Sunnuntain 28.03. Aamulehden B-osassa Kari Huoviala kertoi ”Lisäpöytäkirjassaan” pari havaintoa kirjailijoiden tekemistä mokista. Toinen niistä liittyi Jari Tervon romaaniin ”Ohrana”. Kirjailija oli sijoittanut kyseisen teoksen yhteen episodiin tuohon aikakauteen eli vuoteen 1944 sopimattoman vetoketjun. Tarinassa se oli jäänyt avoimeksi valokuvassa everstiluutnantti Davidssonilta.
Oikea havainto Huovialalta. Vetoketjuja ei ollut tuohon aikaan upseerien sarkahousuissa eikä vielä siihen aikaan minunkaan sotisovassa, kun asepalvelukseni Parolan panssariprikaatin pioneerikomppaniassa suoritin. Tosin olihan vetoketju jo 40-luvulla lähes 100-vuotias keksintö, mutta intin vaatteisiin ne eivät vielä silloin kuuluneet.
Vetoketjut olivat tuohon aikaan harvassa siviilivaatteissakin. Ihan senkin vuoksi, koska niiden toimintaan ei vielä tuolloin ollut paljon luottamista. Ei vaikka Georg eli Jori Malmsten jo edellisellä vuosikymmenellä lauleskeli jotenkin siihen tyyliin, että
”…mutt ihmehistä suurin, kai jälkeen Kiinanmuurin ja radion kai vetoketju on. Oi, kumma vetoketju, sä taika taikain. Sä elät varmaan kautt ikiaikain…”
Enempää en nyt muista. Tuokin on jäänyt mieleen, kun joskus 60-luvun puolivälissä ostin Valkeakoskella Mikko Tulosen kaupaasta Gundig-merkkisen nauhurin, neliraitaisen ja nauhoittelin sillä radiosta ja televisiosta mm. musiikkia. Sitä nauhuria maksoin kauan ja hartaasti pienestä lihamiehen palkastani Osuusliike Koiton varastolla.
Tuo Huovialan juttu laittoi pohtimaan samaa asiaa, joka ilmeisesti on ärsyttänyt ”Lisäpöytäkirjan” pitäjääkin. Nimittäin erilaiset pienet ja vähän suuremmatkin ajalliset virheet kirjoissa ja elokuvissa. Minua ne häiritsevät ja minä taas häiritsen vuorollani taistelutoveriani Tarjaa, kun kesken elokuvan ryhdyn oikomaan, että ”eihän se nyt noin ole”. Tiedän. Kyllä sellainen häiritsee kaveria, kun hän on juuri filmin tapahtumiin keskittynyt. Mutta, kun se virhe taas häiritsee minua…
Virheiden oikaisu taitaa harvoin olla tapaus, josta saa mainetta ja kunniaa. Käymästäni kansakoulusta, tuosta Sääksmäen kunnan Leppälän nyttemmin lakkautetusta yliopistosta, muistan tapauksen jossa historiallisen virheen oikaisu aiheutti vain opettajan harmistuneen tuhahduksen. Olimme saaneet ainekirjoituksen aiheeksi keskiajan. Sama teema taisi olla esillä jollain historiantunnilla. Lieneekö opettaja Aineslahti pieraissut ideansa siitä? Varmaankin, kun esillä oli ollut myös Valistuksen värikäs opetuskuva keskiaikaisesta linnasta. Opettaja luki jokusen päivän myöhemmin, tapansa mukaan, pari parhaaksi katsomaansa kirjoitusta. Minun ei ollut kumpikaan.
Toisessa luetussa kirjoittaja oli siirtynyt vahvasti fiktion puolelle ja kuvasi kuinka kaupungin vartiomies istuskeli leppoisasti vartiotornissa, rassaili piippuaan ja pisti tupakaksi. Siinä tuprutellessaan hän havaitsi horisontissa lähestyvän sotajoukon ja teki hälytyksen. Tarinan juonta en sen pitemmälle muista eikä se kovin pitkälle varmaan jatkunutkaan. Kiinnitin kuitenkin opettajan huomion tuohon epähistorialliseen yhteyteen keskiajan ja tupakan välillä. Oli mahdottomuus, että vartiomies olisi tuprutellut piippua, koska tupakointi tuli Eurooppaan myöhemmin ja vielä myöhemmin se levisi vasta rahvaan keskuuteen. Sain kuulla, ettei se ollut kovin tärkeä havainto. Minusta se oli, mutta tyydyin kohtalooni ja olin kiitollinen, etten saanut jälki-istuntoa viisastelustani. Useimmiten sain.
Monen mielestä kovin tärkeä yksityiskohta ei ollut sekään, kun Mika Waltari sai pyyhkeitä eräältä hyönteistutkijalta. Waltari oli näet kuvannut kirjassaan ”Sinuhe egyptiläinen” aikakauteen sopimattoman asian. Waltari kertoi jossain kohtaa kirjaa erämaan hiekkakirpuista. Eräs tuohtunut tutkija pommitti kirjailijaa kirjeillä, joissa vaati tämän historiallisen vääryyden oikaisemista. Olihan kyseessä reilun 2000 vuoden ajallinen heitto. Tutkija oli näet omissa tutkimuksissaan päätynyt tulokseen, ettei kyseinen hiekkakirppu ole alueen endeeminen hyönteinen, vaan saapunut sinne vasta löytöretkien jälkeen laivojen Atlantin takaa tuomina. Jos väite on totta, erehdys on ajallisesti melkoinen, mutta ei se minunkaan mielestä vähennä kirjan taiteellista arvoa. Waltari piti muuten ”Sinuhea” parhaana kirjanaan ja hyvähän se oli. Tosin hänen kehityspessimisminsä laadukkaampi versio minun mielestä on ”Johannes Angelos”.
Osaan kuitenkin samaistua tuon tutkijan kokemaan harmistumiseen omien kokemieni vähättelyjen kautta. Tosin nykyään nuo pienet ja suuret virheellisyydet ovat kirjallisessa sadossa jokapäiväisiä. Ihan siitä syystäkin, että tekstin tarkistus ja oikoluku on paljon suuripiirteisempää mitä menneinä aikoina. Tosin seula läpäisi kyllä helposti silloinkin suuret historian vääristelyt. Fiktio kun on kirjallista prostituutiota. Elokuvat ovat taas aivan oma lajinsa niin historian pikku virheissä kuin suurissa vääristelyissä. Se vaatii taas oman valitusvirtensä, niin suuresta asiasta taas siinä on kysymys.