Kävimme muutama päivä sitten rouvan kanssa katsomassa elokuvan Trumbo. Vanhuksia kun ollaan kävimme ns. ”seniorinäytöksessä”, jossa liput olivat tavallista halvemmat. Filmi oli todella hyvä ja elokuvakokemuksena vavahduttava. Hyvä elokuva, kuten hyvä näytelmä tai vaikkapa maalaus jättää ihmisen eräänlaiseen käymistilaan, jossa sisäinen pohdinta ja ulkoinen keskustelu jatkuu ja jatkuu. Näin kävi myös meille ja sen johdosta tämäkin teksti syntyi.
Elokuvaa voidaan arvioida monesta lähtökohdasta. Paljon riippuu siitä, mitä puolta kriitikko haluaa painottaa. Mielestäni elokuva on yksi hienoimpia taidemuotoja. Se voi toki olla viihdettä, mainontaa, opetusta, propagandaa jopa humpuukiakin, kuten kaikki muukin taide. Yksittäinen elokuvateos voi puhutella ja koskettaa monella tapaa. Elokuvankin kohdalla kauneus on katsojan silmissä tai ehkä paremminkin korvien välissä. Kyse lienee siitä, mitä pitää tärkeänä. Itselläni se on ihmisen, maailman ja menneen ymmärtäminen. Tässä mielessä elokuva Trumbo oli vaikuttava – vaikuttava siis minun mielestä.
Trumbo-elokuvaa voi pohtia sitä kuvaavan ajan ja kulttuurin näkökulmasta siis miettiä toisen maailmansodan jälkeisen Yhdysvaltojen vainoharhaisuutta. Toisen elokuva saattaa ehkä jättää ihmettelemään miten luonteeltaan kieroutuneet ja pahat yksilöt voivat käyttää saamaansa tai ottamaansa valtaa lähimmäisten tuhoamiseen. Ja kaikki tuo tehdään ”hyvän asian” varjolla. Kun mukaan tempautuvat myös tavalliset ihmiset, koko elämä muuttuu massahysteriaksi. Niinpä nuo ihmiset saattavat ”isänmaan nimissä”, kuten Trumbossa, heittää drinkin konnaksi leimatun ystävänsä silmille, saastuttaa perheen uima-altaan tai ryhtyä vainoajien vasikaksi. Kaikki tekoja, jotka ovat tyypillisiä kyllä autoritaarisissa yhteiskunnissa, mutta ei niinkään vakiintuneissa demokratioissa.
Itse tulin, elokuvan jälkeen, kyllä pohtineeksi noita kaikkiakin asioita, mutta mihinkäs tiikeri pääsee juovistaan ja minä näistä valtio-opin ikuisuuskysymyksistä. Tarkastelun ytimeen nousi taas kerran valta, demokratian olemus ja ihmisoikeudet. Nykyaikaisen länsimaisen demokratian synty paikantuu kahteen lähteeseen, Britannian parlamentarismin kehitykseen ja Yhdysvaltojen perustuslakiin. Meidän vapaus- ja ihmisoikeuskäsitystemme juuret juontuvat niihin. Mutta ovatko nuo maat enää näiden aatteiden soihdunkantajia? Kehitys on molempien kohdalla kulkenut jo pitemmän aikaa vaaralliseen suuntaan.
Tämän kehityksen inhottavin pohjanoteeraus saavutettiin vuonna 2011 tapahtuneen World Trade Centerin iskujen jälkeen. Tuolloin George W. Bushin hallinnon toimesta Yhdysvalloissa hyväksyttiin Patriot Act -laki. Se mahdollisti ulkomaalaisen henkilön pidättämisen määräämättömäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntiä tai oikeuksia pelkän oletetun kansallisen uhakan perusteella. Seurauksena oli oikeudeton tila näiden ihmisyksilöiden kohdalla. He joutuivat joukkokidutusten ja epämääräisten vangitsemisten kohteiksi. Oli palattu siis ennen valistuksen kautta vallinneeseen aikaan. Jopa vieläkin Yhdysvaltain ulkopuolella ainakin Kuuban Guantanamo Bayn vankileirillä säilytetään näitä ihmisiä. Tuolla Patriot Act päätöksellä Yhdysvaltain upea perustuslaki ja kansakunnan isien jättämä perinne syöstiin kerralla likakaivoon.
Aikoinaan ensimmäinen reaktioni tuohon päätökseen oli, että miten se voi olla mahdollista. Tosin pian ymmärsin, että eihän teko sellaisenaan ole ollut ensimmäinen perustuslain häpäisy Amerikassa. Se oli ehkä lajissaan räikein, mutta luikuisia muitakin on ollut. Trumbo-elokuva kertoo yhdestä tällaisesta aikakaudesta, jolloin Yhdysvaltain perustuslaki ja sen ensimmäinen lisäys häväistiin. Kyseessä ovat ns. kommunistivainot, jotka nimettiin myös vuosina 1953–1954 toimineen Permanent Subcommittee on Investigationsin puheenjohtajan senattoti Joseph McCarthyn mukaan mccarthyismiksi. Kyseinen komitea hoiti kommunisteiksi epäiltyjen kuulemisia, jotka lähes säännönmukaisesti johtivat ihmisten leimaamiseen ja lukuisiin virkakieltoihin.
Moni varmaankin kysyy eikö ole oikein, että kiellettiin kommunistien pääsy tärkeisiin asemiin ja siten estettiin heidän mahdolliset pyrkimyksensä heikentää demokratiaa ja kumota vallitsevaa järjestelmää. Tuossa kysymyksessä ei sinääsä ole mitään väärää. Siihenhän sisältyy periaatteessa ajatus demokratian oikeudesta puolustaa itseään. Mutta vastaukset kysymykseen voivat kyllä olla vääriä. Vastaukset näet riippuvat siitä mistä näkökulmasta ne esitetään. Siis vastaako niihin aito demokraati vai näennäisdemokraatti vai peräti susi lampaantaljassa eli ehta fasisti.
Mielestäni McCarthyn ns. kommunistivainojen ja suomalaisen Lapuan liikkeen välillä on vahvaa analogiaa. Molemmat ilmiöt lähtivät kommunismin uhkasta vallitsevalle järjestelmälle, mutta kummassakaan tapauksessa uhka ei ollut reaalinen. Uhkaa lietsottiin ja siitä syntyi maita järisyttänyt hysteria. Kumpikin korosti voimakkaasti lakeja ja niiden noudattamista, mutta turvautuivat itse laittomuuksiin. Kumpikin väitti suuntautuvansa vain kommunismia ja kommunisteja kohtaan, mutta molempien uhreiksi joutui runsaasti muitakin kansalaisia. Siten McCarthy ja hänen kätyriensä Yhdysvalloissa saattoivat syyttää mielivaltaisesti ketä tahansa kommunistiksi tai sille myötämieliseksi ja vastoin läntistä oikeusperinnettä todistamisen taakka olikin syytetyllä itsellään.
Mielenkiintoista tässä mccarthyismiksi kutsutuissa ihmisvainoissa oli se, että Yhdysvaltojen perustuslaki ja sen vuonna 1791 hyväksytty enimmäinen lisäys (First Amendment) takaa liki rajoittamattoman sananvapauden. Lisäys nimittäin luettelee ne asiat, joista maan kongressi ei voi säätää oikeutta rajoittavia lakeja. Näistä sananvapaus on yksi keskeisin. Siten sananvapauden turvan piti olla niin kommunistilla kuin natsillakin kaikkien muiden ismien kannattajien lisäksi. Tosin natsi kyllä pääsi nauttimaan oikeudesta ilman pelkoa joutua vainotuksi, mutta kommunisti tai sellaiseksi tulkittu ei. Näin siksi, että Yhdysvaltain korkein oikeus, maan perustuslakia yksinvaltaisesti tulkitseva elin, oli vain yhden äänen enemmistöllä Mr Joseph McCarthyn kannalla. Siksi yli 10 000 ihmistä menetti työpaikkansa ja liki parisataa tuomittiin vankilaan kongressin halventamisesta. Tämän toteutetun vainon piiri oli tosin paljon laajempi. Vaino iski uhrien läheisiin, perheisiin ja sukulaisiin. Se synnytti myös pelon, jonka jälkilaineet vieläkin liplattelevat amerikkalaisessa yhteiskunnassa.
Stalinin aikana säädettiin Neuvostoliitossa muka maailman ”edistyksellisin” perustuslaki. Se ei kuitenkaan estänyt miljoonien ihmisten tuhoamista ja vankileirien saariston syntyä. Sanat ovat sanoja, se muuttuvatko ne käytännöksi, onkin jo kokonaan toinen asia. McCarthyn vainoista huolimatta Yhdysvalloissa säilyi kansakunnan isien sytyttämä vapauden kipinä. Siis huolimatta ei vainojen ansiosta.
Varmaankin valtaosa demokraattisten maiden kansalaisista uskoo, että lait ja perustuslait turvaavat heidän elämän pelkällä olemassa olollaan. Mutta näin ei suinkaan asia ole. Niin mccarthyismi kuin Lapuan liikkeen Suomi todistavat sen, etteivät lait sellaisenaan turvaa yhtään mitään. Turvan tuo vain puolueeton ja rehellinen oikeudenkäyttö – niin tutkinnan kuin oikeudenjaon osalta. Sen taas takaa yhteiskunnan valppaat ja kriittiset kansalaiset, jotka eivät tottele oikeistopolitiikon kehotusta: ”Hei, kaverit ei nyt riidellä.” Siihen toteamukseen näet piiloutuu Lapuan liikkeenkin valheellinen väite, että kansakunnassa olisi olemassa vain yksi ”yhteinen etu”.