamatonta kärsimystä ja korvaamatonta vahinkoa kanssa ihmisille.  Mitä suurempi ja rajoittamattomampi heidän valtansa on,  sitä suuremmat ovat myös tuhot. Toinen asia, jota pohdin olikin havainto siitä,  mikä vahvuus meidän demokraattisessa järjestelmässämme onkaan näiden tuhoavien voimien hallinnan kannalta.  Toimiva demokratia ei tietenkään kykene estämään sosiopaattien ja psykopaattien (vai pitäisikö sanoa narsistista persoonallisuushäiriötä potevien) hakeutumista valtaan ja määrääviin asemiin.  Heitä toki löytyy tälläkin hetkellä edustava valikoima niin politiikan kuin etenkin talouselämän johtopaikoilta.  Nykyinen markkinatalous suorastaan vaatii  heitä, jotta se toimisi hyvin. Demokratian voima on siinä,  että sen kautta voidaan estää tai ainakin hyvin pitkälle rajoittaa petomaisten ihmisten tuottamaa pahaa.  Stalinin, Hitlerin tai Mussolinin itsensä kaltaisiksi muokkaamissa systeemeissä se ei ollut mahdollista.  Kohottakaamme siis tässä nousevan suven keskellä  malja demokratialle – niin ja tietenkin itse kesälle! On muuten upeaa olla suomalainen!