Kyllä voi ihmisellä olla huonoa onnea! Vaikka kesä on kauneimmillaan, jouduin ankaran flunssan mankeloimaksi. Taudin minuun tartutti avioliittomme parempi puolisko. Yritin muutaman päivän leikkiä jonkinlaista markkinatalouden stahanovilaista. Tällä kapitalistisen työn sankaruudella oli kuitenkin lyhyet jäljet. Niinpä virta ja ääni loppuivat miehestä samalla kertaa. Raahauduttuani vielä kolmantena sairauspäivänä työhön, jouduin luovuttamaan. Työtoverini kehoituksesta poistuin kotiin potemaan tautia. Vaikka nukuinkin aivan uskomattomia määriä, ei palautuminen enää käynyt kuin nuorella miehellä. Sen nyt olisi pitänyt tietää jo entuudestaan. Tyhmyyteni vuoksi sain jälkitauteina korva- ja silmätulehdukset. Nämä lastentaudit olivat leikkiä siihen verrattuna, mitä edellisellä kerralla ”työnsankaruus” tuotti, nimittäin keuhkokuumeen. Terveydellä ei siis todellakaan pitäisi leikkiä.
Sairastelun vuoksi jäi luonnon havainnointi viime aikoina paljon vähemmälle. Se harmittaa, koska tämä aika on juuri sitä parhainta ja itselleni mieluisinta vaihetta vuodenkierrossa. Luonnon vehreys on nyt hersyvimmillään. Mökkimme pihapiiri tulvii perhosia ja kimalaisia. Perhosista yleisimpiä meidän pihalla ovat olleet sitruuna-, tiili-, nausris-, lanttu– ja neitoperhoset. Amiraaliperhosenkin olen nähnyt pari kertaa sekä useasti myös aurooraperhosen. Kaaliperhosestakin olin tekevinäni varman havainnon, mutta kameraa hakiessani oli kohde ehtinyt jo muille maille. Tämä määrällinen ja lajirunsaus todistanee sen, että luonnontila Hämeenkyrössä on erinomainen. Amerikassa kimalaiset ovat lehtitietojen mukaan kadonneet käsittämättömällä tavalla. Lienevätkö äänestäneet siivillään Bushin komentoa vastaan tai ainakin sen luontoa tuhoavaa politiikaa vastaan? Ehkä muutto onkin sieltä suuntautunut Suomeen ja Vesajärvelle päin?
Toinen ja todistetusti todellinen muuttaja on tullut sen sijaan idästä. Tämän tulokkaan mukana onkin kotoinen porvarihallituksemme saanut itselleen nimikkoperhosen. Venäjältä on nimittäin meille kotiutunut verta imevä perhoslaji. Mikäpä sen somempaa porvariministereillemme kuin virkaveli perhosmaailmasta! Nimikin on oikein yhteensopiva tämän meidän nykyisen, kansaa kyykyttävän hallituskonseljimme kanssa: kyynelyökkönen. Tässä on jo näiden muutaman porvarihallituskuukauden aikana kyynel ehtinyt virrata niin suunnalla kuin toisella toteutetun yököttävän politiikan johdosta. Varakkain kansanosa on toki saanut vuodattaa monetkin ilonkyyneleet ministeriössä istuvien sankarpoikiensa ja –tyttöjensä urotekojen vuoksi. Köyhemmällä suunnalla parku on sen sijaan ollut aivan aitoa ja perinteistä; sitä tahoa on itkettänyt huoli toimeentulosta ja elämisen ehdoista.
Luonnon monimuotoisuus ja kaikenkattavuus yllättää aina ja saa pään pyörälle ihmetyksestä. Elämä hiipii joka alueelle, koloon ja loukkoon. Se sopeutuu eri paikkoihin ja olosuhteisiin aivain ilmiömäisellä tavalla. Olen usein ihmetellyt itsekseni miten tehokkaasti oma lajimme – homo sapiens on levinnyt yli maapallon äärimmäisistä olosuhteista toisiin. Lisäännytty on ja täytetty maa tavalla, että nyt ollaan jo hätää kärsimässä.. Mietinnässä on myös ollut sekin puoli ilmiöstä, josko sama evoluutio ja eri soppien valtaus koskisi myös homo sapieksen luonteen laatua ja moraalia. Jokaiselle asenteelle ja teolle näyttää löytyvän kannatusta ja tukea. Ei tarvitse kuin kiveä kääntää (siis kuvainnollisesti), niin eikös sielä jonkin niljake pakoo pötki.
Tulipa vain ajateltua tätäkin asiaa, kun tautivuoteeni luona pistäytynyt sukulaispoika kertoi kotokaupungissaan kuulemansa tarinan. Sen mukaan muuan, eräissä piireissä kovinkin arvostettu ”luonnonfilosofi” oli tuumannut vammaisen nähtyään, että ”tuokin elämä on täysin turha”. Kyseinen toteamus oli kuulemma kailotettu ilmoille vammaisen nuoren ja hänen isänsä kuullen. Tarinassa, olipa se sitten tosi tai ei, on sitä samaa myötäelämisen puutetta mihin elämässä niin turhan usein törmätään. Ja turhan usein tuo empatian puute kätekytyy myös ”armon” valekaapuun. Niin kuin nyt sen erään lahkolaisen kohdalla, joka uskoonsa käännyttämisen varjolla todisti tyttärensä menettäneelle äidille, että tytön on täytynyt olla syntinen, koska Herra otti hänet täältä pois.
Maailmassa näyttää aina olevan valtava markkinarako ääliöille, jotka myyvät yhtä ainoaa totuutta. Ihmiskuntaa on harvennettu uskontojen, isänmaan, rodun, luokkavallan ja ties minkä kaiken muun varjolla. Mutta aina löytyy uutta perustetta tappamiselle. Ehkäpä linkolamainen luontofasismi tulee olemaan vielä kova sana tulevaisuudessa. Argumentaatio on siinä yksinkertaista ja vastaväitteitä ei siinäkään tarvitse hyväksyä. Nappi otsaan ja sillä hyvä. Mitä useammalle, sitä paremmin muka luonto jaksaa.
Tautivuoteellani päädyinkin taas pohtimaan yhtä mieliteemaani, johon ymmärrykseni mukaan kiteytyy koko ihmisenä olemisen ongelma. Nimittäin kysymystä miksi hyvyys on olemassa. Eri uskonnot ja filosofit ovat pohtineet miksi ihminen on paha, mutta minusta se on tavallaan väärä kysymys. Pikemminkin on kysyttävä miksi on olemassa kaikki rajat ylittävää epäitsekkyyttä, empatiaa ja hyvyyttä. Luonnolle yleensä on tyypillistä itsekkyys, ahneus ja omien geenien levittäminen mahdollisimman laajalle. Hyvyys pyyteettömänä epäitsekyytenä on siinä mielessä ”luonnonvastaista”. Kristittyjen on nyt syytä olla rintojaan röyhistämättä. Tällainen hyvyys ei ole sidottu uskontoon eikä kulttuuriin. Se on enemmänkin ihmisen lajiominaisuus. Kaikesta huolimatta. Tiedän toki saavani ankaria vastaväitteitä. Niitä on tullut aiemmissakin keskusteluissa.
Tässä kysymyksessä me liikumme itseasiassa paitsi ihmisenä olemisen myös aatemaailman kahtiajaoen rajoilla. Tasa-arvo, kansanvalta, yhteisvastuu ja sosialismi ovat käsitteitä, joille ei tahdo löytyä vastinetta ja sisältöä suuresta luonnosta. Ovatko ne ihmiset siis väärässä, jotka John Stuart Millin lailla haluavat ”mahdollisimman suurta onnea mahdollisimman suurelle joukolle”? Tai sosiaalidemokraatit, jotka haluavat, että lähtökohdat elämään olisivat mahdollisimman tasavertaiset kaikille syntyperästä riippumatta?
Tuskinpa vain. Kehityksen päälinja on ollut juuri se, mihin sosiaalidemokratia on tietä viitoittanut. Siksipä esimerkiksi tasa-arvo ja yhteisvastuu ovat yleisesti hyväksyttyjä periaatteita nyky-yhteiskunnassa. On se kuitenkin kumma, kun niiden periaatteiden toteuttaminen käytännössä on perin vaikeaa. Tämän hetkenkin valtapolitiikka näyttää enemmän toteuttavan elollisen luonnon peruslinjaa eli taistelua viidakon lakien mukaan. Kokoomuksen yöperhonen osaa kyllä naamioitua vaalikarkeloihin ja kisata niissä muiden lailla. Vaan odottakaas, kun valtaan päästään, vaihtuu väri ja siipien kuvioiksi alkavat erottua pääkallo ja ristikkäiset sääriluut. Päiväperho onkin muuttunut kyynelyökköseksi. Muodonvaihdos on kuitenkin hyväksyttävä. Kyse on nimittäin valinnasta. Ei luonnonvallinnasta, vaan valinnasta vaaliuurnilla. Sitä saa mitä tilaa.
Reino Seppänen 13.06. 2007