Suomen 101. itsenäisyyden vuosi on päättymässä.  Siis jos tätä nykyistä poliittista asemaamme voi enää itsenäisyydeksi kutsua.  Pienen kansan itsenäisyyden kanssa on kyllä aina vähän niin ja näin.  Etenkin meidän suomalaisten.  Täällä meillä kansalaissodan jälkeen valkoiset voittajat määräsivät mistä suunnasta piti kulloinkin löytää voimakkain paviaaniuros, jolle voi pyllistää ja antautua.  Eikä tuo perinne ole vieläkään katkennut.  Viimeisin uhkein ja karvasin uros on löytynyt Atlantin valtameren takaa.  Se sama,  jolle lähes koko Euroopan paviaanilauma on peräpää pystyssä.

Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että paviaanit elävät yhteisössä, jossa johtava uros pitää haaremia. Laumassa elävät muut urokset joko haastavat johtajan tai alistuvat sille. Alistumisensa heikommat urokset osoittavat tarjoutumalla johtajalle samalla tapaa kuin sukukypsät naaraat. Lauman johtaja tekee muutaman symboolisen yhtymistä kuvaavan liikkeen ja osoittaa näin toisen uroksen paikan laumassa.  Atlantin takaisen johtajapaviaanin liikkeet eivät ole taitaneet jäädä vain symoolisiksi, siksi tyytyväistä ähinää kuuluu kenraalikunnan ja korkeiden virkamiesten suunnalta.

Valkoiset voittajat eivät määränneet vain suuntaa, johon kumarretaan.  He määräsivät myös mitä on aito isänmaallisuus.  Niinpä 20- ja 30-luvuilla noin puolet kansasta oli niitä ”oikeita isänmaallisia”, jotkä kyttäsivät ja vahtivat sitä toista puolta – niitä epäisänmaallisia.  Tämä sama henki ja kulttuurillinen rakenne on säilynyt aina näihin aikoihin asti.  Se näkyy näissä jokavuotisissa itsenäisyyspäivän rituaaleissa.  Siksi en ole niistä pätkääkään kiinnostunut.

Isänmaallinen kuitenkin olen.  Juuri sillä tavalla, mitä kotikasvatukseni minulle opetti.  Minulle isänmaallisuus merkitsee suomen kielen, kansallisten perinteiden ja kulttuurien kunnioitusta sekä suomalaisen luonnon rakastamista.  Isänmaallisuutta on mielestäni myös suomalaisen työn ja sen saavutusten sekä etujen puolustamista.  Isänmaallisuutta on Suomen lakien ja kansanvallan kunnioittaminen.

Olen aina ihmetellyt niitä, joilla on kyky järkyttyä ihan kyyneliin jonkin abstraktisen ”isänmaallisuus” käsityksen edessä.  Heille se näyttäytyy symbooleina – niin kuvioina kuin henkilöhahmoina, malliin Mannerheim /Ryti, tai sanoina, kuten vapaussota / talvisota.  Pelkkä isänmaallisuus sanana herättää nämä hurmahenget kuolaamaan Pavlovin koiran tavoin.  Se sana on kannustin, jolla perustellaan samaa kansaa olevien lajitoverien kaltoinkohtelut ja jopa surmat.  Isänmaallisuuden nimissä tapahtui lukuisa määrä hirmutekoja aina kansalaissodasta lähtien.  Ja tuon isänmaallisuuden nimissä kansaa jaetaan edelleenkin vuohiin ja lampaisiin.

Minä en tuollaista ”isänmaallisuutta” ymmärrä.  Minä olen patriootti aivan toisella tavalla.  Ja olen ylpeä siitä.  Tuo eliitti, jonka karkelointia presidentinlinnassa aivan liian moni suomalainen kuolaten katselee, edustaa sitä valtaa jo voimaa, joka parhaillaan rotan lailla jyrsii suomalaisuuden ydintä.  Se tekee parhaansa, että suomen kieli askel askeleelta tuhoutuu ja muuttuu fingelskan kautta englanniksi.  Se häpäisee maamme perustuslakia pahimmalla mahdollisella tavalla eli kiertämällä lain henkeä ja kirjainta.  Se muuttaa uusliberalistisella ketteryydellä meidän hyvinvointivaltiomme vanhakantaiseksi luokkayhteiskunnaksi. Se pyrkii myös muuttamaan Suomen EU:n liittovaltion yhdeksi syrjäiseksi provinssiksi ja ryöstettävien raaka-aineiden lähteeksi.

Kaikkea tuota me kansa seuraamme katseella, suurimman osan ymmärtämättä, mitä on oikein tapahtumassa.  Olemme se kattilaan pistetty sammakko, joka kuolee keitettynä, koska ei aisti veden lämpätilan hiljalleen nousemista.  Mutta olen vakuuttunut, etteivät näiden asioiden toteutuminen hetkeäkään häiritse tulevaisuudessakaan eliitin jaloja isänmaallisia tunteita.  Vielä silloinkin sillä suunnalla kyetään puristamaan silmäkulmaan liikutuksen kyyneleet. Vielä silloinkin Suomen ”itsenäisyyden” kunniaksi karkeloidaan mm. tanssitaidostaan ylpeiden parlamentaarikkojen voimin.

 

 

Reino Seppänen