Viimeaikojen keskeisiä uutisaiheita on ollut kuuluisan venäläisen valtaapitävien vastustajan ja vastarintamiehen Aleksei Anatoljevitš Navalnyin kuolema.  Vanhan länsimaisen mediaperinteen vaalijat kutsuivat häntä jostain syystä ”toisinajattelijaksi”.  Se ei mielestäni kuvaa tätä hyvinkin luutuneisiin vanhan Venäjän arvoihin tarrautunutta miestä oikealla tavalla.  Nimitys myös hämärtää nykyisen Venäjän sekalaista valtaapitävien vastustajien joukkoa ja etenkin heidän tavoitteitaan.  Navalnyi esiintyi julkisuudessa rohkeasti ja näyttävästi.  Hän huolehti visusti tuosta julkisuuskuvastaan ja muisti kutsua läntisen median edustajat kaikkiin tilaisuuksiinsa.  Tähän perustui se, että hänet nostettiin lännessä ”Venäjän opposition johtohahmoksi”.  Varsin monet kyseisestä oppositiosta eivät välttämättä allekirjoittaneet tuota lännen medioiden valintaa.   

Miehen puoliso Julija Navalnaja on lännen median ja monen muun tavoin kiirehtinyt ilmoittamaan Navalnyin kuoleman murhaksi.  Sitäkin se toki saattaa olla, vaikka on tahoja, jotka pitävät kuolemaa enemmän veritulpan tms. sydänsairauden aiheuttamana.  Jos se oli sitä, hänen kuolemansa oli kuitenkin ilmeisen tuottamuksellista.  Siitä vastuussa ovat maan johto ja sitä palvelevat viranomaiset.  On vaikea nähdä mitään toista uskottavaa selitystä kaiken tapahtuneen jälkeen.  Myrkytys, ankarat ja ilmeisen vähin perustein lätkäistyt tuomiot ja rangaistuspaikan siirtäminen mahdollisimman kauas syrjäseuduille kylmiin oloihin kertoo juuri tästä.  Onko tuo ankaruus ollut lopulta vallanpitäjienkään kannalta viisasta, on hyvinkin kyseenalaista.  Venäläiseen lainkäytön perinteeseen se kylläkin kuuluu.

Navalnyin ja lukuisten muiden kohtalo kertoo myös maan yhteiskunnallisten olojen  kiristymisestä vuosi vuodelta ja askel askeleelta.  Selityksiä tuolle kiristymiselle ovat läntiset sananselittäjät ja ”asiantuntijat” keksineet monenlaisia.  Suosituin selitys on maan itsevaltainen johtaja Vladimir Putin.  Suosittu ei tosin tarkoita, että se olisi tyhjentävä selitys.  Se on hyvä ja käyttökelpoinen selitys, koska yhteen henkilöön on aina helpompi kohdistaa viha kuin suurempaan, epämääräiseen ryhmään tai varsinkin kansaan.  Vaikka sitäkin on tehty ja tehdään edelleenkin, minkä todeksi todistaa meidän kotimainen uudelleen synnytetty ryssäviha.  Sille asialle kannattaisi minunkin uhrata muutama kirjoitus.

Putinin summittaista syyllistämistä parempi selitys on löytää konfliktin alkusyy.  Se ei taas sovi sen paremmin läntisille johtajille, Natolle tai maamme ryssävihaa lietsoville tahoille.  Yksinkertainen selitys tilanteen asteittaiselle kärjistymiselle ja Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan on geopoliittinen.  Tosin geopolitiikka on meillä Suomessa tunkiolle tuomittu asia.  Olkoon sitten siellä, mutta siitä kumpuavat seuraukset ovat silti tätä päivää.  Yksi seuraus on ollut juuri Ukrainan sota.  Venäjä koki uhkaksi Naton vyörymisen maan rajoilleen.  Siitä Moskova varoitti etenkin, koska asiasta oli ”herrasmiessopimus” eli Yhdysvaltain johdon antama.   Politiikassa harvoin pelaavat herrasmiehet.  Eivät ainakaan ansainvälisessä politiikassa.  Etenkin, kun saaliina oli niinkin houkutteleva kohde kuin Venäjä.  Maan puheenvuorot kovenivat ja samalla koveni myös sisäisen vallanpidon ja kurin aste. 

Jokainen voi nähdä, jos vain haluaa tuon asteittaisen  kiristymisen paitsi Venäjän ulkopoliittisessa reagoinnissa niin myös maan yhteiskunnallisten olojen kiristymisenä ja kansalaisvapauksien rajoituksina.  Venäjän historiassa, kuten niin monen muunkin imperialistisen valtion kohdalla tuo reagointitapa on tuttua.  Tämä on nähtävissä myös taannoisissa Venäjän jo historiaan vaipuneissa järjestelmissä – tsaarin Venäjällä ja kaudella, jolloin maassa oli kotikutoinen bolsevistinen järjestelmä, se kommunismiksikin kutsuttu.  Olojen kiristyminen näkyi maassa isänmaallisen uhon lietsomisena, sensuurin kiristämisenä ja pyrkimyksenä tukkia toisinajattelijoiden suut.  Viime kädessä se siihen kuului myös ennen kaikkea sotilaallisen voimavarojen kartuttaminen.

Tuo maan johdolle epämieluisten mielipiteiden tukahduttaminen on sekin kiristynyt askel askeleelta ja johtanut samaan käyttäytymismalliin, joka on tuttu niin tsaarin- kuin neuvostoajalta.  Menetelmiä on pääasiassa kolme, joiden käyttö näkyy liittyvän siihen, kuinka vaaralliseksi systeemille kyttääjien luuppiin joutunut ihminen koetaan.  Kuten tsaarinsysteemissä tai etenkin neuvostoaikana fyysinen eliminointi oli suosittu menetelmä.  Järjestelmä näyttää turvautuneen Putininkin valtakaudella tähän.  Vai miten voidaan nähdä lukuisten oppositiohahmojen murhat tai mystiset ”parvekeputoamiset”?  Fyysisellä eliminoinnilla on toinenkin tehokas vaikutus vallanpitäjille epämieluisten poskisolistien keskuudessa.  Se levittää tehokkaasti pelkoa ja tukkii kriitikoiden suut.  Asia on huomattu kaikissa fasistisissa järjestelmissä, myös meillä itsenäisyyden jälkeisinä kolmena vuosikymmenenä.  Yleisempi tapa kontrolloida kansaa on toki väärinajattelijoiden tuomitseminen tai maastakarkoitus. 

Maastakarkoitus Venäjän poliittisessa perinteessä on ollut kautta aikojen suosittua.  Sitä se oli etenkin tsaarinaikaan.  Tässä mielessä se aika oli paljon armollisempi kuin kommunisminkausi.  Näistä karkotusten iloista pääsivät nauttimaan monet suomalaisetkin itsenäisyystaistelijat ja kriitikot, niin porvarilliset kuin sosialistit.  Karkotus voi olla ”vapaaehtoistakin”, kun asianomainen on todennut elämisensä enää mahdottomaksi omassa synnyinmaassaan.  Tästä molemmille osapuolille ”siististä” mahdollisuudesta voidaan myös vihjaista kuulusteluissa tai kadulla tapahtuneen pahoinpitelyn yhteydessä.  Mahdollisuus lähtöön saattaa nousta esiin vankeusaikana, kuten se ilmeisesti oli ollut esillä Navalnyinkin tapauksessa.  Harkitsiko hän vakavasti tuota vaihtoehtoa, sitä ei vielä tiedetä.  Sen verran kiusalliseksi hänen tapauksensa vallanpitäjillä muodostui, että ainakin heitä tämä sisäsiisti tapa houkutteli, kuten aiempiakin maan vallanpitäjiä. 

Navalnyi edusti poliitikkona venäläistä konservatismia jopa siinä määrin kovaa, että hänet erotettiin oikeistoliberaalisesta Jabloko-puolueesta.  Hänen puheensa olivat aikoinaan myös niin kovia, ettei Amnesty-järjestö suostunut ensi alkuun hyväksymään Navalnyitä sen omaksi  mielipidevangiksi.  Tarvittiin läntisten johtajien polviin potkaisuja ja vihjailuja ennen kuin Amnestyn kaverit huomasivat, että mielipidevankihan tämä Navalnyi on.  Mielenkiintoinen tapaus tämäkin, joka kertoo paljon sille, joka haluaa sen ymmärtää.  Navalnyi oli näistä mielipiteistään päätellen ”isänmaallinen ihminen” sen perivanhoillisessa mielessä.  Siinä yksi syy hänen suosioonsakin.  Hänelle ero Venäjästä oli yhtä vaikeaa kuin monelle muullekin maasta karkotetulle eri aikoina.  Toisaalta taitavana poliitikkona hän ymmärsi, että ero Venäjästä päättäisi uran maan politiikassa ja vahvistaisi hänen leimaansa kotimaan ulkopuolella asuvana ”lännen liittolaisena”.  Tämä oli tietenkin Venäjän vallanpitäjien tavoitekin, kuten se on ollut kaikkien maan aikaisempienkin vallanpitäjien tavoite pyrkimyksissä tukahduttaa kotimainen arvostelu ja estää vallankumous. 

Navalnyille on annettava tunnustus hänen rohkeudestaan.  Tiettyyn rajaan asti peli maan nykyisten vallanpitäjien kanssa oli vielä riskeiltään hallittavissa.  Pidätykset ja kuulustelut kasvattivat vain miehen mainetta, vaikka olivat fyysisesti ja henkisesti raskasta aikaa.  Hän ei kuitenkaan osannut lukea vaaranmerkkejä oikein eikä kyllä vauhdilla kehittyvää ulkopoliittista tilannekuvaa.  Venäjä oli faktisesti sodassa, vaikka sille oli annettu vähättelevämpi nimitys.  Sotaa käyvässä maassa on vastarinnalle aina vähän ymmärrystä.  Niin oli meilläkin, kuten pakkotyöleirillä nälkään näännytetyt ja vankilossa kituneet ”toisinajattelijat” sen todistavat.  Myrkytysyritys ei soittanut Navalnyin hälytyskelloja.  Vankilatuomiot ja yhteydenpitovaikeudet kannattajiin eristivät miestä yhä enemmän, mikä oli jo tsaarinaikana tehokas tapa kuohita vallankumouksellisuutta ja virkavallan vastustusta. 

Navalnyin puoliso Julija Navalnaja on ilmoittanut jatkavansa Aleksei Anatoljevitšin työtä Venäjän vallanpitäjien vastustajana.  Kyseinen ilmoitus on jo johtanut siihen, että läntinen media on vallinnut naisen ”Venäjän opposition johtajaksi”.  Miten tuo ilmoitettu johtajuus realisoituu itse Venäjällä on kaikkea muuta kuin selvää.  Tähän asti vain poliittiset suuret mullistukset maassa ovat johtaneet vallitsevan systeemin kumoamiseen.  Maan ulkopuoliset tekijät, kuten Japanin sota, ensimmäinen maailmansota ja Neuvostoliiton Afganistanin seikkailu ovat edistäneet mullistuksia, mutta varsinaisena syynä niihin on ollut maan johdon kyvyttömyys vastata oikealla tavalla ongelmiin. 

Epäselvää ei tietenkään ole se, että läntisten tiedotusvälineiden etusivuilla ja valokeilassa Navalnaja tulee näkymään tulevina aikoina hyvinkin paljon.  Tästä antoi näyttöä jo Euroopan Unioni kutsumalla hänet puhumaan europarlamenttiin.  Sama ralli jatkui myös monien läntisten maiden parlamenteissa ja valtiojohdon kanssa.  Selvää on kuitenkin se, että suureen osaan Venäjän kansasta tuo läntinen hehkutus ei vaikuta tuon taivaallista.  Maa käy sotaa ja se vaikuttaa enemmän.  Venäläisillä on käsitys, että vihollinen tulee aina lännestä.  Ehkä se ei ole ihan vääräkään, kun muistetaan kalparitareiden, kuninkaallisen Ruotsin, Saksan ja sen liittolaisten interventiot ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa?

Mielenkiintoista onkin, millä tavoin läntisen median valitsema kansanjohtaja pyrkii saamaan vakuuttuneeksi Venäjän maassa asuvat ihmiset.  Jopa oppositiomielistenkin saaminen näppeihin saattaa olla kova urakka rouva Navalnajalle.  Näin ainakin, jos katsoo, miten maan oppositiot  ovat toimineet Venäjän ulkopuolella aikaisimpina aikoina.  Yhtenä muuttuvana tekijänä on näet aina ollut maan vallanpitäjien halu vaikuttaa ja kontrolloida rahalla ja provokaatioilla opposition toimintaa.  Eikä se ole kohdistunut vain maassa asuviin, vaan työtä on tehty tarmokkaasti emigranttienkin kanssa.  En usko, että se jää tässäkään tapauksessa toimimatta. 

Nykypäivä on otettava nykypäivänä ja sen tulkitsemisessa on omat erehtymisenvaaransa.  Sen osoittaa meidän valtiojohtomme ja Mediapoolin ohjaaman valtamedian toiminta.  Tässä mielessä historia on turvallisempaa.  Me näet tiedämme mitä tapahtui ja millä tuloksin.  Ajattelinkin palata tähän turvallisempaan aiheeseen eli Venäjän poliittisten emigranttien toimintaan  historiallisesta näkökulmasta.  Asia on näet kiinnostanut minua vuosikymmeniä ja aineistoakin siitä löytyy ihan riittämiin arkistoistani, koneelta ja kirjoista.

Kuva: Pieter Bruegel vanhempi.  ”Kuoleman voitto” 1562